Kuinka voit olla noin varma? Mielestäni UT:ssa viitataan aika paljon tekoihin, sekä hyviin että pahoihin. Mutta siitä olen samaa mieltä, että kristityt eivät ole kirjaimen palvelijoita vaan Hengen, ja jumalayhteys on meidän hengessämme. Me olemme Pyhän Hengen temppeli, Jumalan asumus. Sen tähden on tärkeää, että emme tee huorin, sillä “joka yhtyy Herraan, on yksi henki Hänen kanssaan” (1.Kor 6:16-17).
Vastaan uudelleen tuohon, sillä muistin erinomaisen raamatunkohdan, jonka kautta voin paremmin ymmärtää tuota ajatusta:
“Sillä jos kauristen ja härkäin veri ja hiehon tuhka, saastaisten päälle vihmottuna, pyhittää lihanpuhtauteen, kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!” (Heb 9:13-14)
Kun Kristuksen veri puhdistaa synnistä (1.Joh 1:7; Ilm 1:5), syyllisyyskin poistuu ja siten myös omatunto siinä samassa puhdistuu. Kristityn ei tarvitse rypeä syyllisyydentunnossa. Tämä on mielestäni hyvinkin tärkeä näkökanta, ja siltä pohjalta voin hyvinkin yhtyä @toyota10:n sanoihin: “Hyvä omatunto saadaan vain uskon kautta Kristukseen.”
2 tykkäystä
Usko ilman tekoja on kuollu. Usko ei voi olla toimetonta uskoa, vaan hyvät teot kuuluvat kristityn elämään ja niissä Raamattu kehoittaa ahkeroimaan lähimmäisen parhaaksi.
Vanhurskauttava usko ei tiedä mitään teoista, vaan uskon silmä on yksin kiinnitettynä Kristukseen.
Vanginvartia kysyy; mitä tehdä, että pelastuisin? Hän saa vastauksen; usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut. Kehoitus hyviin tekoihin ja niissä ahkeroimaan ei millään muotoa syy uskon ylläpitämiseen tai syy omistaa Kristuksen vanhurskauden, vaan yksin uskosta Kristukseen elämme vanhurskaana ja hyvissä teoissa ahkeroimme yksinomaan lähimmäisen parhaaksi.
1 tykkäys
No tuo kuulosti ihan evankeliumilta. 
Ja tässä on sen sisältöä vielä tarkennettuna.
Kun on vanhurskauttamisen opinkohta kysymyksessä, on tästä opinkohdasta pidettävä erillään hyvät ja pahat teot. Emme tule vanhurskaiksi Jumalan edessä hyviä tekoja tekemällä, emmekä pahoja tekoja välttämällä, vaan ainoastaan uskon kautta Kristukseen. Tätä asiaa kristitty joutuu yhä uudelleen oppimaan ja painmaan sisimpäänsä niin kauan kuin elää tässä matoisessa maailmassa.
Jos luottaisin hyviin tekoihin, joita olen tehnyt, tai menettäisin luottamukseni, kun olen ne lyönyt laimin, kummassakin tapauksessa Kristus olisi minulle hyödytön. Jos sinä työnnät silmieni eteen syntini tai hyvät työni, en niistä piittaa, vaan työnnän ne syrjään ja turvaudun vapauteen, johon Kristus on vapauttanut minut. En päästä käsistäni sitä hyötyä, minkä hän on minulle tuottanut, Niin kävisi, jos hyvistä teoistani ylpeänä kuvittelisin pääseväni armoon ja ikuiseen elämään tai pahojen tekojeni takia heittäisin toivon pelastumisesta.
Meidän on siis huolellisesti opittava pitämään Kristus erillään hyvistä ja pahoista teoistamme, kaikista Jumalan ja ihmisten laeista ja omantunnon masentamisesta, sillä Kristus ei kuulu niiden yhteyteen. Murheelliseen omaantuntoon hän kyllä kuuluu, mutta hän ei sitä masenna vaan hän rohkaisee ja lohduttaa masentunutta. Jos Kristus siis ilmestyisi eteemme vihaisena tuomarina tai lainsäätäjänä, joka vaatii meitä tilille eletystä elämästä, meidän on oltava täysin varmoja siitä, ettei ilmestyjä ole aito Kristus vaan raivoisa Perkele… Raamattu kuvaa näet Kristuksen sovittajaksemme, esirukoilijaksemme ja lohduttajaksemme. Sellainen hän on ja sellaiseksi jää, ei hän voi olla muunlainen kuin on. ”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä. Ole turvallisella mielellä, poikani, syntisi annetaan anteeksi (Matt. 9:13,2). Olkaa turvallisella mielellä, minä olen voittanut maailman (Joh. 16:33). Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä on kadonnut (Luuk. 19:10.”Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, SLEY 2003, s. 518-519.
2 tykkäystä
Evankeliumi on kertomus siitä, mitä Jumala tekee, ei siitä mitä ihminen tekee.
Nämä pitäisi pitää erillään.
D
1 tykkäys
Miksi ei mielestäsi voisi sanoa myös Jumalan parhaaksi? Rakkauden kaksoiskäsky. “Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Vai onko tausta-ajatuksena, ettei täydellisenä pidetty voi tarvita mitään juuri siksi, että on täydellinen, ja siksi hänen kohdalla ei ole järkeä olettaa siirtyminen vähemmän hyvästä tilasta parempaan tilaan niin kuin lähimmäisen kohdalla, joka saa avun toiselta ihmiseltä? Jos Jumala ei tarvitse mitään, koska on täydellinen eikä siksi minkään puutteessa, niin ei hän tarvitse ihmisen rakkauttakaan. Jos ihmisen agape-rakkaus on monergistisesti Jumalan vaikuttamaa rakkautta, niin silloin tavallaan Jumala rakastaa ihmisen kautta itseään.
Tämä viestini ei ole Lutherin ajatuksen kritisoimista tai vääräksi osoittamista.
“Sentähden me, olimmepa kotona tai olimmepa poissa, ahkeroitsemme olla hänelle mieliksi. Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.” (2 Kor. 5:9-10)
Käsitän tuon raamatunkohdan niin, että kristitty elää uskoen siihen, että joutuu Kristuksen tuomioistuimen eteen tekemään tiliä eletystä elämästään, ja siksi hän ahkeroi ollakseen Herralleen mieliksi.
Miten kristitty voisi spontaanisti tai ilman oman (tulevaisuuden) navan hyvinvoinnin ympärille kiertyvää motiivia tehdä hyvää, jos taustalla olevana motivoivana tekijänä on, että jos ei tee hyvää, käy huonosti Kristuksen tuomioistuimen edessä (eli toisin sanoen itselle käy huonosti)?
Jos usko yksin vanhurskauttaa kristityn tässä hetkessä ja pelastaa viimeiselläkin tuomiolla ilman yhtään kristityn tekoa, niin miksi annetaan ymmärtää, että kristityn teot otetaan lopullisessa tilinteossa huomioon tai viitataan siihen, että ne vaikuttavat pelastukseen (2 Kor. 5:9-10)?
Jos usko ei ole lainkaan teko ja usko olisi ainoa vanhurskautuksen ja lopullisen pelastuksen väline UT:n ja siis myös Paavalin mukaan, niin miksi annetaan selvästi ymmärtää, että teot vaikuttavat lopulliseen pelastukseen (1 Kor. 9:25-27)? Mielestäni Paavali on ristiriidassa joissain kohdin sen opin kanssa, että pelastus on absoluuttisesti yksin uskosta ja armosta.
Jos pelastutaan absoluuttisesti yksin uskosta ja armosta, niin silloin pahat teotkaan eivät vie pelastusta. Jos pahat teot vievät uskon, jolla yksin pelastutaan, niin silloin pelastus on sekä uskosta että siitä huolehtimisesta, ettei pahoja tekoja, jotka vievät pois uskon, pääse toteutumaan. Jos mielettömän pahat teotkaan eivät vie uskoa tai tee pelastusta mahdottomaksi (esim. Jeffrey Dahmer, joka tuli uskoon vankilassa ennen kuolemaansa), niin silloin ei voida opettaa, että pahat teot ehdottomasti tekevät tyhjäksi uskon ja pelastuksen. Ihminen voi olla sadistinen sarjamurhaaja ja silti olla altis Jumalan Hengen kosketukselle, joka ei ota huomioon ihmisen tekoja, kun miettii, kenelle antaa uskon.
Vain armo antaa voimaa ahkeroimiseen hyvissä teoissa. Jos kysymyksessä olisi vanhurskauttaminen lain tekojen nojalla, eli se, että lain teot olisivat pelastuksen saavuttamisen väline, ei kukaan pelastuisi. Tämän vuoksi viimeisellä tuomiolla otetaan huomioon vain armossa tehdyt teot.
Room. 4: 14- 15. Sillä jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi. Sillä laki saa aikaan vihaa; mutta missä lakia ei ole, siellä ei ole rikkomustakaan. Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle.
1 tykkäys
Minä näen Paavalin ajattelevan kohdissa 1 Kor. 9:25-27 ja 2 Kor. 5:9-10, että teot vaikuttavat myös pelastukseen. Voidaan sanoa, että ne tarkoittavat armossa, armon voimin tai synergiassa tehtyjä tekoja. Tekoja ne kuitenkin ovat.
Jos pelastus olisi todellisuudessa yksin luetusta vanhurskaudesta ja uskosta, jolloin ei oteta huomioon lainkaan sitä, mitä ihmisessä tapahtuu pelkkää sellaista uskoa lukuun ottamatta, joka uskoo Jumalaan, joka lukee jumalattoman vanhurskaaksi, niin silloin olisi nähdäkseni mieletöntä pitää Paavalia sellaisen (oikean) opin kannattajana. Voisin kuvitella, että seurakunnassa, jossa uskotaan luettuun vanhurskauteen, sellainen pastori saisi potkut, joka alkaisi puhua Paavalin tavoin itsehillinnän vaikutuksesta katoamattoman seppeleen saavuttamiseen. Sellainen julistus ei olisi yksin uskosta ja armosta -opin mukaista.
Minusta tässä kysymyksessä ei tarvita erityisen monimutkaista päättelyä.
En varmaankaan ainakaan minä ole noin sanonut. Olen kirjoittanut omantunnon paaduttamisesta ja siitä, että uskova voi synnin pettämänä paatua ja häivyttää pois sen tärkeimmän eli uskon.
Olen vankasti uskonvanhurskausopin kannalla, mutta minusta Jumalan armosta ei tulisi puhua “kepeästi” ikäänkuin pelastusautomaattina. Olen painottanut sitä, että (pelastavan) uskon salaisuus säilyy turvallisimmin hyvässä omassatunnossa, ja sen tähden minun on vaikea ajatella jatkuvaa tahallista vääryyttä lähimmäisille harrastavan henkilön uskomisen olevan mitään muuta kuin korkeintaan totena pitävää riivaajien uskoa.
Evankeliumi ilmoittaa, että aidossa kääntymyksessä Jumalan puoleen pyyhkiytyvät pois raskaatkin synnit. Tuomariksi en ryhdy, mutta totean, että toisia joutuu armahtamaan pelolla, inhoten lihan tahraamaa ihokastakin (Juud 23).
1 tykkäys
Näissä pohdinnoissa on tärkeää muistaa sekin, että vaikka myös Jeesukseen uskovat saavat tekojensa mukaan, kyse ei heidän kohdallaan ole kadotustuomiosta. (1.Kor 3:14-15; 11:32; Heb 12:7)
Teot ovat armon ulkopuolella, eikä niillä ole pelastukseen mitään sijaa. Silloin nähdäkseni, jos ajatellaan, että teot ovat osa pelastusta, niin tekojen aikomus on pysyä pois synneistä ja Jumala on armollinen myös ihmisen ansion tähden, antaen iankaikkisen elämän. Mutta näin ei ole!
1 tykkäys
Mitä ajattelet roomalaiskatolisen kirkon opetuksesta veniaalisista ja mortaalisista synneistä?Pelkät veniaaliset synnit eivät vielä saa pyhittävää armoa katoamaan toisin kuin mortaaliset synnit sen kirkon mukaan. Ajatus mortaalisesta synnistä perustuu käsittääkseni ainakin tähän kohtaan: “Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei johda kuolemaan, hän rukoilkoon ja siten antakoon hänelle elämän; tarkoitan niitä, joiden synti ei ole kuolemaksi. Mutta on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan, ja sellaisen synnin vuoksi en kehota rukoilemaan. Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.” (1 Joh. 5:16-17) Mielestäni idän ja lännen wanhat kirkot ovat luterilaisia enemmän sopusoinnussa kirjoitusten kanssa antaessaan ymmärtää, että yhteistyö Jumalan kanssa vaikuttaa ihmisen pelastukseen.
Niin, kyse ei ole teoista eikä ansioista, joita voisi pelastukseen lisätä. Mutta minusta on tuiki tarpeellista sisäistää, mitä merkitsee uskonvanhurskausoppi.
Kun syntiinlankeemus käsittääkseni selitetään lähes kaikkien kristittyjen toimesta vapaan tahdon aikaansaannoksena, jolloin ilmeisesti taustaoletuksena on, että Jumala arvostaa ihmisen vapaata tahtoa niin paljon, että antaa maanpäällisten helvettien tapahtua sen seurauksena, niin en ymmärrä, millä perusteella Jumala ei arvostaisi kristityn vapaata tahtoa samalla tavalla, eli miksi Jumala ei antaisi kristityn vapaan tahdon vaikuttaa joko pelastuksekseen tai kadotuksekseen.
Mitä ajattelet luterilaisena Jumalan vapaan tahdon arvostuksesta? Miksi hän arvosti Aadamin vapaata tahtoa (elää oikein tai väärin) mutta ei arvostaisi kristityn vapaata tahtoa (olla kuuliainen pelastukseksi tai ei-kuuliainen kadotukseksi)? Jos ei-toisen-toimesta kokonaan vaikutettu vapaa tahto (siis Jumalan yksinvaikuttavuudesta riippumaton vapaa tahto) on arvostettu kadottajana (= tapaus Aadam), niin en ymmärrä, millä perusteella se ei voisi olla arvostettu myös (osittaisena) pelastajana. Jos ihmisen vapaa tahto absoluuttisesti aina vain kadottaa, niin silloin se ei ole koskaan ollut vapaa ja Jumala on luonut kaikki valitsemaan niin, että valinta on oikeastaan illuusio.
Ovathan ne tekoja, mutta eivät lain tekoja pelastumiseen, vanhurskautumiseen Jumalan edessä ts. laki ei normita niitä, vaan armo!
Oikea Kristuksen tuntemus eli usko ei aprikoi, oletko tehnyt tarpeeksi hyviä tekoja tullaksesi vanhurskaaksi tai kylliksi pahoja tekoja joutuaksesi kadotukseen. Se toteaa ilman muuta: jos olet tehnyt hyvää, ei sinua sen perusteella julisteta vanhurskaaksi, jos taas pahaa, ei sinua sen perusteella tuomita kadotukseen. En minä riistä hyviltä töiltäsi niille kuuluvaa kunniaa enkä yhtään ylistä pahoja töitäsi, mutta kun puhutaan vanhurskauttamisesta, on pidettävä silmällä sitä, kuinka onnistumme säilyttämään Kristuksen. Ettei hänestä vain tulisi minulle hyödytöntä sillä tavalla, että alan himoita lain vanhurskautta! Kristus yksin minut vanhurskauttaa huolimatta pahoista teoistani ja ilman hyvien töitteni apua. Jos ajattelen Kristuksesta tähän tapaan, silloin omistan todellisen Kristuksen, mutta jos katson hänen esittävän minulle lakia tai tekoja koskevia vaatimuksia vanhurskauden edellytyksenä, hän on käynyt minulle joutavaksi ja minä olen joutunut eroon hänestä…
Hirmuisia ovat nämä lausumat ja uhkaukset, joilla lain vanhurskautta ja omaa vanhurskautta torjutaan. Samalla ne sisältävät vankkoja periaatteita, jotka varmistavat uskonvanhurskauden uskonkohdan. Lopputulos on tämä: Sinä joudut menettämään joko Kristuksen tai lain vanhurskauden. Jos säilytät Kristuksen, olet vanhurskas Jumalan edessä, mutta jos säilytät lain, ei Kristus ole sinulle miksikään hyödyksi. Silloin jäät koko lain verran velkaa Jumalalle ja sinua koskee lausuma: “Kirottu on jokainen, joka ei …” (5. Moos. 27:26).
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, SLEY 2003, s. 524-525.
Varmaankin vanhemmat kirkot ovat ottaneet paremmin huomioon ja siis todesta uhkaaviltakin vaikuttavat jakeet, ja se on mielestäni toki rehellistä peliä. Katson kuitenkin että kirkkaasti käsitettyyn uskonvanhurskausoppiin kilpistyy kaikenlainen yhteistyöajatus pelastuksen asiassa - eikä “vaikeita” raamatunkohtia ole siinä mielessä olemassakaan. Sen tähden sanoisin että luterilainen kirkko on tuonut tärkeää näkökulmaa pelastusoppiin - vaikka se ajoittain tuntuukin hukkuneen melkoiseen opilliseen labyrinttiin.
Sielunhoidon kannalta mielestäni tärkein periaate on viesti absoluuttisesta armosta: “Sinä Jeesukseen uskova olet Jumalan hyväksymä juuri sellaisena kuin olet. Karta pahaa ja säilytä uskosi hyvässä omassatunnossa, niin voit olla turvallisella mielellä.”
Minusta tuossa ei ole mitään yhteistyötä, vaan kysymys on arvokkaan lahjan vastaanottamisesta.
Olen sitä mieltä, että tahallinen lähimmäisten vahingoittaminen on niin raskaasti evankeliumin henkeä vastaan, että kristitty ei voi sellaista pitkään harrastaa pelastavan uskon kuolematta.
Paavali sanoo selvästi, että hän noudattaa itsekuria saavuttaakseen katoamattoman seppeleen eli pelastuksen (1 Kor. 9:25-27). Hän ei siinä kohdassa opeta pelastusta yksin armosta ja uskosta. Tämä oli selvä minulle luterilaisenakin. Pidin Paavalia yksinkertaisesti itsensä kanssa ristiriidassa olevana, koska oletin, että hän varsinaisissa opillisissa teksteissään Roomalaiskirjeessä ja Galatalaiskirjeessä opettaa toisin. Ei tästä asiasta sen enempää. Kukin lukekoon tekstit ja tehköön omat johtopäätöksensä.