Kanonisen lain tulkinta ei tässä asiassa ole niin yksinkertaista. Suomen ortodoksinen kirkkohan on Venäjän kirkon tytärkirkkko. Meillä on patriarkka Tiihonin alun perin myöntämä autonomia vuodelta 1918. Erosimme Moskovasta sekavissa oloissa, kun patriarkka Tiihon oli vangittu ja luulttiin, että Venäjän kirkko häviää. .
Konstantinopolin patriarkaatissa on 1900-luvullla tulkittu, 1) että se voi ottaa huomaansa vaille kaitsentaa jääneitä kirkkoja ja 2) että kaikki kreikkalaisen diasporan seurakunnat itsestään selvästi kuuluvat sen jurisdiktioon. Suomen kirkkoon päti tuo kohta 1). Kakkoskohta taas on fyletismiä. Miksi eivät kreikkalaiset seurakunnat voisi muka kuulua paikalllisiin kirkkoihin esim Amerikassa?
Ekumeeninen patriarkaatti ei hyväksy Amerikan ortodoksisten kirkkojen yhdistymistä. OCA:lla (the Orthodox Church of America) on äitikirkkonsa Moskovan patriarkaatin hyväksyntä ja autokefalia, mutta ei Konstantinopolin. OCA ei ole siirtolaiskirkko alunperin, vaan se on 1700-luvulla syntynyt lähetyskirkko, jonka alkuperäisiä jäseniä ovat olleet Alaskan aleuutit ja intiaanit. Siihen on myöhemmin liittynyt siirtolaisseurakuntiakin. Niin että se niistä reviireistä.
Näin juuri. Tosin on puhuttu myös luterilaisista vapaakirkoista tai vapaista luterilaisista kirkoista ja on “vapaa” ollut niiden omassakin nimessä. Tarkoitus on nimenomaisesti vapautta valtio(nkirkollisuude)sta. Anglikaanit ovat sen verran siirtolaiskirkko meillä, että on oma tapauksensa. Ja myös itsenäiset ortodoksikirkot ovat poissa tästä kuitenkin, kuten myös mainitsemasi katoliset.
Eli kirkkohistoriallis-sosiologinen termi pikemminkin kuin teologinen - vähän kuten protestantti.
Juu, Suomen ev.lut. seurakuntaliitto oli pitkään Suomen vapaa ev.lut. seurakuntaliitto, mutta poistivat jokunen vuosi sitten “vapaa” -sanan tultuaan useasti sekoitetuiksi Suomen vapaakirkkoon.
Kiitos tarkennuksesta. Ulkopuolisilla ei ole valtaa tulkita kanoneja vaan kanoneja tulkitsevat piispat - ja periaatteessa myös papit sielunhoidollisissa tilanteissa. Tilanne on analoginen sille, kuin, että tuomioistuimessa lakia tulkitsevat tuomarit tietyn tapauksen suhteen. Muiden kuin piispojen tekemät kanonien tulkinnat ovat neuvoa-antavia. Viime kädessä tietenkin ajattelemme, että Pyhä Henki johdattaa piispat oikeisiin tulkintoihin ja että Hän korjaa inhimilliset virheet.
Jos kanoneissa sanotaan jotakin, niin ulkopuolinenkin voi sanoa että kanoneissa sanotaan jotakin ja ihmetellä miksi se joskus pitää paikkansa ja joskus ei. Jos yksittäinen papiksi vihitty päättää että jossakin tapauksessa maallikon antama synninpäästö ripissä on ok, niin onko se ok? Kyse on sakramentista joillekin, mutta niin on kastekin, jonka kohdalla voidaan näköjään ort kirkossa sallia poikkeuksia ekonomiaan perustuen.
Seurataanko siis traditiota, vai onko traditio se, että tehdään niin kuin pappi/piispa kulloinkin päättää?
Tietyssä porukassa traditioon lasketaan kuuluvaksi se että vain piispa päättää.
Ongelmaksi muodostuu se että helposti aletaan pitää kaikkia piispan päätöksia tradition mukaisina, vaikka ne eivät sitä olisikaan.
Tällaista vääntöähän on tämän hetken suomalaisten luterilaisten keskuudessakin. Kirkolliskokous päättää jotain, piispat toimivat niin kuin haluavat. Kummatkin taitavat vedota jonkinlaiseen traditioon. Tradition heikoin ominaisuus on kyllä se, että se ei ole mikään pysyvä ilmiö. Joku voisi väittää, että nimenomaan johonkin tiettyyn muotoon jämähtäminen on tradition rikkomista. Joku taas pitää tradition rikkomisena käytäntöjen kehittymistä, vaikka sitä on tapahtunut kaikkein jämähtäneimmissäkin yhteisöissä, mutta niin hitaasti että sitä ei juuri yhden sukupolven aikana havaitse.
Kyllä kaikkki negatiivinen kirjoittelu jostain vähemmistöstä aiheuttaa vihamielisiä reaktioita. HS:ssa on kirjoitettu jo aikaisemmin MP:n Helsingissä toimivista seurakunnista oudosti.
Tämä on sellaista klerikalismia joka on tuhoisaa kristinuskolle. Sielunhoidossa ei tule olla auktoriteettia yhtenä osapuolena.
Ainoat tilanteet missä kanoneja mahdollisesti tarvittaisiin sielunhoidossa ovat nimenomaan ne tilanteet missä pappi omaksuu perusteettoman auktoriteettiaseman.
Tuossa on meidän näkökulmastamme väärä dikotomia. Seurataan traditiota ja traditioon kuuluu se, että piispat käyttävät avainten valtaa. Tässä ja ortodoksisuuden kanssa on kuitenkin hyvä muistaa se, että me emme pyri liikaa systematisoimaan asioita, rakentamaan rationalisoitua järjestelmää näiden asioiden suhteesta, vaan luotamme siihen, että kirjain kuolettaa mutta “Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3).
Järjellinen perustelu edelliselle on se, että erilaisia tilanteita ja olosuhteita on niin paljon, että jos hengellisen lääketieteen systematisoiminen olisi mahdotonta. Kirjasta tulisi alati kasvava ja ääretön. Se myös näyttäisi olevan vastoin apostolista opetusta, jonka mukaan tulee seurata Hengen johdatusta (Gal. 6). Siis emme yritä sitoa Hengen johdatusta kirjaimiin.
Katumuksesta, maallikoista ja avainten vallasta muistini perusteella
Mitä tulee katumukseen, niin muistelisin, paino sanalla muistelen, kuulleeni eräässä opetuspuheessa (englanninkielellä) siitä, että jossain tilanteessa (kuolemanvaara) voi syntejä tunnustaa maallikolle ja että siinä tuo mysteerio olisi jotenkin läsnä. Tosin, jos tuo kuolemanvaara ei aktualisoituisi, niin sitten olisi syytä tuoda tuo asia esiin myöhemmin papille, joka sitten päättäisi miten tehdään. Mehän joka tapauksessa tunnustamme katumuksen mysteeriossakin synnit suoraan Jumalalle emme papille, joka on siinä todistajana Jumalan edessä. Luulen kuitenkin, että tuollaisessa poikkeustapauksessakaan maallikko ei käytä samalla tavoin avainten valtaa kuin pappi, vaan sanoisi jotain “Jumala antakoon sinulle anteeksi”. Näinhän menetellään ehtoonjälkeisissä palveluksissa, joissa kaikki polvistuneina pappi pyytää lopuksi anteeksi kirkkokansalta ja lukija vastaa “Jumala antakoon sinulle anteeksi…” ja pyytää papin antamaan heillekin anteeksi.
Tämä on usein toisteltu kuvaus ortodoksisuudesta mutta käytännössä varsin ristiriitainen väittämä. Se systematisointi mitä ortodoksit väittävät välttävänsä on mitä suurimmassa määrin nähtävissä ortodoksien viikottaisessa seurakuntaelämässä. Systematisointi ei ortodokseilla ole sen laatuista mitä jossain muualla on tehty, esimerkiksi läntinen opillinen skolastiikka ja tapa koostaa voimassa olevia kanonisen lain kokoelmia, mutta ortodokseilla on kyllä oma vahva tapansa systematisoida. Jopa tervehtimiset, huonetilassa liikkumiset ja istumajärjestykset on systematisoitu seurakuntien elämässä. En väitä että kaikki tämä systematisoiminen olisi huono asia, mutta väitän että on tekopyhää sanoa etteivät ortodoksit systematisoi. Ortodoksit eivät ehkä ole kovin rationalistisia systematisoijia, mutta he ovat behavioristisia systematisoijia, ja siinä he ovat mielestäni rationalistisia systematisoijia rigoristisempia.
En puhunut oikeastaan avainten vallasta. Puhuin siitä erityisesti että sakramentteihinkin sovelletaan joskus extrakanosia mielivaltaisuuksia. Kuitenkaan mikään ei saisi mennä “uskomme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi” yli. Jos tällainen sallitaan vaikkapa pastoraalisista syistä, niin traditio kävelee kirkolliskokouksen yli. Tai sitten tällaista kastetta ei pidetä kristillisenä.
Sitten on kuitenkin lupa olla pitämättä luterilaista ehtoollista realistisena, koska tunnustuksessamme sanotaan jossakin kohtaa tavalla joka voidaan tulkita epäselvästi, vaikka monessa kohtaa sanotaan suoraan että viini on veri ja leipä ruumis… Jne
Aina voi vedota siihen että ulkopuolinen ei ymmärrä. Se pitää paikkansa.
Olen tästä täysin samaa mieltä, mutta olisi hyvä joskus kuulla miten tätä avataan ja selitetään muuten kuin että pitää olla yksi kaste. Kiinnostaisi kuulla ihmisten mielipiteitä siitä miksi pitää olla yksi kaste, mitä totuutta se kuvaa?
Mantran lailla toisteltava raamatunjae Ef. 4:5 tässä yhteydessä ei oikein anna sitä mitä kaivattaisiin ettei kastekeskustelusta tulisi eipäsjuupastelua.
Mikä on yhden kristillisen kasteen yhteydessä kanonien terapeuttinen funktio jos niillä halutaan perustella miksi jonkun yhteisön pitää kastaa täysin ongelmitta kastettu ihminen uudelleen?
Tuossa, mistä kirjoitat, on kyse täysin eri asiasta kuin systematisoinnista siinä mielessä kuin kirjoitin. Se, mistä kirjoitat, on ilmeisesti hyvää järjestystä. Systematisoinnissa on kysymys siitä, että pyritään järjestämään kaikki asiat selkeään järjestykseen suhteessa toisiinsa.
Puhuin siitä erityisesti että sakramentteihinkin sovelletaan joskus extrakanosia mielivaltaisuuksia. Kuitenkaan mikään ei saisi mennä “uskomme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi” yli.
Kuten olen jossain muualla täällä sanonut, käsityksessä kirkon ulkopuolella toimitetun kasteen hyväksymisestä on asia, jossa on ollut eroja jo ennen suurta skismaa. Jonkun mielestä tuo yksi kaste tarkoittaa lähtökohtaisesti oikein toimitettua kastetta, hän voisi myös sanoa, että kirkolliskokousten kohdissa, jossa puhutaan Kirkon yhteyteen ottamisesta mirhalla voitelulla, ei puhuta mitään luterilaisista jne. vaan areiolaisista, montanolaisista ym.
Behavioristisessa systematisoinnissa, josta minä kirjoitin, on kyse juuri tästä. Systematisoinnin kohde ei siinä ole filosofiset käsitteet joiden avulla oppi esitetään vaan käyttäytyminen, reagointi tilanteissa ja käyttäytymismallien muodostuminen ja tavoitteet.
Kristityt ovat luultavasti hyvin varhaisista ajoista lähtien yhdistäneet metafyysiseen ja teologiseen kristinuskon analysointiin ja systematisointiin käyttäytymistieteen keinot.
Liturgisen rukouksen kehityksen hyödyntämät pedagogiset keinot on täysin luokiteltavissa kristilliseksi behavioristiseksi systematisoinniksi. Toinen systematisoinnin muoto missä ortodoksit ovat vertaansa vailla on konseptuaalinen systematisointi, ilman skolastiikalle ominaista rationalisointia.
Loistavin esimerkki on varhaisen liturgian, teologian ja Bysantin keisarillisen hovin tapojen ei-niin-pyhä kolminaisuus, jossa on pyritty systematisoimaan kristinuskon totuudet, antiikin filosofien kerman perintö osana hellenististä kulttuuriperintöä, keisarillinen tapakulttuuri sekä ajan taideosaamisen huippu selkeään järjestykseen toistensa suhteen.
Varsinkaan tätä loistavinta esimerkkiä en missään nimessä tuomitse enkä vastusta, mutta vastustan sitä että ihmisten systematisoinnin tulosta aletaan pitää jumalallisena ilmoituksena.