Uskonto ja ilo

Rukous
1

Minua on jo tovin askarruttanut se, miten paljon uskosta puhuttaessa puhutaan synnistä, murehtimisesta ja sen sellaisesta, mutta harvemmin siitä kristinuskon tarjoamasta ilosta (eikös evankeliumikin tarkoittanut ilosanomaa?). Miksi? Koska olen itse tiettyyn raskasmielisyyteen taipuvainen persoona, se varmaan osittain selittää sen miksi tämä kysymys tietyllä tavalla kalvaa minua.

Olen tietoinen siitä näkemyksestä, että ihmisen ei tule kiinnittyä liiaksi maalliseen iloon ja riemuun ja että tietty synninkatumuskin on joidenkin lähteiden mukaan pop. Mutta en oikein kykene välttymään siltä mielikuvalta, että toisinaan juuri tämä suhtautumistapa on ihmiselle joko helpointa, luonteenomaisinta tai rakkainta.

Sain omalle hämmästelylleni tukea lukiessani Isä Alexander Schmemannin päiväkirjamerkinnöistä kootusta teoksesta Päiväkirjat 1973-1983, jossa hän eräässä merkinnässään miettii juuri iloa uskon perustana. Tukea siis lähinnä siinä mielessä, että jotakuta muutakin tämä samantapainen asia on askarruttanut enkä tietyllä tavalla ole ongelmani kanssa yksin (toki olen hengellisesti ja teologisesti riittävän kehittymätön että sellainen kysempi ja syvempi ruotiminen on vähän niin ja näin). Mutta mitäpä te sanotte seuraavasta tekstinpätkästä, jonka kopioin edellä mainitusta kirjasta sivulta 177 alkaen:

[quote]Valheellisen uskonnon perustana on kyvyttömyys iloita, tai pikemminkin kieltäytyminen ilosta. Ilo on kuitenkin välttämätöntä, koska se on epäilemättä Jumalan läsnäolon hedelmä. Ihminen ei voi uskoa Jumalan olemassaoloon ja olla iloitsematta. Jumalanpelko ja nöyryys ovat aitoja, hedelmällisiä ja oikeita vain suhteessa iloon. Ilon ulkopuolella niistä tulee demonisia, kaikenlaisten uskonnollisten kokemusten syviä vääristymiä. Pelon uskontoa. Pseudohengellisyyden uskontoa. Syyllisyyden uskontoa. Nämä kaikki ovat todella voimakkaita kiusauksia, ansoja - ei yksin maailmassa, vaan myös kirkon sisällä. Jostain syystä uskonnolliset ihmiset suhtautuvat usein epäluuloisesti iloon.

Kaiken elämän ensimmäinen ja pääasiallinen lähde on Minun sieluni iloitsee Herrassa. Synnin pelko ei pelasta synniltä. Ilo Herrassa pelastaa. Syyllisyys tai moralismi ei pelasta maailmalta ja sen kiusauksilta. Ilo on vapauden perusta. Ja vapauteen meidät kaikki on kutsuttu. Missä, miten ja milloin kristinuskon tämä totuus suistui radaltaan, muuttui tylsäksi - tai paremminkin, missä, miten ja miksi kristityt ovat tulleet kuuroiksi ilolle? Miten, milloin ja miksi kirkko alkoi sadistisesti pelotella ja ahdistella ihmisiä sen sijaan, että olisi vapauttanut heidät kärsimyksestä?..Totisesti sen suurempaa voittoa paholainen ei ole maailmassa saanut kuin tämä psykologisoitu uskonto. Psykologia käsittää kaiken ja joka asian. Vain yksi ei tule kysymykseen, vain yksi on mahdoton: ilo!"[/quote]

Schmemannin mainitsema ilo lienee siis ensisijaisesti hengellistä laatua. Entä voiko, kykeeneekö tai jaksaako masentunut ja ahdistunut ihminen sanoa että “minun sieluni iloitsee Herrassa”, vai vaipuuko hän herkemmin “syyllisyyden uskontoon” ja synnin pelkoon?

7 tykkäystä
2

Tämä nyt ei ole suoraa vastausta ylläolevaan, mutta aiheesta tuli mieleeni, että itse edustamani luterilaisuuden versio eli evankelinen herätysliike on aina korostanut iloa - jopa muiden herätysliikkeiden kauhuksi. Syntien anteeksiantamus on iloinen asia. Tässä korostuksessa voi sitten tietysti tulla ongelmalliseksi se, miten kohdataan masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä.

2 tykkäystä
3

Hyvä aihe! Ilohan on kristillinen hyve. Tämän näkee jo siitä, että monesti ne, jotka ilahduttavat ja ilostuttavat toisten elämää eniten, kantavat itse raskaimman taakan. Käsite koomikon kyyneleet lienee monille tuttu. On tunnettua, että monet toisten viihdyttämisestä elantonsa saaneet tunnetut henkilöt ovat olleet henkilökohtaisessa elämässä varsin onnettomia ja traagisia tyyppejä.

Itse olen taipuvainen sekä melankoliaan että kyynis-sarkastisuuteen. Ne ovat molemmat vaarallisia myrkkyjä, joita pitäisi välttää. Esimerkiksi ivallinen, sarkastinen huumori ei ole hyveellistä iloa, vaan tuhoava voima, joka raatelee ihmistä. Tämän oppimiseen meni minulta vuosia. Melankoliaan suomalaiset suhtautuvat kuin se olisi jotain asiaankuuluvaa ja positiivista, mutta ei se ole, sillä sekin etäännyttää ihmisen ilosta. Niinpä kilvoittelijan pitääkin tarkkailla omaa “melankolian kulutustaan”, jottei vaipuisi synkkiin syövereihin. Olen huomannut, että tätäkin pitää elämässään tarkkailla.

6 tykkäystä
4

Joo. Semper gaudete! jne. Mutta ilossa pysyminen on vaikeata, todella vaikeata. Rakkaus on iloon verrattuna helpompaa. Rakkaus (tietenkin termin kristillisessä mielessä) näet on tahdon eikä tunne-elämän asia, siksi siihen voi harjaantua. Ilo taas ei oikein taida olla opeteltavissa. Jos temperamentti on synkkämielinen niin sitten se vain on.

5

Mielenkiintoinen aihe. Usein usko nähdäkseni sanoitetaan tavalla, joka jättää paljolti kaiken muun kuin hyvin jotenkin mekaanisen ja rationaalisen dogmien tunnustamisen pois. Ja eihän uskonto kuitenkaan oikein näin toimi,.

6

Meidän puolella (herännäisyys) taas on korostettu että saa olla “ilossakin vakava”. Iloa ei tarvitse puristaa esiin, ja silloinkin kun Jumala sitä antaa, ei sen tarvitse näkyä päälle päin. Saa näkyä, toki! Perinteisesti sitä Savon puolella näytettiin enemmän ja nykyäänkin sieltä suunnalta tulee liikkeeseen enemmän huumoria kuin Pohjanmaalta, jossa ohje on paikoin kääntynyt muotoon “murheessakin vakava”!
Evankelista iloa kyllä arvostan enkä näe siinä mitään teeskenneltyä. On enempi omasta luonteesta kuin mistään hengellisestä korostuksesta kiinni, etten itse jaksaisi sellaista kovin paljon kerralla.

7

Okei, gallup: mitä on hengellinen ilo teidän mielestänne ja kuinka se näkyy? Ilmeisesti ainakin herätysliikkeiden suunnalla ovat omat tapansa mieltää kyseinen ilo.

8

Peukkua aloituspostauksen lainaukselle.

Olen taipuvainen nykyään vierastamaan määrettä “hengellinen” ja näin on myös ilon suhteen. Vilpitön ilo lienee lähtökohtaisesti hyvää ja siten kai myös hengellistä.

Timon mainitsemista huumorin haastavammista lajeista tuli mieleen tämä Stephen Colbertin haastattelu, jossa äärimmäisen taitava humoristi puhuu mielestäni viisaita myös uskostaan. Minusta Colbert onnistuu olemaan ironiassaan positiivinen.

1 tykkäys
9

Minä sanoisin, ja sanonkin, että hengellinen ilo on Jumalan olemassaolon ja/tai toiminnan, välittömän tai välillisen, tiedostamisesta syntyvää iloa. Tai iloa joka syntyy joteskin muuten mutta iloitessa tiedostaa noita juttuja.

10

Schmemann kirjoittaa päiväkirjoissaan paljonkin ilosta. Me koemme hengellistä iloa, kun käymme kirkossa tai muuten yritämme viettää kristillistä elämää. Maallisista iloista viis!

“Missä ei ole Jumalan kaipuuta, ei rauhaa, ei muistoa mystisestä valosta, ei salaista esimakua ilosta, siellä ei ole Jumalaa. Siellä voi olla hurskautta mutta ei Jumalaa. Mistä tämä ihmisiä hallitseva kaamea hermostuneisuus oikein on peräisin?”

“Sitten tuo siunattu hetki tyhjässä kirkossa ennen liturgiaa. Aina sama tunne: että aika on täynnä ikuisuutta, täynnä täyteläistä ja pyhää iloa. Tuntuu, että kirkkoa tarvitaan, jotta tuo kokemus todellisuudesta olisi mahdollinen.”

"Ikuisuudessa, Valtakunnassa, tarpeellisia ovat vain sanat “Pyhä, Pyhä, Pyhä”, vain ylistyksen ja kiitoksen sanat, vain rukous sekä täyteyden ja ilon kirkkaus.”

2 tykkäystä
11

Ongelma on juurikin tuo kohtaamisen puute. Iloa ylikorostavat ryhmät kavahtavat todellisissa vaikeuksissa olevia. Heidän kysymyksensä kierretään tai torjutaan kokonaan. Tuloksena on syyllisyydentuntoa ja sisäpiireistä vieraantumista.
Ehkä vakavuutta oman perinteensä mukaisesti korostavat puolestaan mollaavat suotta niitä, joilla on uskossaan aitoa iloa, jolloin oikeutettukin kritiikki keveydestä osuu väärään kohteeseen.

Olen sitä mieltä että koko ilo/murhe -kysymys on väärin ymmärretty meidän uskonnollisissa perinteissämme. Todellisuudessa iloisuutta ylikorostavien ilo ei kestä elämän helteessä, eikä vakavaa naamaa näyttävien sydän kerro sen suuremmasta empatiakyvystä. Iloittelu on useimmiten muuta kuin itse uskosta ja uskonnollisista kokemuksista nousevaa. Se on valmiiksi positiivisten ja vahvojen tai onnistuneiden keskinäistä lämmittelyä, jolle voidaan antaa hurskaita selityksiä.

Ihmisten elämät ovat hyvin erilaisia ja heidän tunteensa perustuvat sekä geeneihin että kokemuksiin. Kiinnostavampaa kuin se miltä kristityn kuuluu näyttää ja miten tunteiden uskonnollinen perustelu menee, on pohtia sitä onko todellista kohtaamista olemassa.
-Onko ihmisiä, joita yhdistää aito suru, oikeat koettelemukset, todelliset löydöt…? Ja jos on, miten paljon yhteinen kristinusko lopulta selittää näitä kohtaamisia?
Se on selvää, että suuri osa uskonnollisesta puheesta on valheellista tai ainakin varsin pinnallista ja liioiteltua.

2 tykkäystä
12

Jatkan hieman, tarkentaen…
Ilo on kyllä elämässä välttämätöntä. Kyyninen mieliala, jonka itsessäni tietysti tunnistan, on energiaa kuluttavaa ja passivoivaa. Depressiivisyyttä ihmisissä taas on niin paljon ja eri syistä johtuvaa, että jättäisin sen nyt tästä pohdinnasta pois.

Oma kysymykseni on kuitenkin ilon ja elämän voiman suhde uskontoon. Uskonnonharjoittamisesta suoraan kumpuavat iloiset tunteet epäilyttävät enemmän kuin ennen. Selitykset lienevät paljon arkisempia mitä saarnaajat ja opettajat toivovat. Ehkäpä messun päätösosan iloinen tunnelma on enemmän ruoansulatukseen ja fyysiseen vireystilaan liittyvää kuin haluamme myöntää. Lähestyvä lounas ja puuduttavan istumisen päättyminen herättävät iloa. Kynttiläkirkko iltamyöhäisellä rauhoittaa ja hyväilee mieltä. Mutta tekisikö se sen ilman kristillisiä (verbaalisia) rituualeja ja selityksiäkin? Jne.

Jokainen liikunnasta ja sosiaalisesta toiminnasta tai vaikkapa laulamisesta iloa ja voimaa saanut tajuaa että ihminen vaikuttaa itse omaan emotionaaliseen jaksamiseensa suuresti. Luulen että on vähintään yhtä tärkeää saada itsemme ja toisemme tällaisiin voimiin kytkettyä kuin ponnistella kovin paljon uskonnollisten emootioiden tai niiden puuttumisen kanssa. Meistä ei ole todellista hyötyä kenellekään jos ilomme ja elomme on päänsisäistä vailla konkreettisia tekoja.

13

Ilon ylikorostaminen on nähdäkseni sitä, että iloitsee ilon itsensä takia. Eli siis rakastaa ilon tuomaa autuasta tunnetta ja tekee asioita vain sen takia että tuntisi enemmän iloa. Siinä lähimmäisenkin todellinen kohtaaminenkin unohtuu, kun oma tunne on tärkeämpi kuin hänen vaikeutensa. Itsekin olen sortunut elämässäni ilon ylikorostamiseen aika paljonkin. Vaikkakaan en juurikaan uskonnollisesti. Toisaalta uskontoa ja iloa ei voi erottaa toisistaan, koska ilon lähde on aina rakkaudesta tehty toiminta, ja rakkauden kaksoiskäskyhän kertoo uskovaiselle mitkä ovat terveen rakkauden kohteet ja terveen ilon lähteet.

14

Onko nyt siis mielestäsi niin, että toinen ei saa iloita sen takia, että jollakulla lähimmäisellä olisi murhetta? Minusta ei ole näin.

Ihmisen tulee sekä murehtia syntejään, että iloita Herrassa. Maalliset huolet ja murheet ovat meillä aina tykönämme, mutta ei niille saa antaa sijaa. Kaikkein vähiten pitää kadehtia niitä, jotka eivät surujaan repostele, vaan antavat ilonsa loistaa. Kaikenkaikkiaan kontroloitu tunne-elämä on maallisissa asioissa tärkeä. Ja itsehillintä on myös kristillinen hyve.

1 tykkäys
15

Iloita kyllä saa vaikka lähimmäisellä olisi vaikeata ja murhetta. Mutta ilo ei saisi olla tärkeämpi asia kuin lähimmäinen tai Jumala. Ja ilon taakse voi myös kätkeytyä ja paeta sillä vaikeita tilanteita. Tätä tarkoitin ilon ylikorostamisella. Jos kokee iloa elämästä, lähimmäisestä ja Jumalasta ilman että ilo korostuu näiden yli, niin sehän on vain hyvä. Eli että nämä eivät ole vain välineitä ilon saamiseksi, vaan päinvastoin ne ovat ilon lähteitä. Eli ilon tulisi olla seuraus, ei syy.

Jep. Ja voi jopa samaan aikaan murehtia syvästi syntisyyttään ja iloita Herran armosta kiitollisena.

1 tykkäys
16

Ihan en ymmärrä.

17

Ihmiseltä ilon vievät usein vastoinkäymiset. Mutta jos kristitty uskoo, että kaikki koituu hänen parhaakseen (Room. 8:28), hänellä ei ole syytä synkistelyyn. Kyseisessä raamatunkohdassa on ehto: rakkaus Jumalaan. Eikö rakkaus Jumalaan ilmene erityisesti siinä, että ihminen ei ole kaikin sielunvoimin kiinni missään katoavassa? Mikä voisi estää ihmistä iloitsemasta, jos hän ei voi menettää mitään oleellista, sillä Jumalaa rakastavalle vain Jumala on viime kädessä oleellinen tai kohde, joka ansaitsee olla kaiken sielunvoimamme objektina? Mutta Jumalaa ei voi ihmiseltä riistää kukaan, paitsi yksin synti, joka tekee katoavasta epäjumalan. Synti taas ei ole kohtalo, vaan asia, jolle ihminen antaa suostumuksensa.

20

Itse olen näinä päivinä kokenut iloa siitä, että uskaltauduin ripittäytymään asiasta, josta olen jo jonkun aikaa kokenut suurta syyllisyyttä. En nyt kerro asiasta sen tarkemmin, mutta olen nuorempana jääräpäisesti pitänyt oman pääni ja toiminut väärin, vaikka minua ovat useat tahot yrittäneet ohjata oikeaan. Tekoni on ollut tahaton sikäli, että olen ollut varma siitä, että olen oikeassa.

Nyt kun olen tajunnut saman asian tiimoilta negatiivisia seurauksia, olen syyttänyt itseäni ja asia on vaivannut minua kovasti. Sitten olen muistanut raamatunkohdan Ps: 32:3" Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni, ruumiini riutui ja kuihtui. Päivät päästään minä huusin tuskassani." Tunnustin asian läheiselle ihmiselle ja sen jälkeen oloni on ollult paljon kevyempi. Myönnän edelleen, että toimintani on ainakin osittain aiheuttanut vahinkoa toiselle ihmiselle, mutta en enää ryve itsesyytöksissä. Sitten vielä kuulin viime sunnuntain saarnassa asian, joka auttoi minua paljon tässä tunnontuskassa.

Niinpä minä tämän kautta voin koea iloa uskosta. Minun ei tarvitse juuttua syyllisyyteen ja jatkuvaan kieriskelyyn, että voi kun saisin sen ajan takaisin ja toimisin oikein. Ymmärrän, että mennyt mikä mennyt ja nyt toimitaan sen mukaan, että asiat menisivät paremmin menneistä virheistä huolimatta.

4 tykkäystä
21

Mielestäni maamme nykyisessä suvaitsevaisessa moniarvoisessa individualistisessa kulttuurissa pullamössökristityn elämä on liian helppoa, jolloin mitätönkin vastoinkäyminen masentaa tämän nykyisen maailman ajan ahjon ahdingossa, missä unohdetaan se tosiasia, miten kristityn luonne kasvaa vain työnteossa, vaivassa, kärsimyksissä ja kieltäymyksissä sekä kuinka synnistä tulee aina masentavia sanktioita.

Ja eiköhän nuo kristittyjenkin masennukset johdu tunnustamattomista anteeksisaamattomien syntien sanktioista, joihin auttaa vain katumus, parannuksen tekeminen, syntien tunnustaminen ja niiden hylkääminen. Pyhä Paavalihan opettaa kristittyjä, miten aito katumus ja Jumalan mielen mukainen murhe tuo salaisetkin synnit valkeuteen, jolloin niiden tunnustaminen vasta raivaa tien Jumalan lasten todelliseen iloon ja vapauteen antaen Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen ja murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan.

22

Tai siitä, että elimistö ei osaa tuottaa tarpeeksi aivojen välittäjäaineita, tai niiden toiminta on jotenkin sekaisin.

4 tykkäystä