Tarkoittaisikohan @Cymbus sitä, että valtio ikään kuin ontologisesti edeltää kansakuntaa? Äh, tuo on ehkä liian hieno muotoilu, mutta kyllähän tosiasia on se, että valtio ilmiönä on yleisesti ottaen vanhempi kuin kansakunnat. Kaikki vanhat kansakunnat, suomalaisetkin, ovat muodostuneet olemassa olevien valtioiden kehyksissä ja niiden mahdollistamina. Suomen kohdalla alkuperäinen, kansakunnan synnyn mahdollistanut valtio ei tosin ollut suomalaisten kannalta kansallisvaltio. Mutta joka tapauksessa suomalaisuus kansallisena ilmiönä muodostui Ruotsin valtarajan länsipuolella, missä se kulloinkin sattui olemaankin. Aunuksenkarjalaiset eivät ole suomalaisia vain siitä syystä, että Ruotsin rynnistys pysähtyi Stolbovan rauhan rajoille; savolaiset puolestaan ovat suomalaisia vain siitä syystä, että Ruotsin rynnistys ei pysähtynyt jonnekin, sanotaan nyt vaikka Päijänteelle.
Kiina. Puhuit jossain aikaisemmassa viestissäsi Sun Yat Senistä, joka kuulemma oli kiinalainen kansallismielinen. Mutta mitä se sana Kiinan kontekstissa mahtaa tarkoittaa? Sun oli kantonilainen (kuten muuten jo nimestä huomaa), ja suurin osa muista han-kiinalaisista puhui hänelle käsittämätöntä kieltä paitsi jos olivat hänen itsensä lailla käyneet kouluja ja oppineet valtakunnallisen yleiskielen. Toki Sun oli kiinalainen patriootti, miksei vaikka nationalistikin, mutta Kiina oli hänelle selvästikin identitaarinen samastumiskohde siinä missä Eurooppa oli jollekulle ranskalaiselle tai italialaiselle - tietysti sillä merkittävällä erolla, että näiden kahden eurooppalaisen kansakunnan esi-isät eivät olleet olleet yhteisen poliittisen hallinnon alla noin tuhanteen viiteensataan vuoteen. Kiinan laita oli tietysti toisin. Han-dynastian keisarit onnistuivat pitämään valtakunnan niin kauan kasassa, että ehti muodostua käsitys siitä, että Kiinan osien - olkoot kuinka omintakeisia tahansa kielellisesti ja muutenkin - on pysyttävä yhdessä. Dynastiat nousivat ja sortuivat. Interregnumit ja anarkian ajat kestivät aikansa, mutta aina ennemmin tai myöhemmin nousi uusi dynastia yhdistämään tämän sinänsä hyvin kirjavan kansojen kimaran. Epäilemättä kiinalaisia voi kutsua kansakunnaksi, mutta Sun Yat Senin ja muiden sadan vuoden takaisten kiinalaisten nationalistien käsitys kansakunnasta ei vastastannut sitä, mitä länsimaissa useimmat sillä sanalla tuolloin ymmärsivät ja mitä lähes varmasti useimmat edelleenkin sillä ymmärtävät. Kiinan valtio edelsi kiinalaista kansakuntaa; edellinen tavallaan loi jälkimmäisen, tai ainakin mahdollisti sen synnyn.
Siellä missä saman kielen ja jotakuinkin yhteisen alkuperän jakavat ihmiset ovat riittävän kauan olleet valtiollisesti erossa toisistaan, syntyy uusia kansakuntia, vaikka kielikin pysyisi samana. Jugoslavian tragedia on tästä esimerkki. Sitähän pidetään ylikansallisena projektina, mutta se ei sitä ollut. “Serbien, Kroaattien ja Sloveenien kuningaskuntana” I maailmansodan jälkeen perustettu Jugoslavia oli ideoligsesti nimenomaan kansallismielinen projekti, joka tahtoi tuoda satoja vuosia sitten eri teille joutuneen eteläslaavilaisen kansakunnat osat takaisin yhteen. Serbit ja kroaatit (ja tietysti myös bosniakit eli Bosnian muslimit) puhuvat kaikki samaa kieltä ja ymmärtävät toisiaan ongelmitta. Murre-eroja on, mutta nekään eivät välttämättä kulje kansallisten rajojen mukaisesti. Tämä 1800-luvun nationalistien harhainen ajatus, että kieli tekee kansakunnan, johti hirveään tragediaan, sillä serbit ja kroaatit, tuon valtion ydinkansat, eivät olleet eivätkä ole samaa kansakuntaa. Ne oliva eläneet vuosisatojen ajan omaa valtiollista elämäänsä milloin enemmän tai vähemmän itsenäisinä, milloin minkin ulkopuolisen vallan alaisina. Mutta eivät siis koskaan yhdessä.
Vaikka olen jossain mielessä sinun laillasi kansallismielinen ja ehdottomasti vastustan kanssasi postmodernia ei-mitään-kansoja-oikeastaan-olekaan-on-vain-ihmisiä -sontaa, niin silti olen sitä mieltä, että sinun käsityksesi on vähän liian yksioikoinen tässä kysymyksessä. Tämä on kieltämättä vieläkin mutkikkaampi kysymys kuin tässä pystyin ilmaisemaan, mutta minkäs teet. Pax tecum!
