Uskontojen uhrien tuki ry:n harjoittama hengellinen väkivalta

Se mikä hoito kenellekin sopii ja missä vaiheessa, on varmasti monipiippuinen juttu.

Minulla ei ole alan koulutusta - en tiedä, onko sinulla - mutta satun muuten tietämään, että ihmisiä voidaan todellakin auttaa terapiakeinoin, eikä siinä ole syytä jumittua siihen, mikä on liian modernia ajattelua tms. Kysymys on ymmärtääkseni hyvin maanläheisistä ja tavallisista asioista. Mielenterveyttä ja elämisen taitoa ei pidä nostaa mihinkään ihmeelliseen sfääriin, vaan ajatella asioita yhden ihmisen kannalta kerrallaan, ja sen kokemuksen varassa, mitä meillä näistä asioista on.

Jos puhuttaisiin nyt ihan suoraviivaisesti ahdistavasta uskonnollisuudesta johtuvasta pahoinvoinnista ja psyykkisistä ongelmista, ettei huidota ilmaan liian summittaisesti. Et varmaankaan kiistä, että tällaista on olemassa? Toinen kysymys on sitten se, mitä kenenkin kohdalla asialle pitäisi tehdä. En näe syytä moittia terapiaa sen perusteella, että lähtökohta on ihmisen kokemus esimerkiksi ahdistavan lapsuuden aiheuttamista vaikeuksista. Mikä siinä kokemuksessa tarkkaan ottaen on vialla, ettei sitä voisi ottaa vakavasti ja käsitellä?

En missään vaiheessa ole epäillyt etteikö sinulla ole muita syitä uskoa kuin se että ateismi olisi ahdistavaa. En siis puuttunut kuin siihen, että jos ilmaisee asian kertomatta mitään muuta kuin sen niin silloin tulee väistämättä mieleen että se on se syy miksi uskoo. Ja jos uskoo vain siitä syystä, niin silloin olisi syytä tutkia kaikkia uskontoja tarkasti koska voisi löytyä vieläkin vähemmän ahdistava uskonkphde kuin kristinusko pelastukseksi ateismin ahdistukselta.

Toistan vielä. Jos ilmaisee että ateismi on ahdistavaa ja kristinusko ei ja jos on keskustelussa tunnettu kristitty niin siitä tulee helposti kuva siitä, että ahdistus ja siitä vapautuminen ovat syitä vaihtaa ateismi uskoon. Tällainen kuva jäi siitä mitä kirjoitit vaikka en uskonutkaan että se voisi olla ainoa syy miksi uskot.

Se taas että onko ateismi ahdistavampaa kuin kristinusko on vaikeampi kysymys ja samoin yksilöllinen kysymys. Varmaankin moni ahdistuu ateismissaan kun kokee ajallisen joskus päättyvän tyhjyyteen. Moni kuitenkin ahdistuu myös kristinuskon vuoksi, koska kokee että ei, kaikista väitteistä huolimatta, riitä Jumalalle vaan joutuu ikuiseen helvettiin joka on ymmärrettävästi kauheampaa kuin tyhjyys ja olemattomuus. On suuri määrä uskovia jotka eivät ole jaksaneet elää vaan ovat päättäneet päivänsä oman käden kautta. Ahdistus on siis mahdollista myös kristittynä tai sen liepeillä.

Mutta todellakin. En halunnut enkä tässäkään halua arvostella tai kiistellä kristinuskosta tai sen olemassaolosta vaan yritin vain kuvata kuinka ahdistus tai siitä vapautuminen on itselleni ymmärtämätön syy uskoa ellei ole olemassa muita syitä jotka itselle todentavat uskon olevan totta.
Pyydän anteeksi edelleenkin että ylipäätään puutuin koko keskusteluun. Päätän tähän koska ymmärrän että herätin sanoillani turhaa ärsyyntymistä.

Erityisesti lapsen, mutta yhtälailla aikuisen kokemus on automaattisesti värittynyt. Ottamalla se lähtökohdaksi tekee juuri sen, mitä uskonnon pitäisi tehdä, ja mitä terapian ei pitäisi tehdä. Tai jos terapeutti ottaa papin aseman hänen pitäisi silloin ainakin riisua ammattilaisen auktoriteetti kaapunsa ja sanoa olevansa ateismista ammentava elämäntapavalmentaja.

Hengellistä väkivaltaa on, mutta se pitäisi aina pystyä kirjoittamaan auki niin, että jokainen asiaan perehtyvä ihan suoraan näkee mikä tapahtuma oli sitä väkivaltaa. Tuollaiselta pohjalta lähtien voidaan tuloksia myös mitata ja kehittää.

En tiedä mihin tapauksiin tuo kommenttisi liittyy.
Miksi terapeutti olisi papin roolissa? Tietääkseni terapiassa ihminen itse työskentelee ongelmansa kanssa.

1 tykkäys

Mikä tämän määritelmän perustelu on?

Terapiatyötä tekevät ihmiset voivat olla kristittyjä tai jotain muuta. Tieto ja kokemus siitä millainen apu auttaa ihmisiä ongelmissa, on se juttu. Minusta on hyvä että uskontoon liityvissä asioissa nähdään ihminen ihmisenä.

Jos teet kristillistä auttamistyötä lähtökohdan pitää olla kristinusko. Tällöin ei ole ongelmaa kuunnella henkilön subjektiivista tarinoita.

Jos lähtökohtasi ovat muualta ne pitäisi tällöin tarkasti ilmituoda, kun kyseessä on hoidettavan subjektiivisesta kokemuksesta lähteminen. Tämä koska kaikki tämäntyyppinen toiminta on manipuloivaa automaattisesti. Myyt potilaalle maailmankuvaasi.

On ruusuista unta kuvitella, että terapia automaattisesti auttaisi. Hyvin usein se siirtää ongelmaa ilmenemään muualla.

Esimerkiksi Suomen alkoholinkulutus antaa sen oikean kuvan tilanteestamme. Muutoinkin terapiat ovat ottaneet paikan mihin eivät pääasiassa pysty. Kun se ihmisen ahdistus tulee Jumala suhteen vääristymistä, niin siihen ei maallisilla nykyterapioilla ole laastaria kummempaa tarjottavaa.

En saa oikein muuten kiinni mikä sulla on pointti tässä ollut, mutta tämä vaikuttaa kiteytykseltä johon voi tarttua.

Minusta tuo ajatus on hyvin yleistävä ja kapea.

Ensinnäkin on ongelmallista väittää että jonkun ahdistus tulee nimenomaan jumalasuhteen vääristymästä. Mistä tiedät tuon?
Ihminen on kokonainen ja monimutkainen. Esimerkiksi suhteet vanhempiin eivät ole kokonaan erillinen asia suhteessa uskoon ja Jumalaan.

Toisekseen monet kristityt saavat apua ammattinsa osaavilta auttajilta.

Jos nyt vähän vitsailen vakavalla asialla niin minusta sinun ”subjektiivinen kokemuksesi” näistä asioista ei riitä perustelemaan terapeuttien mollaamista. :sunglasses:

Saavatko ne kristityt apua, vai laastarin?

Riittääkö modernismi tuomaan pelastuksen, vai harhan?

Ismo Alanko, Ei oikeutta onneen:

Kristittynä tiedän asian Raamatusta. Ihmiset voivat pahoin, että tajuaisivat lähteä etsimään Jumalaa, ja iänkaikkista elämää. Jos eivät voisi pahoin matkaisivat lujalla kyydillä kadotukseen.

Kristitty on ihminen jolla on psyyke siinä missä kellä tahansa, ja ihan yhtä paljon tai vähän ongelmia kuin niilläkin jotka eivät usko.

Kuten aiemmin sanoin, eri ihmiset saavat apua eri tavoin.

Saat pitää käsityksesi mutta lähinnä tässä minua huolettaa se, että olet niin kärkäs lausumaan tuomioita. Apua annetaan ja saadaan. Ei pitäisi luoda sellaista tunnetta että auttajat ovat vihollisia.

Minua ei innosta uskon ja ”modernismin” vastakkain asettaminen.

Viestisi ovat niin epämääräisiä että lopetan keskustelun osaltani tähän.

Hyvää yötä!

1 tykkäys

Lucifer on valon tuoja.

Jos lukee viestit a) pitäen niitä jonain kattavina kuvauksina henkilöiden kääntymisestä taikka b) pitäen kristittyjä vähemmän järkevänä porukkana kuin itseään niin tosiaan, niistä saa sellaisen kuvan.

4 tykkäystä

Aivan. Sitä juuri tarkoitin. Hienoa, että tarkennit.

Toki tiesin, että sitä et aikonut kirjoittaa.

Pari juttua.

  1. Itse asiassa uskonnon valitseminen ateismin sijaan pelkällä ahdistuskriteerillä olisi täysin loogisesti perusteltua, mikäli ateismi olisi totuus. Silloin vastaväite se nyt vaan ei oo totta olisi arvoton. Se, että jokin tuo ihmisen elämään jotain olennaista hyvää, olisi kaikin puolin merkittävämpi juttu kuin se, että ihminen saa olla jossakin asiassa oikeassa.

  2. Et liene mitenkään keskivertokansalaisesta poikkeava tapaus, mikäli et pysty ihan vapaasti valitsemaan uskomuksiasi sen perusteella, mikä tuntuu paremmalta. Kuinka monta sellaista ihmistä tiedät, jotka pystyvät siihen?
    Sen sijaan kyky itsepetokseen on kyllä sinullakin, mikäli vain kuulut ihmislajiin.

5 tykkäystä

Aivan. Tuo on tärkeä pointti. Siksi tuleekin olla varovainen, ettei ala uskoa vain sitä kivointa vaihtoehtoa, vaan hakee paremmat kriteerit totuudelle.

Kun nyt vastasit, niin oli vaikea jättää vastaamatta. Anteeksi kaikille jälleen kerran.

Olen kuullut tuon väitteen joskus aikaisemminkin ja olen sitä silloinkin ihmetellyt. Tarkoitatko, että jos Jumalaa ei ole niin ei ole totuuksia? Vaikkapa kaksi plus kaksi ei silloin tarkoita neljä vaan voi olla mitä vain muutakin? Itse en osaa kuvitella Jumalaa ainoana mahdollisuutena sille että on mahdollista päätellä asioiden totena olemista tai epätotena olemista.

Olen kaiken aikaa myöntänyt sen, että uskominen voi olla monille ihmisille helpotusta, turvaa, mielenrauhaa yms tuova asia. Tiedän itsekin paljon sellaisia ihmisiä. Mutta en osaa ajatella, että jos he tietäisivät satavarmasti että Jumalaa ei ole, niin uskoisivatko he sittenkin Jumalaan. Se tuntuisi silloin eriskummalliselta, koska kaiken aikaa heidän turvallisuudentunteensa Jumalan olemassaolosta olisi heidän tiedossaan epätosi asia. He siis tietäisivät että Jumala lohduttavana tekijänä ei olisi totta. Kuinka silloin enää voisi uskoa?
Uskoa pitää siis olla ainakin sen sinapinsiemen verran, eikö niin?

No vapaasta tahdosta olen paljon kirjoittanut täällä ja siihen minun on erittäin vaikea uskoa. Usko luojaan tekee asiaan uskomisen vielä vaikeammaksi kuin usko ilman luojaa syntyneeseen maailmaan. Mutta tämä ei ole täällä aiheena joten en tästä enempää. Sille keskustelulle on oma ketjunsa kriittisellä puolella.

Uskoisin kuuluvani ihmislajiin. En tiedä epäiletkö jotakin muuta kohdallani (demoni kenties?). Toki itsepetos on aina mahdollista, mutta senkin syntyminen ei ole tahdon tai valinnan asia vaan on meissä sellaisena kuin on.
Ymmärrän toki, että itsepetosta voidaan harjoittaa moneen suuntaan. Joku voi pettää itseään uskomalla johonkin ja joku pettää itseään olemalla uskomatta johonkin. Mutta voiko ihminen pettää itseään enää satavarmassa asiassa, ilman että löytää väitteelle edes jotakin mahdollisia perusteluita? Voiko uskoa kaksi plus kaksi on myös viisi jos ei pysty sitä mitenkään perustelemaan itselleen?

Tässä mielessä siis minusta uskominen johonkin (summaan viisi) vastoin ilmiselvää tietoa (summa on neljä) tuntuu mahdottomalta. Näin siis ajattelen myös lohdun kohdalla. Jos Jumalaan uskominen tuntuu muuten mahdottomalta, niin silloin ei myöskään Jumalan antama lohtu tuntuisi todelta.

PS. Toivon että tätäkään vastausta ei lueta joksikin ateismin markkinoinniksi ja siten kielletyksi täällä, vaan puhtaaksi pohdinnaksi uskomisen luonteesta.

Lisään nyt vielä, vaikka sen mielestäni monesti olen sanonutkin. En väitä, että minä tiedän totuuden ja ne jotka ovat eri mieltä eivät sitä tiedä. Totta toki minä voin erehtyä. Olen jopa joskus erehtynytkin. Samoin uskon, että uskovakin voi erehtyä. Mutta kyse on kaiken aikaa vain siitä, että sen tiedon valossa jota vaikkapa minulla on, en voi uskoa jotakin jota tietoni (tai luultu tietoni) kumoaa. En siis voi uskoa Äiti Amman jumaluuteen vaikka kuinka saattaisin haluta. Minulla täytyy olla muutakin kuin vain halu. Täytyy olla joku pienen pieni ripaus tietoa tai uskoa joka tukee tuota ajatusta. Halu uskoa jotakin ei riitä jos kaikki faktapuoli itselleni näyttää halun kohteen olevan mahdoton. Tämä on väitteeni ja siksi lohdullisuus ei yksin riitä uskomisen syyksi jos kaikki näyttää (nimenomaan minulle itselleni) siltä, että tuo lohdullisuuden kohde ei olisi mitenkään mahdollinen. Sen on oltava sitä ainakin jotenkin itselle selitettävällä tavalla.

Niin minäkin. Vai menikö se niin kuten Paavo Väyrynen sanoi, että yhden kerran huomasin olevani väärässä, mutta silloinkin erehdyin.

2 tykkäystä

Onko kristinusko “kivoin” vaihtoehto?

Jos luit artikkelin, jonka edellä linkkasin http://raapustus.net/?id=117 se osoittaa, että Jeesus sai aikaan suunnatonta pelkoa oppilaissaan, ei niinkään turvaa ja lohtua, kun myrsky iski Galileanjärvellä.

Kristinuskossa on paljonkin sellaista mikä ei ole “kivaa”. Kuten oman syntisyytensä tunnustaminen. Paljon kivempaa olisi uskoa olevansa “ihan hyvä ihminen” ja ateisti.

1 tykkäys