Uskonvarmuusketju

Kaikki eivät ole rehellisiä oman uskonvarmuutensa suhteen. Mikä siihen sitten voi olla syynä? Joskus syynä voi olla, että ilmapiiri ei ole tarpeeksi armollinen ja ei uskalla ilmaista epäilyksiään. Joskus syynä voi olla ylpeys, että ei kehtaa myöntää omaa epävarmuuttaan ja pelkää menettävänsä uskottavuutensa. Minusta on hyvä, jos ihmiselle edes kerran elämässään tulee erilaisia uskonvarmuus koetuksia: ateismi, agnostisismi, deismi ja lisäksi että epäilyttää, että olisiko jokin muu maailmanuskonto totuus. Tällä tavoin usko voidaan koetella tulessa niinkuin kulta. Ja lisäksi armollisuus ja ymmärtäväisyys epäilijöitä kohtaan kasvaa. Voisiko jopa olla hyvä rukoilla ihmisille erilaisia uskon koetuksia, jotta he ymmärtäisivät paremmin epäilijöitä? Itse olen välillä rukoillut jonkun puolesta, että Jumala ottaisi pois kaiken kuvitellun, väärän ja näennäisen varmuuden ja jäljelle jäisi vain karu totuus todellisesta uskonvarmuudesta ja sitten ihminen alkaisi aidosti kasvaa tosiasioiden kohtaamisessa. Voi tehdä ihan hyvää, että jonkun uskoa esim. koetellaan ateismin tai agnostisismin helteessä. Mutta pitää varoa sitä, että epäuskosta ei tee hyvettä. Silti parempi rehellinen epäilijä kuin epärehellinen uskoja.

Uskontunnustukseen on valittu sana minä USKON. Ei ole esim. valittu sanaa TIEDÄN. Joskus minua harmittaa kun kysyy joltakin, että oletko varma uskostasi, niin vastaaja ei kerro mitään esimerkkiä omasta epävarmuudesta, vaan antaa ikäänkuin liian varman kuvan itsestään. Minusta oikea uskonvarmuus on yleensä sellaista, jota on epävarmuuden helteessä koeteltu. Sellainen ihminen, joka ikäänkuin on liian varma, niin voi olla hyvinkin epävarma.

Oletko varma uskostasi? Minulla on molempia: sekä uskonvarmuuskokemuksia ja toisaalta epäilyksen kokemuksiakin riittää. On kokemus siitä, että Jeesus on Jumala ja elää ja että syntien sovitus ristillä on tapahtunut ja muunlaistakin kokemusta. Kuitenkin elän uskon enkä näkemisen varassa. Varmuus vaihtelee.

Kenellä on sellainen varmuus, että on 110 % varma kaikesta mitä Raamattuun on kirjoitettu? Kuvaako tässäkin ihmistä paremmin sana uskon kuin tiedän?

Kaikki ajatukset tervetulleita aiheen tiimoilta! :slight_smile:

Kuulostaa äkkiseltään siltä, että aloittaja on eksynyt melko painostavaan ja syyllistävään seurakuntayhteyteen. Minusta kristittyä ei ole kutsuttu uskomaan omaan uskoonsa, joten oman uskon vahvuutta tai voimaa ei ole tarpeen todistella itselleen tai yhtään kenellekään. Uskon ensisijaisesti pelastavaan ja armahtavaan Jumalaan enkä itseeni. En siis usko pelastusvarmuuteen ainakaan siinä merkityksessä kuin aloittaja tuntuu määrittelevän.

4 tykkäystä

“Älä katso syntejämme, vaan kirkkosi uskoa…”

Millä ihminen voi mitata uskonsa määrää? Miksi pitäisi mitata? Voimakkaat tuntemukset voivat toki auttaa yksilöä uskonelämässä, mutta ne voivat myös johtaa harhaan, jos niiden puute tulkitaan sitten uskon puutteeksi. Eikö riitä luottaa vain Jumalan lupauksiin ja “roikkua mukana” kirkon elämässä ja yhteisessä uskossa?

3 tykkäystä

Jotenkin minua huvittaa, että kuljeskelet kyselemässä tällaisia ihmisiltä. :slight_smile: Niin kuin tuossa Max jo totesi, uskon määrän mittaaminen on sekä mahdotonta että tarpeetonta. Kenen tahansa maailmankuvaan, olipa ateisti tai uskova, sisältyy pohjimmiltaan elementtejä, joita ei voi perustella siinä mielessä kuin “tiedolta” edellytetään perusteita.

1 tykkäys

Sopivalla ja sopimattomalla ajalla!

1 tykkäys

Seurakuntayhteys ei ole minua painostanut tai syyllistänyt pelastusvarmuusasian suhteen. Mutta olen kokenut asian niin, että omia epäilyksiä pelastuksen suhteen ei ole helppo ollut tuoda julki, koska pelastusvarmuus on niin keskeinen liikkeen historiassa ja opetuksessa. Sitä pelkää, että antaa ikäänkuin mäntin kuvan, jos menee ilmaisemaan epävarmuutta.

Ortodoksisesta näkökulmasta ei välttämättä täysin pääse samalle aaltopituudelle aloitusviestin kanssa, koska olen ymmärtänyt, että ortodoksit (ja katoliset) eivät tunnusta pelastusvarmuutta oppinaan. Siksi minun kilvoittelukokemukseni voi tuntua vieraalta.

Minusta uskovarmuus ja “omaan uskoonsa uskominen” ei ole sama asia.
Oman itseensä uskominen tai sen puute e i minun mielestäni ole kysymyksessä tässä, kun puhutaan varmuudesta pelastua.

Jos pitää huvittavana sitä, että “joku kuljeksii tällaisia kysymässä” on ihan hyvä huvittumisen sijasta tutkia omaa lukijan sydäntään. Tekeekö tämä aika meistä niin kylmiä kovia, että veli ei voi sanoa veljelleen esimerkiksi “tunne Herra!”

Mitä on usko, jos varmuus puuttuu?
Eihän meitä kirkon usko pelasta, vaan henkilökohtainen usko siihen, että
"“Jeesus Kristus on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan.”

Ikävä kyllä, on olemassa Saatana, joka ainakin minua häiritsee ja tahtoo, että irrottaisin otteeni tästä totuudesta.

Entä sitten, kun synnit paljastuvat? Joskus oman syntisyyden toteaminen voi kauhistuttaa niin paljon, että mieleen tulee epäilys. Siinä ei auta tieto, kun heikkous tahtoo viedä epätoivon suuntaan.
Juuri t ä s t ä syystä rippi on meille luterilaisille lahja/apu, eikä vaatimus/suoritus. Siinä saa henkilökohtaista tukea evankeliumin sanoista. Eihän pelastuksen este sinänsä ole synti, vaan epäusko.

Ovat tuon saman varmaan muutkin kokeneet, koska psalmien kirjoittajalla on siihen monta hyvää rukousta (Ps 51):
-Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren … Anna minulle jälleen autuutesi ilo, ja tue minua alttiuden hengellä._

Kun kirjoittaja sanoo: “Anna minulle jälleen autuutesi ilo”, eikö siinä puhuta juuri tästä hyvin subjektiivisesta varmuudesta ja lapseuden ilosta? Minulla on Jumala, Jumala, joka auttaa…
Minä en pärjäisi ilman tätä varmuutta, ja sehän juuri Pyhän Hengen vaikuttamaa kristityssä on, lahjaa hänelle. Ei kai sitä muuten pyyydettäisi, jos se ei olisi lahja Jumalalta.

1 tykkäys

Tämä on keskustelufoorumi eikä seurakunta. Keskustelijoilla on lupa huvittua mistä haluaa ilman moralisointia.

3 tykkäystä

Joo, niinhän se onkin. Huvittuminen voi olla jopa keskustelun tarkoitus…

Eikä asiaa välttämättä aina pidä ajatella niin, että on vaikeaa tai helppoa uskoa omaan pelastumiseensa. Toki vainojen edessä sitä jokainen saattaa epäillä, että miten tässä lopulta käy. Ajattele vaikkapa nykyaikaisia kidutusmenetelmiä (lääkeaineillakin voidaan kiduttaa). Sen sijaan näin rauhallisessa suomalaisessa arkielämässä voi ajatella, että armo joko on kirkkaana silmien edessä tai sitten se on himmeämpi. Anteeksiannon kokemukset suhteessa Jumalaan ovat tärkeitä käytännössä, mutta evankeliumi ei kuitenkaan viime kädessä ole kokemus, vaan ilmoitettu tosiasia. Saa uskoa Raamatun kirjalliseen ilmoitukseen ilman tunteita.

“Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä”. 1. Tim. 1:15

“Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.” Joh. 3:18

Ei minusta luterilaisuuteenkaan kuulu mikään varmuus omasta uskosta, vaan ainoastaan Kristuksen sovitustyöstä. Eikä uskon määrä ratkaise vaan uskon kohde. Itse olen aina ollut sellainen 'ateisti’kristitty, jolla ei ole hurjan hengellistä maailmankuvaa. En voisi kuvitella vaihtavani toiseen uskontoon, vaan jos en olisi kristitty, olisin ateisti. Henk koht uskoni on heikkoa, siksi tiivis seurakuntayhteys ja kirkon yhteinen usko on minulle tärkeitä. Ja Raamatun sana, Ps 91, ‘Koska hän riippuu minussa kiinni, minä hänet pelastan’. Riippuminen ei minusta ole vahvaa totena pitämistä, vaan toivonsa laittamista näihin lupauksiin.

5 tykkäystä

Pelastusvarmuus ei todellakaan ole varmuutta omasta uskosta, vaan pelastusvarmuus on samalla tavalla lahja kuin uskokin, jonka Jumala antaa. Pelastusvarmuus on sitä, että Jumala vie ihmisen ristin juurelle rakkautta suurinta katsomaan, ei omaa uskoa. Tarkoitus on nimenomaan kääntää katse pois omasta uskosta ristille, mikäli tahtoo lohdutusta.

Golgatalle on pitkä matka…

Näihin arvoituksellisiin sanoihin päätän tämän viestin.

Meillä menevät nämä muotoilut täällä niin helposti sekaisin.
Varmuus pelastuksesta, varmuus siitä, ettei Jumala enää syntiäni muista, on kai se asia, joka on nyt esillä. Sen suhteen kokemukset näkyvät vaihtelevan…

Lähes kaikki palstan katolilaiset ja ortodoksit ovat käännynnäisiä, joten monella voi olla hyvinkin samanlaisia kokemuksia liikkeestään kuin sinulla. Ei minusta ainakaan hellaritaustalla tuo kovin vieraalta kuulosta.

Varmuus voi olla pastoraalis-psykologinen asia. Ehkä vähän turha lisä, joka voi muodostua taakaksi. Kristityn tulee luottaa Jumalan sanaan ja kaikkeen siihen, mitä hän lupaa sanassa ja sakramenteissa. Siinä kaikki. Vahva luottamus on osa pyhitystä ja kasvaa kyllä. Kunhan luottamus on oikeaan asiaan. Minä itse olen petturi, mutta Kristus on horjumaton kallio.

Usein mennään ulos elämästä kun uskosta tehdään teologiaa.

Pelastusvarmuus ei ole ollenkaan turha asia sellaiselle, jolla on ollut kova hätä pelastua ja saada siitä varmuus.
Pitäisi uskoa Jumalaan. Se on sinänsä ihan jalo kehotus.
Se on tässä kuitenkin ollut ongelmana Paratiisista lähtien.

Pitäisi uskoa, mutta kun ei usko tai ei jaksa uskoa, vaikka tahtoisi. Sellainen voi tulla vastaan. Herransa edessä nöyrälle, mutta oman todellisuuden ahdistamalle kilvoittelijalle se varsinkin voi tulla eteen.
Itsevanhurskaalla on yleensä raudanluja usko. koska juuri se on tehty, mihin ihmismieli häntä jumalasuhteessaan johtaa. Entä sitten, kun se ei riitä?

Minä uskon, että ripin tarkoitus tulee esiin juuri tässä.

1 tykkäys

Itse käsitän uskonvarmuuden ja pelastusvarmuuden eri asioiksi. Voi olla pelastusvarmuus (usko, että saa turvata Jeesuksen sovitustyöhön ja olla pelastettu Jeesuksen sovitustyön tähden), mutta silti voi uskossa yleisesti olla epävarmuutta.

Miksi uskova voi esim. pelätä erilaisia asioita? Eivät ehkä kaikki uskovat pelkää, mutta jotkut pelkää (työttömyyttä, sairautta, onnettomuutta, kuolemaa jne). Olen analysoinut omalla kohdallani, että pelot tulee epäuskosta. Jos olisi 100 % usko, niin miksi silloin pelkäisi yhtään mitään?

PS. lisään esimerkkinä vielä ihmisten pelkäämisen, sos.tilanteiden pelot jne.

1 tykkäys

En tarkoita edellisellä viestillä siis sitä, että uskova vapautuisi asioista mitkä aiheuttaa pelkoa, vaan sitä, että vaikka ne asiat tapahtuisivat, (ja yksi noista ainakin tulee tapahtumaan kaikille, kuolema) niin ei tarvitsisi pelätä, jos olisi 100 % usko ja turva Jumalassa.

Ehkä olen liiankin rehellinen, analysoin erilaisia asioita ja tuntemuksia jatkuvasti, helpompaa olisi kun ei miettisi mitään ja vaan eläisi.
Itse ihmettelen esim., miten joillakin voi olla niin vahva usko, että esim. rytmihäiröiden tai muun vastaavan tapahtuessa ei pelästyisi, vaan vakaasti kokisi olevansa Jumalan kädessä, tapahtui mitä tapahtui.

Toisaalta saattaa olla niin, että kun välillä voi kaikki epäilyttää, niin ei ole mikään ihme jos varmuus evankeliumista vähenee. Uskonvarmuus ja pelastusvarmuus voivat näin myös kulkea käsi kädessä.

Se että pelkää on luonnollinen osa ihmisyyttä. Jos huomaa pelkäävänsä, niin tätä pelkoa ei kuitenkaan tarvitse pelätä.