Olen itsekin ollut hengellistä populaarimusiikkia vastaan vielä 2000-luvun alkupuolelle asti. Itseasiassa inhosin sitä. Musiikkimakuni on kyllä ollut laaja nuoresta asti ja sujuvasti siihen on sopinut niin rock, proge, pop kuin klassinenkin progen ollessa vallitseva ja klassinen sen jälkeen. Nykyään vain toisinpäin.
Hengellinen rock tai pop olivat minulle kuin vesitettyä limsaa. Ei maistunut kunnolla hengelliseltä, eikä rockilta. Buxtehudin ja Bachin urkuteoksia kävin usein kuuntelemassa Helsingin kirkkokonserteissa 80-luvulla. Oikein kovan juttu oli se, kun progeyhtye Yes käytti 70-luvulla kappaleellaan Parallels aitoja kirkkourkuja erikseen äänitettynä sveitsiläisessä kirkossa. Muut osuudet äänitettiin studiossa päälle.
Hengellinen populaarimusiikki tuli mukaan kuvioihin tiputtuani kunnolla matalakirkolliseen suohon ja on siitä lähtien merkinnyt paljon. Aiempi tuomasmessujuttu laaksosineen, nyymanneineen ja simojokineen ei ollut mitään tähän verrattuna. Nyt tarvittiin kunnon kädet ylhäällä -ylistystä.
Sillä tiellä olen periaatteessa edelleenkin, paitsi että tarjontaa on vähän ja käyn yleensä perinteellisemmissä jumalanpalveluksissa paikallisseurakunnassa tai lähistöllä. Perinteinen virsimusiikki urkusäestyksellä menettelee, mieluummin kuitenkin flyygelillä hyvä-äänisen kanttorin laulaessa tai säestäessä toisinaan viululla toisen soittaessa urkuja. Onneksi seurakuntamme vahvuus on osaavat klassisen musiikin taitavat kanttorit. Kansanmusiikki on edelleen hirveintä mitä tiedän, mutta Heikkilän Suomalainen, kuten muutkin messut onnistuneita, vaikka Lasse Heikkilä kiinnostuikin jossain vaiheessa opiskellessaan Sibelius Akatemiassa kansanmusiikista.
Taisi olla pieni murhe minulla eilinen laimea Hoosianna. Kuulin naapurilta, että Kari Kanala oli kunnostautunut jumalanpalveluksen järjestämisessä. Ajatella, että ensimmäisen adventin jumalanpalvelus ja oikein televisioituna. Ei tarvitse pitkälle katsoa, kun näkee jo ihan tarpeeksi.
Hoosianna, tänään tuo huuto kaikaa, laulu raikaa ja samba soi…
Niinpä tosiaan soi ja vähäpukeiset tanssijat keikistelevät Hoosiannan tahtiin. Eniten harmittaa niiden kehitysvammaisten puolesta, jotka on tuotu tähän mukaan. Koen tämmöisen paremminkin kehitysvammaisten häpäisyksi puhumattakaan siitä, että kirkkotilassa tämmöistä näytetään.
Kanala se jaksaa kokeilla rajojaan ja veikkaan, että jos joku tekee tästä valituksen, niin sekin kääntyy (kiitos median) Kanalan puolelle. Tuskinpa tämän seurauksena kirkosta vieraantuneet sankoin joukoin liittyvät takaisin kirkkoon. Turhauttaa jo valmiiksi, että tuo pelle saa jatkaa virassaan eikä edes tajua tehneensä mitään väärää.
Kehitysvammaiset yleensä tykkää rytmikkäästi musasta ja vauhdikkaasta menosta. Hoosianna on aina Hoosianna - vaikka samban rytmissä. Mutta sopiiko sambamessu ekan adventin jumalanpalvelukseen, onkin jo eri juttu…
No, positiivista asiassa on joka tapauksessa se, että mikään muu tv- tai radiojumalanpalvelus ei ole herättänyt näin paljon yleistä keskustelua jumalanpalveluksen tarkoituksesta ja soveliaista muodoista. (Jenni Haukion saarna herätti myös keskustelua, mutta eri asiasta.) Ihmiset ovat siis heränneet pohtimaan asiaa, mikä on joka tapauksessa hyvä.
Itse en ole kyseistä messua nähnyt enkä pysty siis ottamaan asiaan täsmällistä kantaa. Liian paljastavat asut ja liian seksuaalisen esiintymisen voi ihan aiheesta kyseenalaistaa, tanssi sinänsä sekä iloinen ja menevä musiikki taas ovat protestanttisessa perinteessä ihan jees. Jotkut ovat niitä tuominneet, mutta raamatullisia perusteita sille on vaikea löytää. Toinen puoli on se, että perinteiden kunnioittamisella voi olla oma itseisarvonsa silloinkin, kun kyseessä ei ole asia jota Raamattu pakollisesti vaatisi. Nimenomaan ekaan adventtiin kuuluu perinteisesti tiettyjä asioita, joita ihmiset odottavat, joten kokeilevamman meiningin paras ajankohta voisi olla jokin muu.
Katsoin tuon Jumalanpalveluksen. Erosin Ev.Lut. Kirkosta sen siivittämänä.
Varmaan se oli monen mielestä hyvä. Kaikkea hyvää vaan siinä esiintyneille. Olen vain liian kalkkis tuollaiseen…
Nyt olen taas siviliirekisterissä.
Tulee mieleen vanhan rippikoulukanttorini tokaisu kirkossa meille rasavilleille pojille:
”Ei täällä saa meluta ja metelöidä, tämä on esi-isiemme pyhä paikka!”
Eipä silti. On ollut jo jonkin aikaa ”kirkkoangsti” päällä.
Kun ei enää ole juuri mahdollisuuksia osallistua ehtoollisen viettoonkaan ns. ”vanhaan malliin”.
Nyt on ”separaatioahdistus”, mutta kyllä kait se siitä…
Kai minut joku pappi hautaan siunaa, kun kuolen…toivottavasti
…ja puhelee kauniita asioita…jälkeenjääneille…
Raju ratkaisu, mutta en ala arvostelemaan, on sitä omallakin kohdalla tullut mietittyä milloin kamelin selkä katkeaa. Yksin ei kannata kylläkään jäädä, eivätkö esim. Seurakuntaliitto tai Lähetyshiippakunta ole vaihtoehtoja?
Itse olen sitä mieltä, että yksi yksittäinen messu ei saisi olla perusteena kirkosta eroamiselle tai toiseen kirkkokuntaan siirtymiselle, ei vaikka se olisi omassa seurakunnassa ja miten kamala. Mutta omat ratkaisuthan näissä on itse kunkin tehtävä. Seurakuntayhteys toki tulisi pyrkiä jostain löytämään, kuten edellä on sanottukin.
Hankalia on kyllä nämä. Mulla se tilanne, että vaikka ev.lut. kirkko kokonaisuutena on mitä on ja vaikuttaa menevän huonoon suuntaan, niin oma paikallisseurakunta on varsin hyvä. Kuitenkaan ei ole mahdollista kuulua paikallisseurakuntaan kuulumatta ev.lut. kirkkoon kokonaisuutena…
En ole Paavalinkirkossa hänen aikanaan käynyt, mutta tiedän nykymeiningin. Kävin tuolla joskus 80-luvun puolivälissä toisinaan, kerran kanttori Irma-Liisa Juutin Bach-konsertissa, jossa hän soitti Bachin koraaleja liittyen virteen “Ah tiesi usko haltuun Herran”, josta sain moniksi vuosiksi voimia vaikeaan aikaan. Huomasin tuon kanttorin kuolinilmoituksen äskettäin ja huokaisin kiitoksen työstään. Tuo seurakunta lienee täysin ryvettynyt nykyään.
Niissä kuvissa, mitä nyt on sambakulkueesta mediassa ollut, eivät asut kyllä kovin paljastavilta näytä. Avonaisempia yläosia näkee joka konfirmaatiomessussa. Palautteen perusteella kuvittelin, että siellä olisi kekkaloitu jossain bikineissä… Eli en osaa tästä nyt pöyristyä. Kommenteissa esiintynyt argumentaatio “suomalaista kulttuuria pitää noudattaa” ei kuulosta kovin vakuuttavalta. Jumalanpalvelustavat elävät ja muuttuvat ja Raamattu ja luterilaisuus antavat niille aika paljon liikkumavaraa.
Sivuhuutelijana: “Sambakulkue” oli tosin teknisesti oikea termi, mutta kieltämättä paljasta pintaa odottavalle jumalanpalveluskatsojalle pettymys. Samaan aikaan kohistiin Tuusulan kunnan pikkujoulujen stripparista, joka olikin oikeasti burleskiesitys. Kummassakin tapauksessa siis kohulle oli ehkä aihetta, mutta vähemmän kuin otsikoista luulisi.
Kirkosta eroamisia tullee vain 150-200 lisää tämän vuoksi, välittömästi. Mielenkiintoista mutta mahdotonta selvittää olisi tietää pidemmän ajan vaikutus jäsenmääriin.
Itse sambamessun ajatuskin on kammotus. Mutta mitäs tämä kehitysvammaisten häpäisy siellä oli? Ainakin tuntemani kehitysvammaiset ovat suorasanaisia ja kertovat hanakasti, jos jokin meno ei heitä miellytä. Eivät he anna itseään häpäistä.
