Hyvä kirjoitus. Tämä kohta:
Aristoteelisen teologian virhe on siinä, että se samankaltaistaa Jumalan ja ihmisen rakkauden. Ihmisen rakkaus on egoistista kunnian teologiaa, rakkautta hyvään, kauniiseen ja hyödylliseen. Jumalan rakkaus on uhrautuvaa ristin teologiaa, rakkautta syntiseen, kurjaan, heikkoon, jopa ei-mihinkään. Ristin rakkaus ei vahvista itsekästä rakkauttamme, vaan kumoaa ja tuomitsee sen.
Jäi vaivaamaan. Ristin teologia on saanut viime aikoina aika paljon kritiikkiä. Se on lyhyt vaihe Lutherin tuotannossa ja vaikka se on jotenkin sopusoinnussa Lutherin muun tuotannon ja luterilaisuuden kanssa yleisestikin, niin siitä on tullut shibboleth, jota huudellaan monesti väärissä paikoissa: ennen kaikkea puolustettaessa ihmisen toimintaa ja tekoja joita pidetään moraalittomina ja Jumalan tahdon vastaisina. Se mitä risti tekee on se, että se osoittaa että edes kuolema ei voi erottaa meitä Jumalasta ja yhteisestä tulevaisuudesta Hänen kanssaan. Kun oma kokemus on se, että kaikki on mennyt, ei ole enää mitään toivoa, niin Jumalan vastaus on että Ei ole. Se että luodussa maailmassa asiat voivat kääntyä hyväksi, Jumalan tahdon mukaiseksi hyväksi, on seurausta ristinkuolemasta, siitä tosiasiasta, että edes kuolema ei voi estää Jumalan tahtoa toteutumasta. Ristin teologia nykypäivän vesitetyssä muodossa pyrkii hyväksyttämään sellaiset teot ja puheet joita pidetään ei-hyväksyttävinä. Ristin teologiassa on aina kyse ihmisestä ja hänen paikastaan suhteessa Jumalaan. EI hänen teoistaan, olkoot miten kauniit ja iljettävät. Kunnian teologia pyrkii idealisoimaan ihmisen käsityksen hyvästä, oikeasta ja kauniista kuvaksi Jumalasta. Ristin teologia osoittaa vastakkainasettelun kautta, että Jumalan hyvyys, kauneus ja oikeudenmukaisuus, ovat löydettävissä kaikkialta missä asiat ovat vanhurskaasti suhteessa Jumalaan.
Universalistien, nimenomaan rakkauteen perustuvan universalismin, eli klassisen universalismin ongelma on se, että se pyrkii aina lopulta vetoamaan tunteeseen. Jos rakastaa jotakuta, niin ei voi aidosti haluta tämän toisen tuhoa jos sen pystyy estämään. Se ei voi olla oikeaa rakkautta. Jumala joka luo kaiken tuhotakseen sitten osan siitä, ei voi olla rakastava Jumala.
Itse olen sitä mieltä, että rakkaus ei ole tunne. Se on halua yhteisestä tulevaisuudesta. Ja jos joku ei sitä halua, niin on oikein että en pakota ketään siihen. Jumala on osoittanut että edes kuolema ei voi erottaa meitä yhteisestä tulevaisuudesta itsensä kanssa, mutta ei pakota ketään siihen. Ja se herättää varmasti monenlaisia tunteita ja jos tajuan että minulle ei ole enää tulevaisuutta Jumalan kanssa, niin se tunne on kauhu.
Teknisesti universalismia ei ole tuomittu yksikäsitteisesti käsitteenä harhaopiksi. Origeneen esittämä universalismi oli seurausta hänen sielujen pre-eksistenssiopistaan ja Konstantinopoli 553 tuomitsi tämän opin. Sen jälkeen universalismi on elänyt dogman porsaanreiillä, kuten moni muukin asia joka kirkossa on pielessä.
Uudemman ajan universalistit ovat kehittäneet muita edellytyksiä universalismille, pyrkien tietoisesti kiertämään Origeneen polun (Mm Ilaria Ramelli, Robin Parry, David Bentley Hart, Alfred Kimel, David Gongdon).
Me emme opeta universalismia luterilaisuudessa.
D
