Juuri siksi hän turvautuu teoissaankin armoon, jolloin Jumala ei Kristuksen tähden lue hänelle syyksi niissä olevaa vajavaisuutta. Paavalin tekoja ei siis lainkaan normita laki, hän ei ole lain alla, pyri sen alaisena taivaaseen, sillä se ei onnistu keneltäkään vaan on kirottua ja Kristuksen syrjäyttävää, jolloin Kristus ei ole miksikään hyödyksi.
Onko sinun tosiaan näin vaikea tehdä ero armon ja lain tekojen välillä?
Viittasin yhteistyöllä esim. siihen, että kuolemansynnistä varjeltuminen ja synnin tunnustaminen eivät ole yksin Jumalan teko vaan yhteistyötä ja vuorovaikutusta Jumalan ja ihmisen välillä.
Mitä tulee pelkkään evankeliumiin uskomiseen, niin olen samaa mieltä siitä, ettei se ole yhteistyötä tai mihinkään tekoon verrattavissa olevaa.
Luterilaisen forenssisen vanhurskauttamisopin mukaan ihminen pelastuu yksin uskosta luetun vanhurskauden perusteella, jolloin ei oteta (suhteessa pelastukseen) huomioon lainkaan sitä, mitä ihmisessä tapahtuu armon vaikutuksesta tekoina. Paavali on sen opin kanssa ristiriidassa kohdassa 1 Kor. 9:25-27, koska siinä itsehillintä eli ihmisessä (kokonaan armon vaikutuksesta tai synergistisesti, miten sen tulkitseekin) tapahtuva asia vaikuttaa seppeleen eli lopullisen pelastuksen saavuttamiseen.
Juuri niin forenssinen oppi opettaa. On ehdoton ero vanhurskauttamisen ja pyhityksen välillä siinä mielessä, että pyhitys ei vaikuta tippaakaan ihmisen vanhurskauttamiseen tai pelastukseen tai katoamattoman seppeleen saamiseen, vaikka pyhitys vanhurskauttamisesta seuraakin. Niin kuin edellä selitin, Paavali on ristiriidassa sen kanssa kohdassa 1 Kor. 9:25-27, koska siinä Jumalan tahdon tapahtuminen ihmisessä on osaltaan vaikuttava tekijä ihmisen pelastukseen.
On ero sen ihmisen, joka on ansioton mutta halukas pelastumaan yksin armosta, ja sen ihmisen välillä, joka on samoin ansioton mutta ei-halukas pelastumaan yksin armosta. Jos ansiottoman pelastus perustuisi ansiottoman halukkuuteen pelastua, niin silloin ihmisessä oleva halukkuus olisi nähdäkseni tavallaan ansio, joka ratkaisee pelastuksen. Ansio tässä = jotain ihmisessä itsessään olevaa tai ilmenevää, joka erottaa ihmisen niistä, jotka eivät pelastu.
Jos pelastava usko annetaan ilman (ennen uskon vastaanottamista ja ihmisessä aktualisoitumista) ihmisessä ilmentyvää halukkuutta tai positiivista asennetta, jotka eivät ole syntyneet monergistisesti, niin silloin ihmisen valinta pelastukseen on absoluuttisesti yksin Jumalasta kiinni (monergistinen pelastus), eikä pelastetulla ole mitään kerskattavaa sen rinnalla, joka ei pelastu. Hän voi tietenkin kiittää hyvää onneaan siitä, että kuuluu valittuihin.
P.S. LISÄYS: Lisään, että mun mielestä forenssisen käsityksen mukaiset hyvät teot ovat epäitsekkäitä, koska tekijä ei tee niitä sen tähden, että saisi jotain itselleen, tai tee asioita oman (tulevaisuuden) navan hyvinvoinnin tähden (kadotuksen pelosta, kunnian toivosta, kiitosta lypsäen tmv.), johon oman navan ympärille kiertyvään motivaatioon mielestäni lain varassa vanhurskautumaan pyrkivä auttamattomasti lankeaa.
Ajatteletko, että Paavali tässä puhuessaan itsensä hillitsemisestä tarkoittaa sitä, että hän hillitsee itseänsä lain tekona tai kurittaa ruumistaan lain tekona? Tämähän olisi ristiriidassa kaiken muun kanssa mitä Paavali opettaa lain teoista. Hänhän sanoo niiden olevan kirottuja, jotka pitäytyvät lain tekoihin!
Gal 3:10: “Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: “Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee”.”
Hän tekee tietenkin kaikkea tuota armon alaisuudessa, luottamatta itseensä, eli kilpailee sääntöjen mukaan.
Luuk 11:22-23: “Mutta kun häntä väkevämpi karkaa hänen päällensä ja voittaa hänet, ottaa hän häneltä kaikki aseet, joihin hän luotti, ja jakaa häneltä riistämänsä saaliin. Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan, ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa.”
Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan, ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa. Tämä sana ei koske ainoastaan perkelettä, vaan pilkkaajia, jotka Kristus täten lopullisesti tuomitsee ja kiroaa kadotukseen. He ovat häntä vastaan, koska eivät ole hänen puolellaan. Kristuksen kanssa oleminen on sitä, että on sama mieli ja ajatus kuin Kristuksella, toisin sanoen uskotaan Kristukseen. Meitä auttaa hänen tekonsa, ei omamme.
Kristuksen kanssa kokoaminen taas on sitä, että rakkaudesta tehdään hyvää, johdatetaan ihmisiä uskoon ja rikastutaan hyvissä teoissa. Se joka ei usko, on omien tekojensa nojalla yksinään, ei Kristuksen kanssa, vaan häntä vastaan. Hän kieltää Kristuksen rakentamalla tekojen varaan. Samoin se, joka ei rakasta, ei kokoa Kristuksen kanssa, vaan tekee tyhjiä tekoja, joista hän vain tulee pahemmaksi ja loittonee jatkuvasti uskosta.
Martti Luther, Mannaa Jumalan lapsille.
Kristus siis tulee asumaan uskovaan ja hän karkoittaa kaikki ne aseet joihin me luotimme, omavanhurskauden luottamuksen itseemme, lain tekoihin. Tässä asiassa ihminen on passiivinen Jumalan työn kohde, eikä osallistu aktiivisesti pyhitykseensä. Ihminen pyhittyy kun Jumala pyhittää häntä.
Hepr 10:8-10: “Kun hän ensin sanoo: “Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin, sanoo hän sitten: “Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen. Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.”
Hän selvästi antaa ymmärtää, että itsensä hillitseminen vaikuttaa hänenkin lopulliseen pelastumiseen. En saa sitä kohtaa millään stemmaamaan yhteen forenssisen vanhurskautusopin kanssa, jonka mukaan kaikki armon kautta aiheutuneet ihmisen hyvät teot (mukaan lukien siis myös itsensä hillitseminen) eivät vähäisimmässäkään määrin vaikuta kristityn vanhurskautumiseen, pelastumiseen tai katoamattoman seppeleen saavuttamiseen.
Luterilaisuuden mukaan on tehtävä jyrkkä ero Jumalan sydämellä olevan armon ihmistä kohtaan (vanhurskauden hyväksi lukeminen Jumalan vaikuttaman uskon kautta, joka turvaa yksin armoon) ja armon vaikutusten välillä siinä mielessä, että armon vaikutukset (= hyvät teot) eivät vaikuta vanhurskautumiseen. Paavali selvästi sekoittaa luterilaisesta näkökulmasta pelastavan armon ja armon vaikutukset keskenään kohdassa 1 Kor. 9:25-27. Paavali on siis siinä kohdassa selvästi harhaoppinen.
Eivät tietenkään vaikuta, koska pyhittyminen tapahtuu Kristuksen teon ansiosta, ei omamme, kuten Hepr. 10 sen sanoo ja kuten @Diakoni sanoi, evankeliumissa on kysymys Jumalan teosta, ei meidän teostamme.
Kaikilla synergisteillä tämä kääntyy kuitenkin päälaelleen ja he keksivät mitä eriskummallisempia tekoja ja suorituksia, joilla he ajattelevat vaikuttavansa pelastukseen.
Kol 2:20-23: “Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: “Älä tartu, älä maista, älä koske!” -sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta-ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.”
Jos luterilainen pastori opettaisi seurakuntalaisille, että paastotkaa, jotta saavuttaisitte katoamattoman seppeleen, niin häntä pidettäisiin harhaoppisena. Siksi en keksi muuta selitystä sille, miksi Paavalia ei pidetä luterilaisten piirissä kohdassa 1 Kor. 9:25-27 harhaoppisena muuta kuin sen, että on tuskallista tiedostaa oman auktoriteetin olevan ristiriidassa itsensä kanssa tai väärässä, tai on tuskallista alkaa epäillä oman Paavali-tulkintansa paikkansa pitävyyttä. Siksi järki ei toimi samalla tavalla kuin ei niin suuren auktoriteetin (kuten esim. oman paikallisseurakunnan pastori) kohdalla.
Eipä voi mitään, kierrämme taas loputtomasti samaa kehää. Niinpä pidä sinä käsityksesi, minä pidän omani. Päätän tämän keskustelun Augustinuksen sanoin.
Armo ei ole armo, jollei se ole armo. Armo ei ole missään suhteessa armoa, jollei se ole armoa joka suhteessa.
Augustinus
Kun otit Augustinuksen lainauksen, niin haluan siihen vain kommentoida, ettei edes Augustinus erottanut sillä tavalla vanhurskauttamista ja pyhitystä kuin uskonpudistus forenssisen opetuksen yhteydessä. Augustinus katsoi (toisin kuin forenssinen luterilaisuus), että ihmisessä (armon kautta) toteutuva pyhä elämä on osaltaan ihmisen pelastuksen syy tai kuuluu vanhurskauttamisprosessiin. Augustinuksella on siis eri käsitys vanhurskauttamisesta kuin forenssisella luterilaisuudella. Augustinuksen mallista käsin voidaan sanoa, että Paavali ei ole kohdassa 1 Kor. 9:25-27 ristiriidassa armo-opetuksensa kanssa, koska siinä mallissa vanhurskauttaminen on prosessi, joka tapahtuu ihmisessä myös hyvinä tekoina, eikä vanhurskauttaminen ole siis vain luettua vanhurskautta (niin kuin forenssisessa luterilaisuudessa), jota ei forenssisessa luterilaisuudessa missään nimessä tule sekoittaa pyhitykseen.
Aikoinaan oli vielä ei-ortodoksina ihan avartava huomio lukea itse ensimmäistä kertaa P. Augustinusta, kun häntä oli niin kovasti mainostettu armon opettajana. Tuli vähän huijattu oli, kun puhetta hyvistä teoistahan sieltä löytyi siinä missä muiltakin kirkkoisiltä.
Pitäisin mahdottomana, että minun pitäisi omilla siveellisillä valinnoillani hankkia sovitus, jonka jo Kristus on minulle ansainnut, kuten Franz Pieper allaolevassa lainauksessa häneltä kirjoittaa!
On väitetty, että oppi Kristuksen sijaishyvityksen kautta tapahtuneesta sovituksesta on liian juridinen (oikeusluontoinen) ja liian vähän eettinen. Vastaus: Asiaa ei voi muuksi muuttaa, jos pysytään Raamatun sanassa, sillä sen mukaan maailman sovituksen tapahtuma kerta kaikkiaan on kaikkia tekijöitään myöten juridinen. Juridinen on laadultaan Jumalan laki, Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi (Matt. 22:37 ss.). Juridinen on lain kirous, Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: “Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee.” (Gal. 3:10). Juridinen on Kristuksen alistaminen ihmisille annetun lain alaiseksi, ”Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan,” (Gal. 4:4 - 5), koska Kristus oman persoonansa puolesta oli lain yläpuolella, ”Sillä Ihmisen Poika on sapatin herra," (Matt. 12:8). Juridinen on myös ihmisten syyllisyyden ja rangaistuksen jumalallinen siirtäminen Kristuksen kannettavaksi, koska Jumala teki synniksi sen, joka oman persoonansa puolesta ei mistään synnistä tiennyt, ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi,” (2. Kor. 5:21). Juridinen on rangaistuksen täytäntöönpano Kristuksen kohdalla, koska Kristus oman persoonansa puolesta ei ollut ansainnut mitään rangaistusta, ”Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö; hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä,” (1. Piet. 3:18). Juridinen eli aito actus forensis (oikeustapahtuma) on se jumalallinen toiminto, jolla Jumala sovittaessaan maailman Kristuksen kautta itsensä kanssa ei lukenut ihmisille heidän syntiään, ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan*.* (2. Kor. 5:19), oikein Meyer: »Tämä on se muuttunut oikeudellinen asenne, jonka Jumala on ottanut ihmisten synteihin nähden ja jossa hän pysyy») ja jonka perusteella tuon yhden, Kristuksen, vanhurskaus koitui kaikille ihmisille elämän vanhurskautukseksi, ”Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi,” (Room. 5:18). Juridinen on luonteeltaan siitä johtuen myös sovituksen sana, ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan,” (2. Kor. 5:19), nimittäin sana Kristuksen kautta jo tapahtuneesta sovituksesta, sana, joka tekee kaikille kansoille tiettäväksi armon eli jumalallisen syntien anteeksi antamisen, ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista (Luuk. 24:47), ja jonka tarkoituksena on vain tulla uskolla vastaanotetuksi. Evankeliumin puhtaasti juridisesta, armoa eli syntien anteeksiantamusta julistavasta luonteesta johtuu, että evankeliumi saa ihmisessä aikaan uskon (Room. 10:17) ja että ihminen tulee Jumalan edessä subjektiivisesti vanhurskaaksi sola fide, ilman mitään omaa vanhurskautta (Fil. 3:9). Näihin puhtaasti juridisiin tapahtumiin perustuukin Raamatun mukaan myös kaikki inhimillinen etiikka, josta maailman sovituksen juridisen käsittämistavan vastustajat ovat niin huolissaan. Vasta sen jälkeen kun ihminen on tullut vanhurskaaksi puhtaasti juridisesti, toisin sanoen uskon kautta Jumalaan, joka jumalattoman vanhurskauttaa, (mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi Room. 4:5), hän rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään ja alkaa täyttää Jumalan lakia. Kaikki jotka tahtovat muuntaa sovituksen ja vanhurskautuksen juridisen luonteen eettiseksi, tekevät vanhurskautuksen mahdottomaksi, *(Gal. 3:10). ja riistävät pyhitykseltä sen pohjan, Sillä synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla. (Room. 6:14). Siten kaikki, jotka tahtovat arvostellen torjua maailman sovituksen ja sen vastaanottamisen juridisen luonteen, syrjäyttävät tieten tai tietämättään koko kristinopin, sellaisena kuin se meillä Raamatussa on.
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 312-313.
Me emme voi tehdä Jumalan antamia hyviä tekoja jos hän ei tee työtään meissä. Ja samalla me teemme nämä työt itse. Se on Pyhän Hengen työtä. Siis se, että omat, Jumalalle kelpaavat työmme ovat Jumalan töitä ja samalla omia töitämme. Pyhä Henki on vapauden henki ja vapaus on juuri sitä, että työmme ovat omia töitämme ja samalla Jumala työtä meissä. Sama vapaus vapauttaa meidät olemaan vastuussa teoistamme vaikka olemme Jumalan luomia.
D
Minusta kristityn hyvät teot ovat armon vaikuttamia ja hengen hedelmää eivätkä minkäänlainen ansio, joten minun on vaikeaa ajatella kristityn vaelluksesta synergisesti varsinkaan pelastusopillisessa mielessä.
Kristityn tahalliset pahat teot puolestaan uhkaavat turmella vilpittömän uskon, mikä on sinänsä vakava asia, vaikka pelastus ei suoranaisesti olisikaan kiinni teoista vaan Jeesukseen turvautuvasta uskosta.
Kuitenkin jos sanoitetaan niin, että pelastus on kaidalla tiellä pysymistä, siihen tulee heti synerginen maku ja sitä kautta valtava ongelma, sillä kukaan ei pysty synnittömästi elämään eikä syntisyyttään poistamaan.
Pyhitys ei ehkä ole niinkään hyvien tekojen tekemistä kuin pahojen tekojen karttamista. Itse asiassa lieneekö tuo niin paljon vaadittu:
"Sitten vielä, veljet, me pyydämme teitä ja kehoitamme Herrassa Jeesuksessa, että te, niinkuin olette meiltä oppineet, miten teidän tulee vaeltaa ja olla Jumalalle otolliset, niinkuin vaellattekin, siinä yhä enemmän varttuisitte.
Tiedättehän, mitkä käskyt me olemme Herran Jeesuksen kautta teille antaneet. Sillä tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne, että kartatte haureutta… ettei kukaan sorra veljeänsä eikä tuota hänelle vahinkoa missään asiassa, sillä Herra on kaiken tämän kostaja, niinkuin myös ennen olemme teille sanoneet ja todistaneet.
Sillä ei Jumala ole kutsunut meitä saastaisuuteen, vaan pyhitykseen. Sentähden, joka nämä hylkää, ei hylkää ihmistä, vaan Jumalan, joka myös antaa Pyhän Henkensä teihin."
(1.Tess 4:1-8)
Itsessäni en näe yhtään perustetta päästä Jumalan valtakuntaan.
Millä perusteella kuvittelen olevani osallinen pelastuksesta?
Nytkin tässä vain olla möllötän enkä tee yhtään mitään.
Minussa itsessäni ei ole mitään perustetta siunaukselle.
Kristuksessa ei ollut mitään perustetta kiroukselle.
ARMO. Ansioton Rakkaus Minun Osakseni.
Jumala vanhurskautti jumalattoman.
Jumalan armolahja: ikuinen elämä.
(Room 6:23)
Vanhurskauttaminen on Augustinukselle vanhurskaaksi tekemistä. Vertaa: “…hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi…” (Room. 4:5, KR 1992) Jumala siis tekee jumalattoman vanhurskaaksi, ei ihminen. Augustinuksen mukaan vain kristityt tekevät hyviä tekoja Jumalan edessä, koska ihmisen teot itsessään tai riippumatta motivaatiosta eivät tee tekoja hyviksi Jumalan edessä. Vain uudestisyntynyt tekee hyviä tekoja Jumalan edessä. Siksi Augustinus ei nähdäkseni ajattele, että siveelliset ponnistelut tekevät ihmisen vanhurskaaksi Jumalan edessä. Jos tämänkaltaisessa näkemyksessä kristitty pysyy “rakkauden kautta vaikuttavassa uskossa” (Gal. 5:6), niin ilmeisesti hän on silloin vanhurskas Jumalan arviossa, vaikka ei ole vielä täydellinen, josta syystä on syntien anteeksiantamus. Kristitty on siis itsessäänkin vanhurskas, koska vanhurskauttamisessa Jumala tekee ihmisen itsensä vanhurskaaksi.
Tuskin kristinusko opettaa, että kristitty ei voisi välillä vain “olla”? Jatkuva suorittaminen on kuluttavaa. Tiedän yhden uskonnottoman suorituskeskeisen ihmisen. Muistuttaa monia lainalaisia uskonnollisia suorittajia.
Augustinus sanoo: “Jaakob sanoo vielä: Jos joku sanoo uskovansa, mutta hänellä ei ole tekoja, miten pelkkä usko voisi hänet pelastaa? Jos kelvoton ihminen todella pelastuisi pelkästään uskon varjolla “tulen läpi”, ja se Paavalin sana, jossa hän sanoo itse hän on kuitenkin pelastuva ikään kuin tulen läpi on ymmärrettävä tällä tavalla, niin silloin usko voisi tosiaan pelastaa ilman tekoja, ja apostoli Jaakobin väite olisi väärä.” (Augustinus - Usko, toivo, rakkaus. 2004, 86.)
Koska kohdan Room. 4:5 verbi dikaiō voidaan kääntää “tehdä vanhurskaaksi”, niin kristitty voi mielestäni raamatullisesti perustellen ajatella, että heti uskon tultua hänen “oman” vanhurskauden, joka on Jumalan häneen luomaa vanhurskautta, on syytä alkaa saada valtaa hänen elämässään. Se on omaa vanhurskautta, koska uusi elämä vaikuttaa omassa sisimmässä, mutta se ei ole lainkaan omaa aikaansaannosta, koska se on Jumalan tekoa. Hyvät teot kumpuavat Jumalan luomasta maaperästä ja Jumalan vaikutuksesta mutta eivät ilman ihmisen tahtoa tai riippumatta siitä. Miksi tämä näkemys olisi vastoin luterilaisuutta?
Koska meissä on vielä liha, emme ole vanhurskaat muutoin kuin uskon kautta. Me olemme kuitenkin tulossa vanhurskaiksi ihan reaalisestikin, sitten kun tämä nahka on yltämme raastettu.Tässä vielä tekstinä tuo filippiläiskirjeen kohta.
Fil 3:9: "ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella.
Me vaellamme siis vielä uskossa emme näkemisessä. Siksi me odotamme vanhurskauden toivoa Hengen kautta, Gal. 5:5.
On kyllä totta, että me pyhityksessä olemme mukana uuden ihmisemme puolesta.
Ei luterilaisuus varmaankaan opeta, että lihan (sarks) olemassaolo ja vaikutus kristityssä tekisi tyhjäksi uuden luomuksen (kainee ktisis) samanaikaisen olemassaolon ja vaikutuksen? Ei varmaankaan. Ei mielestäni siitä, että kristityssä sarksin olemassaolon ja vaikutus on todellisuutta, seuraa, ettei kristitty olisi myös vanhurskas itsessään tai uuden luomuksensa puolesta. Hän ei siis tarvitse anteeksiantamusta vanhurskautensa tähden vaan synnin tähden. Vanhurskas luonto ja siitä kummunneet teot eivät ole syntisiä. Kristitty on siis vanhurskas muutoinkin kuin uskon kautta anteeksiantamukseen, vaikka tosin pitää paikkansa, ettei kristittyyn tehtyä vanhurskautta olisi lainkaan ilman uskoa/uudestisyntymistä.
Tuossa kohdassa Fil. 3:9 puhutaan lain kautta tulevasta vanhurskaudesta. Sellainen vanhurskaus ei ole uuden luonnon vanhurskautta eikä varmasti myöskään augustinolaista vanhurskautta. Vanhurskas kristitty ei tee hyviä tekoja lain alaisena tai lain voimasta (“ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee” Fil. 3:9, ei siis tällaista laista tulevaa omaa vanhurskautta). Siksi ei ole lainkaan ristiriitaista sanoa, että kristityllä on oma, Jumalan luoma ja vaikuttama vanhurskaus (Room. 4:5: “tekee vanhurskaaksi”) ja samanaikaisesti hänellä ei ole omaa vanhuskautta, siis sitä vanhurskautta, joka laista tulee.