@Katmaar mainitsi ketjussa Maailman nuortenpäivät - WYD nationalismin, joten siitä jatketaan. Tuo nationalismin sitoutuminen uskontoon, erit. kristinuskoon, on minusta kyllä jännä. (En siis tarkoita, etteikö uskonto sitoutuisi muihinkin uskontoihin, mutta nyt pelkästään tämä…)
Ortodoksien puolella tunnetaan ainakin fyletismi, uskonnollinen nationalismi, joka on todettu harhaopiksi. Protestanttisella puolella perinteisesti nationalismi on tuntunut voivan hyvin, mikä johtuu toki ehkä siitä, että valtion tuki on ollut välttämätöntä tunnustuskunnan säilymiseksi. Suomessakin uskonnollinen nationalismi voi hyvin: nationalismi tulee sisään kirkkoon ainakin itsenäisyyspäivänä ja muutoinkin. Israelin uskonnollinen nationalismi on sitten aivan oma asiansa.
Tai sitten nationalismi sekoittuu uskontoon, tai ainakin pyrkii hyötymään siitä.
Toisaalta sillä on hyvä, yhteiskunnallista yhtenäisyyttä lisäävä vaikutus. Toisaalta sitten taas se että esimerkiksi uskontokunta määrittää jonkun mielestä sen, miten hyvin edustat esimerkiksi kansakuntaasi, kuulunee niihin huonompiin puoliin. Tai se, että vain tietty kansakunta käsittää kyseessä olevan uskonnon oikein ja on säilyttänyt sen oikealla tavalla. Puhumattakaan siitä, että uskonto otetaan keinoksi lietsoa nationalistista hegemoniaa.
Surullista tästä tekee sekin, että usein sitten uskonto halutaan nähdä syyllisenä sielläkin, missä syyllisiä ovat oikeastaan vain omaa etuaan tavoittelevat ihmiset.
Enää nykyisin ei oikein tiedä mitä nationalismi tarkoittaa. Kuten muutkin perinteisesti selkeät poliittiset käsitteet ( esimerkiksi liberalismi ) se on väännetty gnostisella twistillä lähes vastakohdakseen. Jos kuitenkin pysytään perinteisessä määritelmässä, niin kirkon suhde valtion hallintoon pitäisi olla erittäin pidättyvä, mutta eri kansojen kulttuureja ja tapoja kohtaan arvostava ja ymmärtävä.
Minulla on vähän semmoinen mutu, että sanan “nationalismi” merkityksestä ei koskaan ole vallinnut täyttä yhteisymmärrystä. Mutta hyvin usein nationalismilla on ymmärretty käsitystä, jonka mukaan henkilön kansallisuus on hänen identiteettinsä tärkein ellei ainoa määrittäjä.
Uskonnollisessa sfäärissä tämä tarkoittaa sitä, että ihminen tunnustaa tiettyä uskoa siksi ja vain siksi, että se on hänen kansakuntansa perinteinen uskonto. On helppo nähdä, että tämän muotoinen uskonnollinen nationalismi on ollut hyvin tavallista viimeisten parin sadan vuoden aikana vähän kaikkialla kristikunnan piirissä.
Luterilaiselta puolelta klassinen esimerkki on itävaltalaisen Georg von Schönererin los von Rom -liike; useimpien Habsburgien alamaisten tavoin Schönerer oli kehtokatolilainen, mutta hän kääntyi aikuisiällä luterilaisuuteen, koska piti sitä aitosaksalaisena uskontona “muukalaisen” roomalaiskatolisuuden sijaan. Schönerer oli saksalainen ennen kaikkea ja kristitty vasta sen jälkeen (jos sittenkään…).
Ortodoksien fyletismin taisi Silvanus jo mainitakin, ja se, että idän kirkossa on luotu kokonaan oma heresiakategoriansa vääristyneen kansallistunteen ympärille, kertoo jotain uskonnollisen nationalismin voimasta perinteisesti ortodoksissa maissa. Toisaalta juuri tämä “fyletismin” määritteleminen harhaopiksi on merkki siitäkin, että ongelma on tiedostettu.
On näitä uskonnollisia nationalisteja tietysti meilläkin, mutta kun kirkkomme on institutionaalisten rakenteidensa osalta niin silmiinpistävän ylikansallinen, niin nämä vääristymät jäävät meillä helpommin piiloon. Mutta joo, kyllä niitä on. Näin aivan Krakowan kansainvälisten kokoontumisajojen jälkilöylyissä voisi olla hyvä vähän mietiskellä, että miten syvällistä se puolalaisten famöösi katolisuus (polak katolik) loppujen lopuksi onkaan… Minulla on epäilykseni.
Kiinassa vallitsi 1920 - luvulla Sun Yat-sen oli muuten kristitty.
Kyllä se vanhan, klassisen määreen mukaan tarkoitti ihan sitä, että kansoilla on oikeus demokraattiseen itsehallintoon. 1800-luvulla ja jo aiemminkin tähän oli vahvoja pyrkimyksiä ja silloin sitä poliittisesti teoretisoitiin. Itse asiassa monikultturismi on myös yksi nationalismin muodoista, kun sen tarkoituksena on suoda kansanryhmille mahdollisimman suuri kulttuurinen autonomia.
Se syvällisyys on hyvin vaihtelevaa. On väkeä, joka käy joka pyhä kirkossa uskomatta juuri mihinkään, koska siellä nyt vain kuuluu käydä. Mutta on toisaalta hyvin paljon myös aidosti ja syvästi uskovia. Sunnuntaina kirkkoon tulijoiden määrä laskee hitaasti mutta kommuunioon osallistuvien määrä kasvaa.
Taitavat ne tosiuskovat painottua kauniimpaan sukupuoleen Puolassakin? Ainakin taannoinen Birgittan assistentti isä Zenek S. kertoi minulle kauan sitten, että miehet lähinnä vilkuilevat messussa vaivihkaa kelloaan ja salaavat haukotustaan…
Aiheen vierestä: Ilmaisu “ruusuinen kuva” on kyllä tuttu, mutta “ruusuton kuva” tuli nyt vastaan ensi kertaa. Onko se jokin katoliikkijuttu vai oma viritys?
Sellainenhan sanonta on olemassa, että ortodoksisuutta on ilman karjalaisuutta mutta karjalaisuutta ei voi olla ilman ortodoksisuutta.Ja jälkimmäisessä tapauksessa ortodoksisuus tulee aika kiinteästi edelleenkin mukaan niihin karjalaisen kulttuurin rippeisiin joita meillä täällä vielä on.
Kukin alue tuo varmasti oman paikallisvärinsä tapakulttuureineen mukaan siihen, miten esimerkiksi kirkollisia juhlia vietetään, enkä näe tässä yhtään mitään mitään pahaa. Suomalainen ortodoksisuus taas on sattuneista syistä traditioltaan karjalaisvaikutteista, enkä näe siinäkään mitään pahaa. Silloin mennään metsään, kun yksi etninen tai kulttuurinen porukka alkaa antaa muiden ymmärtää, että heidän traditionsa on sitä parasta ja heidän ortodoksisuutensa oikeaa ja että muidenkin olisi hyvä korjata omia näkemyksiään saman suuntaisiksi. Kyllä se parhaus ja oikeus ovat löydettävissä kirkon omasta Traditiosta, eikä paikallisvärinästä.
En itse menisi kyllä ihan fyletismistä karjalaisuutta kuitenkaan syyllistämään, vaikka ihmiset joskus pitävätkin tiukasti kiinni itselleen rakkaista perinteistä, jotka kytkevät heidät historialliseen jatkumoon edesmenneiden sukupolvien kanssa.
Ai niin, unohdin edellisestä viestistäni sen, että surkeaa on sekin että esimerkiksi kirkkoon liittyneenä uutena ortodoksina koetetaan kovasti omaksua jotain tiettyä etnistä identiteettiä jonka kuvitellaan olevan ortodoksisempi kuin muut.
Esimerkiksi yksi amerikkalainen bloggari harmitteli kovasti juuri tätä oman seurakuntansa kontekstissa. Siellä oli ilmeisesti tahoja, jotka koettivat kovasti jotenkin venäläistyä, koska koettiin että siten oltaisiin “enemmän ortodokseja”.
Kyllä sinne kirkon työhön niin papiston osana kuin muutenkin on hakeutunut, päässyt ja pääsemässä muitakin kuin niitä, joilla on siirtokarjalaiset ortodoksiset sukujuuret.
Olen ehkä nipottoja, mutta en vain millään pysty hyväksymään isänmaallisuuden ja nationalismin niputtamista yhteen. Varsinkaan siinä mielessä, että nationalismi nähdään jonain kiihkoisänmaallisuutena. Nationalismi on edelleenkin poliittinen ideologia, jonka mukaan jokainen haluava ja kykenevä kansa on oikeutettu itsehallintoon. Se on oleellisesti kansainväliseen järjestykseen liittyvä ideologia, joka pyrkii kansainvälisiin sopimuksiin eri kansojen, kulttuurien ja alueiden itsehallinnosta. Isänmaallisuus taas on jalo tunne, joka kumpuaa rakkaudesta läheisiin ja kotimaahan. Se kuitenkin voi kiihtyä ylilyönteihinkin ja muuttua sovinismiksi.
Itse en oikeastaan ymmärrä millä historiallisella petoksella nationalismi on onnistuttu muuttamaan sovinismiksi, mutta siinä muutoksessa on jotain samaa, kuin siinä miten nykyisin puhumme rennosti inkvisitiosta ja ristiretkistä jonain pahuuden ilmentyminä, vaikka todellinen historia on aivan toista. Meidän on valehdeltava itsellemme, jotta pysyisimme vääristyneen maallisen maailman menossa mukana ja olisimme jollain tavalla hip.
Isänmaanrakkaus on aidosti mahdollista puhtaimmassa ja pyhimmässä muodossaan vain kristitylle. Se on korkeimpia maallisia tunteita. Kristillinen isänmaallisuus nousee kristinuskon ytimestä. Myös rakkaus omaa kansaa kohtaan on samanlainen.
Juuri näin. Ollessaan jakamaton totuus kristinusko luo ravitsevan kehyksen isänmaallisuudelle.
Nationalismi ja demokratia taas ovat keskenään naimisissa. Ei voi olla toista ilman toista. Kaikki ylikansalliset demokratiat ovat ateistista ja saatanallista haihattelua. Monarkia olisi eri asia. Hyvä monarkki antaisi paikallisten hallita itseään ilman, että sen suurempia paikallishallintoja tarvitsisi muodostaa.
Oikeastaan ei aivan noin. Demokraattinen hallinto on klassisesti nimenomaisesti paikallista hallintoa. Meikäläinen kunnallishallinto on alhaalta nousevaa, ihmisten yhdessä yhteisiä asioita järjestämään tähtäävää toimintaa. Se ei ole ylhäl¨ältä annettua, kuten nykyään niin usein ajatellaan. Se on vapaitten miesten vapaata yhteistoimintaa. Subsidiareettiperiaate on loistava hallinnon järjestäminen.
Toki kansakunta on omalla tavallaan alhaalta nousevaa hallintoa.
No juuri tuota tarkoitin. Sanoin sen vain eri sanoin. Demokratiassa se seuraava aste, eli kansakunnan hallinto vaatii kansallisen itsemääräämisoikeuden kansainvälistä tunnustamista. Demokratia vaatii kansallisvaltion. Monarkiassa suhde paikallishallintoon voisi olla suorempi.
Valtio on aina kuitenkin ylhäältä nouseva. Nationalistinen harha on omalla tavallaan se, että kansakunta voisi olla valtionmuodostava. Missä sellainen on ollut? Mutta tästä huolimatta en ole valmis aivan heti luopumaan tuostakaan ajatuksesta. Asiat ovat monimutkaisia. Meidän pitää hyväksyä se, että hqllinto on aina alhaalta ylös ja ylhältä alas. Valtion tasolla se on aina ylhäältä alas, vaikka valtio olisi alhaalta nouseva kansallinen kokonaisuus.
Sun Yat-sen oli muuten kristitty.