Uskontojen uhrien tuki ry:n harjoittama hengellinen väkivalta

Kirkko
1

Artikkelissa yhdistyksen puheenjohtaja kertoo isoäitinsä olleen herätekristillinen ja näin harjoittaneen häneen hengellistä väkivaltaa.

Mutta, mutta… Psykologia, psykoterapia ja hypnoterapia ovat kaikki luonnollisesti omien ideologioidensa vankeja.

Näinollen mentäessä noita ideologioita syvempiin asioihin ihmisten psyykkeessä harjoitetaan väistämättä oheistuotteena väkivaltaa. Useassa tapauksessa vieläpä melkomoista väkivaltaa, kun lähdetään rikkinäisen sekavan ihmisten juttuihin mukaan ja voimistamaan niitä. Samalla terapeutti ei voi kuin peilata omista uskomuksistaan lähtien, eli yhdistyksen puheenjohtajan kyseessä ollessa jonkinnäköisen humanistisen yleismaailmanhalailun perspektiivistä.

Tapausten ollessa järjestään sellaisia, joissa ei mitään metriikkaa ole, eikä voi olla. Alkoholistin kanssa on melko yksinkertainen metriikka mitä mitata onnistumisen mittarina. Luonteeltaan hyvin usein epämääräisen hengellisen väkivallan mittarin ollessa potilaan sen hetkinen subjektiivinen kokemus aiheesta. Jossa on täysin mahdotonta erotella koettua väkivaltaa esimerkiksi siitä, että murrosikäinen lapsi etsimällä etsii ympäristöstä jotain jonka vuoksi voi kokea sisällään olevia voimakkaita negatiivisia tuntemuksia. Peilaamalla ne vaikkapa isoäitinsä saa niille oikeutuksen, ja ihmisten hyväksynnän.

2

Mutta mutta… Jos kielletään kaikki uhrien kertomukset epätosina murrosikäisen negatiivisina tuntemuksina, niin mikä onkaan hengellisen väkivallan uhrin asema. Apua ei tule mistään, jos hakee apua syytellään vaan lisää. Hirvittävä kohtalo !

Pakosti tulee mieleen, että millainen ihminen pyrkii estämään hengellisen väkivallan uhrien auttamisen.
Ainakin jollakin tuollaisen vahingollisen kultin johtajalla olisi motiivi moiseen…

Tai sitten itse hengellisen väkivallan uhri, joka on niin syvälle joutunut alistetutksi, että ei voi hyväksyä todellisuutta, joka on itselle tapahtunut. Siksi vastaavat tapaukset on kiellettävä.

3

Tämänhetkinen tilanne on, että kaikkien uhrien kertomukset hyväksytään sellaisenaan, ja ammattilainen oikein hyppää kuorman päälle vahvistamaan uhriksi itsensä mieltäneen subjektiivista kokemusta.

Näin toki vain kun kyseessä on hengellinen toiminta, jota moderniksi itsensä mieltävä yhteiskuntamme vastustaa. Ateistien hengellisen väkivallan tuki ry. ei saisi avustuksia, eikä myöskään ainakaan positiivista medianäkyvyyttä. Koska sellaisia perheitä ei vaan voi olla, jossa raivokkaan ateistinen isä vaikkapa ajaa raivollaan lapsensa pahoihin pelkotiloihin.

Toki on myös niin, että aivan kaikki auttaminen, jossa raha millään muodoin tulee auttamisesta auttajalle on aina aiheesta epäilyttävää.

4

Niin. Minä sain ateistisen kasvatuksen, ja muistan miten se ahdisti minua lapsena ja murrosikään tullessa. Illalla ennen nukahtamista ajattelin, miten vääjäämättä joka hetki elämäni lähenee katoamista, kaikki minulle rakas häviää ja kohta minä en ole enää olemassa.

Sain sitten ateismin uhrina onneksi apua seurakunnasta, jossa minulle kerrottiin, että Jumala on minut luonut, olen arvokas ja suunniteltu, en vain sattuman aikaansaama geenisotku. Että minun elämälläni on tarkoitus, ja että kuoleman jälkeen meillä on toivo ylösnousemuksesta ja jälleennäkemisestä.

Se, että ateistinen kasvatus ahdisti minua, ei varmaan sinusta tarkoita, että ateismi olisi sillä perusteella paha tai torjuttava asia. Tai ettei lapselle saisi opettaa, että elämä päättyy kuolemaan. Mutta olen tyytyväinen, että löysin yhteisön, joka osasi tukea ateismin uhria.

9 tykkäystä
5

Tosi hyvin kuvaat minunkin tuntemuksiani parinkympin tienoilta. Ateismi on ahdistavaa.

3 tykkäystä
6

Ymmärrän ajatuksen. Ymmärrän myös sen ajatuksen että moni ahdistuu uskontojen vuoksi, kuten uskontojen uhrien sivuilta voi lukea. Olemme yksilöitä.

Mutta minusta valinta ateismin ja uskonnon välillä ei voi olla siinä, että uskonto on lohdullisempi joten valitsen siis sen. Sehän olisi valehtelemista itselle ellei sitä valintaa voisi perustella jotenkin uskottavalla tavalla itselleen. Ja se tapa ei voi olla se, että tämä lohduttaa enemmän kuin tuo.
Ei ateismi tai agnostismi minua mitenkään lohduta, mutta valitsen ne mieluummin kuin jonkun uskonnon siksi, että ne ovat oman elämänkokemukseni ja -käsitykseni mukaan uskottavammin totta. Voisin uskoa vaikkapa kristinuskoon, jos se olisi minulle enemmän totta kuin ateismi. Asiassa ei vaikuttaisi se, että se lohduttaisi enemmän kuin ateismi. Valitsisin kristinuskon vaikka sen mukaan en pelastuisikaan ja vaikka se siksi ahdistaisikin enemmän kuin kuoleman jälkeistä tyhjyyttä lupaava ateismi jos se vain näyttäytyisi minulle uskottavana.

Edellä mainittu on siis oman ajatteluni kuvausta ja joku voi tietysti valita uskomisen kohteensa lohduttavuuden perusteella. Mutta silloin maailmassa voisi löytyä kenties vielä lohduttavampiakin uskontoja kuin mitä kristinusko uskovalleen lupaa. Näin voisin kuvitella, koska uskontoja on niin mahdottoman paljon erilaisia.

PS. Ja anteeksi että tällä puolella ajatukseni sanon. Ei ollut tarkoitus propagoida omaa ajatteluani vaan vain perustella omaa ajattelutapaa asiassa.

2 tykkäystä
7

Jos ei ryhdy kovin suopeaan tulkintaan, niin viestisi antaa ymmärtää, että kykenet suurempaan rehellisyyteen kuin Max ja ooperi, jotka ovat päätyneet hakemaan lohtua uskonnosta.

8

Hienoa, että löysit lääkkeen ahdistukseesi. Eikö uskontojen uhrit saisi sitten vastaavasti saada apua. Jos demonisoidaan heille tuleva apu, sillä voi olla järkyttävät seuraukset.

Niin muuten, uskontojen uhrit ry ei edellytä, että uhrit alkaisivat ateisteiksi. Monet siirtyvät tuhoisesta yhteisöstä perusluterilaiseksi.

1 tykkäys
9

Kyllä minustakin on epärehellistä valita “totuudeksi” se, joka tuntuu lohdullisemmalta. Totuudella on ihan muut kriteerit.

Luulenpa, että Max ja ooperi myös ovat samaa mieltä, ja että lohdullisuus ei ole lopultakaan syy heidän uskoonsa. Vaikka viesteistään saa sen kuvan…

2 tykkäystä
10

En löydä Ooperin tai Maxin viesteistä sanaa ”lohtu”. @Origi-Naali kirjoittaa siis jossain määrin ohi ampuen. Luulisin että ateistisessa kodissa ahdistunut löytää kristinuskosta iloa ja voimaa, elämään tarkoitusta. Se on eri asia kuin lohdutus. Kysymys ei siis ole ainakaan välttämättä sen puntaroinnista, mitä pitää uskottavana ja tarpeeksi lohduttavana vaan siitä että muutos on todellinen. Seurakunnan yhteydessä vain huomaa että ahdistus kaikkoaa ja ilo tulee elämään.

@atte on oikeassa siinä että uskonnoilla on oikeasti uhreja ja tuki on tarpeen. Tiedämme monista kertomuksista, miten esim. JW kahlitsee ja eristää. Vapautuminen on erittäin vaikea prosessi. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen tai esim. äärikarismaatikkojen aiheuttamat traumat ovat liian yleisiä. Usein ne tulevat lasten vanhempien tai muiden aikuisten tekemästä henkisestä väkivallasta. On vaikea tilanne kun perheissä on vahvat siteet ja myös rakkautta. Ihminen ymmärtää asioita ja ongelmiaan usein vasta vuosikymmenten jälkeen. Lapsi uskoo vanhemmistaan luonnostaan aina hyvää. Totuus on joskus karu.

Uskonto ei kuitenkaan tee kaikista uhreja vaan enemmistölle antaa elämän voimaa. Tämän myöntävät useimmat nekin jotka eivät itse ole aktiivisesti uskovia. On siis kysymys tiettyjen uskonnollisten ihmisten ja eritysesti joidenkin ryhmien uhreista. Uhrin syyllistäminen on yhtä hullua kuin koulukiusaamisen vähättely. Kyllä jotkut ovat herkempiä mutta ei se ole syy olla tutkimatta asioita kun oireet ovat esillä. Myös tavallisten kristittyjen jotka eivät ole ääriliikkeissä kannattaa pohtia sitä, käyttääkö manipulointia jopa huomaamatta. Ja yleensäkin pitää olla valppaana sen suhteen miten ne heikommassa asemassa voivat yhteisössä.

@Uskonsoturi käyttää sanaa ”herätekristitty”. Lienee tarkoitus sanoa herätys—-? Kiinnostavaa on että YLEn jutussa haastateltu yhdistyksen pj sanoo isoäitinsä olleen ” herännäinen” ja siksi mustavalkoinen. Veikkaan että toimittaja on erehtynyt. Körtteihin ei oikein istu tuo kuvaus, mutta toki sekln liike on ristiriitainen sisäisesti.
Herätyskristitty on aika sumea käsite mutta ehkä keskimäärin erilaisiin liikkeisiin kuuluvat ovat alttiimpia kokemaan varsinkin lapsuuden kotinsa ahdistavaksi. Maailmasta - eli myös kavereista - erottautumisen periaate on tosiuskovaisten perheiden kohdalla riskaabeli asia, mikäli vanhempien tuntosarvista katoaa tunto.

2 tykkäystä
11

No se nyt ei ollut tällä kertaa paha tarkoitukseni. Yritin vain ilmaista, että uskonnon valitseminen ateismin sijaan sillä perusteella että se ei ahdista niin paljon kuin ateisimi on mielestäni vaikeasti perusteltavissa loogisesti ajateltuna. Jos haluaa uskoa parhaaseen, vaikka sillä ei ole mitään mahdollisuutta olla tosi, on mielestäni aika erikoinen ajatus. Siis puhdasta toivetta ilman mitään uskottavuutta.

Yritin selittää että itse en sellaiseen pystyisi. Kyse ei ole rehellisyydestäni vaan siitä, että en vain pysty uskomaan johonkin vain siksi että se tuntuisi paremmalta kuin se mikä tuntuu todemmalta.

Olet oikeassa sanaa lohtu ei löydy, mutta mikä sitten on sanan ahdistus vastakohta. Siitähän tässä oli kysymys eli ahdistuksen poistamiseksi he valitsivat jotakin joka oli ei-ahdistavaa tai ainakin ei–ahdistavampaa.

1 tykkäys
12

Jos usko on tullut meihin - näinhän kristityt sanovat usein, kokemuksensa perusteella - emmekä me valinneet jonkun syyn vuoksi uskoa, esimerkiksi siksi että se vastaisi kaikkiin meidän ongelmiimme, tai että se poistaisi juuri tietyn pelon, se ei ole uskovalle kristitylle “toivetta, jolla ei ole mitään mahdollisuutta olla tosi”.

Ymmärrän, mitä koetat sanoa omasta kokemuksestasi, mutta samalla näen jotenkin selvästi sen, että käsität uskon todellisuuden erilaiseksi mitä se on.

Ei ole kysymys siitä, että menen markettiin, ja hyllystä nimeltä “Maailmankatsomukset” valitsen harkinnan jälkeen mielestäni parhaan, uskottavimman, toimivimman, lohduttavimman, tms.

Luulen että esim. @ooperi tuossa ei ajatellut että ateismin uhri valitsee uskonnon. Vaan hän totesi, että niin kuin moni kertoo kokeneensa uskonnon ahdistavaksi ja hengelliseksi väkivallaksikin, niin voi myös olla päinvastoin. Kun on kasvatettu niin, että usko on satua tms., tulevaisuus voi tuntua synkältä. (Ei näin välttämättä ole kaikkien kohdalla - sitäkään ei edellä väitetty.)

Mutta kuten C.S. Lewisin erään kirjan otsikko on “Ilon yllättämä”, ja sisältö juuri tuo, että uskoa ei valittu vaan se tuli lahjaksi, niin en siis näe tuota kaupan hyllyä oikeaksi ajattelutavaksi näissä asioissa.

Ihminen on häilyväinen ja kyseleväinen, toiset ovat sitä enemmän kuin toiset ja koko ikänsä, mutta todellisuutta on se, miten lukemattomat ihmiset saavat elämänsä tarkoituksen ja sellaisen tietyn perustavan rauhan uskosta Jumalaan. Ei se ole automaattisesti kaikki pelot ja kysymykset poistava lääke. Mutta Jumalan yhteydessä elämiseen liittyy kyllä perimmältään mielekkyyden ja mielettömyyden jännitteen kääntyminen mielekkyyden puolelle.

Väitän, että ihmisellä on aina jokin toivo ja mielekkyyden lähde, jotta hän pystyy elämään ja varsinkin huolehtimaan itsestään ja lähellä elävistä. Minulla ei tuota olisi, jos en uskoisi hyvään Jumalaan. Monet uskovat ja luottavat varmasti johonkin, sitä nimeämättä tai ajattelematta. Monet ilmaiset uskovansa itseensä, johonkin aatteeseen, jopa tieteeseen.

5 tykkäystä
13

Tämä on osittain minulle tyypillistä sanoihin takertumista. Mutta ajattelen oikeasti, että “lohdutus” tässä yhteydessä viittaa siihen, että asiat ovat edelleen surkeasti, mutta haemme lohtua toiveista ja unelmista vailla katetta. Niin kuin joku hakee lohtua pullosta, kun ei kestä selvin päin jne. Eihän tuossa ole kyse siis todellisesta ratkaisuvaihtoehdosta.

Ahdistuksen muuttuminen iloksi ja elämän voimaksi on parempi ilmaus. Mielekkyys tuo iloa elämään.

Toki Raamatussakin on lohdutusta ja sanoja lohdutuksesta. Silloin puhutaan murheellisista ihmisistä. Tätä tapahtuu, mutta siihen pyhät kirjoitukset eivät suinkaan tyhjene.

14

Minusta kirjoitat ihan hyvin. Olen aina sanonut ja täälläkin kirjoittanut, että uskon että uskonnoilla on ollut ihmisille joku tarpeellinen tarkoitus. Mutta kaikkina aikoina on ollut myös niitä jotka eivät ole kokeneet uskomista uskottavana. Tiedon lisääntyessä tämä joukko on lisääntynyt mutta en usko että uskonnot koskaan katoavat, koska niillä on tarkoitus jota joidenkin ihmisten on muuten vaikea täyttää muulla. Olemme erilaisia hengellisiltä tarpeiltamme. Itselläni todeksi osoittaminen painaa vaa’assa eniten. En voi uskoa johonkin, jossa koen olevan epätosia tai epäuskottavia aineksia.

Koko asia johon puutuin oli vain se, että en usko että pelkän ahdistuksen poistumisen vuoksi voisi uskoa, ellei uskolle pysty keksimään tai näkemään mitään perusteita. Siksi erityisesti Maxin kirjoitus otti silmiin, koska siitä sai käsityksen että vain vähempi ahdistavuus puhuu kristinuskon puolesta.

1 tykkäys
15

Minua ateismissa ahdistaa vain se ilmeinen ateismista johdettava päätelmä, että millään ei ole todellista merkitystä, eikä kenelläkään ihmisellä todellista arvoa. Ihminen, jossa kukaan ei näe mitään arvokasta, ei ole arvokas.

Välttämättä ei ole kyse koetusta ahdistuksesta, mutta silti ateistikin yrittää löytää asioille tarkoitusta ja ihmisarvon perusteita. Ja uskotaan, että on oikea ja väärä, vaikka sillä ei ole ateistiselta pohjalta mitään perusteita.

Jokainen uskoo johonkin, mikä oikeastaan ei ole “uskottavaa”, mutta tuntuu paremmalta ja lohdullisemmalta kuin vaihtoehto. Eli se, että millään eikä kenelläkään ole mitään väliä eikä merkitystä.

Tässä yksi artikkeli aiheesta:

2 tykkäystä
16

Niin, tämän tiedän ja sitä olet kerrannut. Ja samalla tavalla lukemattomia kertoja on todettu, että jos ihminen uskoo Jumalaan, ja myös saa vahvistuksen hänen olemassaolostaan ja hyvästä tahdostaan omassa elämässään, painopiste ei ole silloin siinä, miten vertaillaan eri ajatusrakennelmien uskottavuutta. Fokus on todellisessa elämässä. Mutta ei minua haittaa, vaikka kerroit jälleen oman ajatuksesi tästä.

Erehdytkö sittenkin tässä kohtaa? Max ei kirjoita noin, vaan:

Eihän tuossa suinkaan sanota, että vain koska Mr. Max halusi ahdistuksen poistuvan, hän päätti ruveta uskovaksi.

Itse en voi kertoa tuollaista tarinaa. Minulla oli kristitty koti, mutta olin jokseenkin epävarma nuorena sen suhteen, miten itse tunnustan uskoa ja tunnustanko. Jossain vaiheessa tajusin olevani kristitympi kuin halusin tai osasin. Mutta elämän kovissa kokemuksissa on tullut kurkistettua siihenkin kaivoon, jossa näkyy vähintään aika lähellä se tyhjyys jonka nimi minulle on epäusko ja epätoivo. Siksi ymmärrän toisaalta uskonnottomia, koen veljeyttäkin joissakin tilanteissa. Ja samalla uskon, että juuri Jumalaa kaikki kaipaavat, vaikkemme pysty sanallisesti toisiamme tavoittamaan tässä(kään) asiassa.

1 tykkäys
17

Ongelma muodostuu siitä, että myydään jotain mitä ei pystytä toimittamaan, ja jossa se väkivalta on muodoltaan epäselvää.

Selvää hengellistä väkivaltaa on vaikkapa, että yhteisö pyrkii eristämään eronneen jäsenensä vaikkapa lähisuvustaan. Tuolloin on täysin realistista, että se pohja mistä psykologit ammentaa riittää auttamaan tilanteessa.

Mutta kun aletaankin ammentaa syvävesissä, jossa lapsena koettu subjektiivinen kokemus otetaan pohjaksi ollaan ihan jossain muualla, kuin missä mielenterveysalan ammattilaisten pitäisi olla.

18

Miten perustelet? Subjektiiviset kokemukset ovat mielenterveyden ja sen hoidon keskeisiä asioita. Ei meitä toisten kokemukset paina ahdinkoon vaan omamme. Käsitteleminen alan ihmisen kanssa auttaa usein. Se että jokin tämän päivän ahdistus tai pulma saa nimen ja selityksen, ei ole mikään turha tulos.

19

Eihän minun kirjoituksessani puhuta mitään kristinuskosta, vaan ateismista. Sen perusteella olisit yhtä hyvin voinut sanoa samaa esimerkiksi islamista, ainoastaan muuta kautta saamasi tieto siitä, että olen kristitty, oikeuttaa tuollaisen päätelmän.

Tosiasiassa tuon kriisivaiheen jälkeen onnistuin jotenkin peittämään kyseisen ahdistuksen erinäisiin maallisiin asioihin, kunnes joitakin vuosia myöhemmin vakuutuin kristinuskon totuudesta ihan muuta kautta.

5 tykkäystä
20

Terapia lähtien pelkästään subjektiivisista tuntemuksista on aina epäilyttävää. Hyvin altis tahalliselle, ja ennenkaikkea tahattomalle manipulaatiolle.

Oikea lähestymiskulma olisi tällöin lähteä henkilöstä, ei hänen subjektiivisista kertomuksistaan.

Jos joutuu onnettomuuteen on selkeä tapahtuma, joka on hyvä purkaa. Jos mitään tuollaista ei ole pitäisi kääntyä itseen ja miettiä sitä mikä itsessä ajaa vaikkapa masennukseen. Muutoin ulkomaailma vaan peilaa sisäisiä tuntemuksia, ja ongelmien juurisyihin ei puututa.

Suurelta osaltaan se, ettei juurisyihin puututa lähtee siitä, että psykologian pohja on modernissa ajattelussa, joka syntyi 1900-luvun alussa. Paradigmat jotka toimivat kun se mitä tehdään on selkeää, eikä sumuista kuten subjektiiviset tuntemukset.