Uskonvarmuusketju

uskonvarmuus

#21

Ei pelottomuus välttämättä aina johdu lujasta uskosta. Se voi olla psykologistakin lujuutta. Ajattele esim. sotilaita.


#22

Sekoitanpa lusikkani tähänkin soppaan, mutta mielestäni uskonkriisit ja epävarmuus uskossa johtuu alunperinkin jo vääristyneestä käsityksestä sen suhteen, mitä uskonto on. Sellaisessa uskonnossa, jossa on tietyt opit, jotka pitää omaksua kuuluakseen joukkoon usko on aina jonkinlainen suoritus ja epävarmuus uskossa uhka. Jos uskoa ei enää lähestytäkään johonkin instituutioon liittävänä aivojumppana, voidaan päästä sellaiselle henkilökohtaiselle tasolle, jossa se, mihin uskot on se, mihin uskot. Niissä asioissa missä olet epävarma, olet epävarma, mutta sinun ei jotenkin tarvitse yrittää vääntää ajatteluasi jollekin tietylle uralle ja epävarmuus ja epäilykset eivät ole enää minkäänlainen uhka vaan päinvastoin mahdollisuus. On minusta aivan väärin, että jokin ulkoatuleva järjestelmä määrittää ne puitteet joissa saa ajatella ja yksilön pitää kärsiä siitä, että hänen sydämensä ohjaisi joissakin asioissa hieman eri suuntaan.

Institutionaalisessa uskonnossa uskonkriisitkin ovat mallia joko kaikki on totta, tai mikään ei ole totta, koska jos kaikki ei ole totta, koko instituution arvovalta romahtaa. Henkilökohtaisessa uskossa sinä olet tasavertainen kaikkiin instituutioihin nähden ja voit aivan rauhassa hienosäätää taustayhteisösi uskomuksia. Et voi Korkeimman edessä asettaa kirkkoasi / lahkoasi takuumieheksesi, vaan itse vastaat omista ajatuksistasi ja tekemisistäsi.


#23

Kun otin kantaa tähän kysymykseen, pyrkimykseni ei ollut teoretisoida ja kaikkein vähiten psykologisoida, vaan koettaa tuoda esiin sitä todellisuutta, mitä kilvoittelu kristityllä on.

Kukaan ei lähtenyt mukaan, ihme kyllä, vaikka täällä hirveän paljon jotkut puhuvat juuri kilvoittelusta.

Koetin siis kertoa siitä, mitä kristityn syyllisyys, voimakas syyllisyydestä johtuva epäilys voi aiheuttaa. Se on ihan eri asia kuin tiedon tasolla oleva epäily jostain perusasiasta, kuten esimerkiksi Jumalasta.

Virressä 146 laulamme:
Täällä painoi synnin taakka maahan saakka, taivaassa ei milloinkaan…

Puhe oli siis tästä, kun synnin taakka todella painaa niin, ettei jaksa enää liikkua, nostaa evääkään.
Armo ei niin vain ole otettavissa, ei koskaan omin voimin ja päätöksin.
Kai sitä on kokenut joku toinenkin, koska psalmien kirjoittaja kelaa tuntojaan näin:
42:7 Sinun virtas pauhaavat kovin, niin että yksi syvyys pauhaa tässä ja toinen syvyys siellä: kaikki sinun vesilainees ja aaltos käyvät minun ylitseni.


#24

Raportoin että on ollut viimeisen vuoden aikana seuraavanlaiset kokemukset: ateistinen ja agnostinen kokemus. Ja siitä syystä että jouduin painiskelemaan kärsimyksen ongelman kanssa. Lisäksi tunne elämä ja ajatuksetkin tuntuivat pitkän aikaa puolustavan ateismia. Toki välillä tunsin jonkinlaista Jumalan läsnäoloa. Entä nyt? En välitä enää tunteista. En paljon myöskään argumenteistakaan suuntaan tai toiseen. Muistan vaan sen hetken aikoinaan kun Raamattua lukiessa on selkiytynyt evankeliumi. Riipun siinä sanassa kiinni. (Joh. 19:30). En nauttinut tippaakaan ateistisista ja agnostisista tunteista.


#25

Se että joutuu epäilyksiin ja Jumala näyttää vaikenevan - ei jaksa rukoilla, ja miettii mitä järkeä on elämässä ja uskossa - voi myös saada aikaan tiettyä suhtautumisen muutosta niitä kohtaan, jotka eivät tunnustaudu kristityiksi. Kaikki ateistit ja agnostikot eivät nimittäin valitse tuota osaansa. Näin olen kokenut. Ylimielisyys ei ole hyve… Ja ihmisinä me olemme tietyllä tapaa kohtalotovereita kaikki.


#26

En tiedä mihin ketjuun tämä ajatukseni lähinnä kuuluisi, joten laitan tähän, vaikka ajatus ei aivan vastaa topickia “uskonvarmuudesta”, mutta läheltä liippaa.

Noin päällisin puolin, päivästä toiseen uskomme / uskoni on sitä tiettyä yhtä ja samaa, uskon sen minkä uskon. Rukoilen ajoittain. Kammoan nykykarismaattisuutta, kartan sellaista ihan karttamalla esim. uskonnollisia tv-lähetyksiä. Tuntuu, että se kaikki on vaan sellaista hurmoksellista höpötystä, josta en itse piittaa. Pidän itseäni harrasmielisenä luterilaisena (vanhahelluntailaisin juurin).

Itselläni on mm. kielilläpuhumisen armolahja, mutta sitäkin harjoitan varovasti, esim. joskus iltarukouksessa. En suorittele mitään ylistysmenoja ja kaikenlainen käsiennostelu kohti Taivaita on jotain sellaista mitä pidän turhuutena. Kuulee Jumala minua, vaikka rukoilisin “vain” kädet ristissä!

Toisessa ketjussa (jossa käsitellään kuolemanraja- / kuolemanjälkeistä elämän tilaa) etsin näytiksi youtuben muuasta vanhahelluntailaisesta, jo 90-vuotiaasta nk. evankelistasta, Antti Sainio. Puhetta kuunnellessani alkoi jotain liikkua hengessäni. Vanha, herätysliikkeen yksinkertainen nk. herätys-evankeliumi alkoi valua sisääni niinkuin jossain herätysteltassa, tai Jumalan palveluksessa voi tapahtua, kun Pyhä Henki alkaa puhua. Se Sainion puhe oli / on jotain, jonka ainakin oma henkeni vastaanotti, vaikkakin evankelista jossain kohdin käytti termejä, jotka eivät vastaa nykyistä luterilaista uskoani, kuten “tehdä ratkaisu”. Toisaalta A. Sainio ilmaisi “ratkaisun” enemmänkin Jumalan kutsuun vastaamisena. “Myöntymisenä”, sanoisi Luther.

Tästä puheestaan innostuneena etsin hänen tekemiään lauluja, mutten löytänyt hänen itsensä esittämänä. Mutta ehkä hänen kaikkein tunnetuin laulunsa, “Uskossa nostan katseen ylös pilviin”, löytyi toisen henkilön esittämänä. Tuo laulu ja esitys pitää itse kuulla, jotta tajuaa sen järisyttävän vaikutuksen, jo vuosikymmenien ajalta. Kaikki eivät tietenkään tajua. Joidenkin mielestä siinä vain joku ilmeisen herätyksen saanut, vanha puliukko savonmuan murteella rämpyttää kitaraansa.

Se ei ole minkään “hienon” säveltäjän teos. Sitä eivät laula komeat kuorot. Mutta ne sanat ja sävelkin, vaikka “rämpytettynäkin”! Tuntui kuin ainakin oma henkeni olisi alkanut kohota Taivaisiin! Käteni nousivat kohti Taivaita, ihan ilman käskytyksiä. Se on laulu USKOSTA ja kellä (tällainen) sisäinen usko on, kyllä hengessä ilahtuu. Pitemmittä puheitta, Ossi Hämäläinen ja “Kun Jeesus saapuu” (Uskossa nostan…):

Yhteenveto

https://www.youtube.com/watch?v=aM5BV5y730U


#27

Mitä sitten on “uskonvarmuus”? En tiedä, onko minulla “uskonvarmuutta”. Pikemminkin haparoin, ojennan käsiäni kohti uskoa.

Tietynlainen opillinen lähes-varmuus on. Hullu olisi koskaan “täysin varma”. Pieni epävarmuus pitää hengellisesti virkeänä. Etsii, tutkii, ajattelee, kysyy, epäilee, rukoilee, Jos jaksaa, lukee Raamattuakin! Uskookin!

Mutta se miten uskon, on pikemminkin kuin ruletissa laittaisi kolikon tietylle numerolle ja toivoisi parasta.


#28

En enää tykkää omasta ketjun aloitusviestistäni tarpeeksi. Ei kannata rukoilla kenellekään ateismin tai agnostismin koetusta, sillä jos semmoisia kokemuksia tulee, niin ne voivat olla myös Pahojen henkien aikaansaamia. Siksi olen jopa järkyttynyt avausviestistäni ja toivon, että ketju lukitaan.


#30

Ei ketjua lukita tarvitse ja voit muokata viestiäsi, jos tahdot. Mutta asiaan.

Ateismi ja epäusko, joka on agnostisminkin takana, ovat eksyttäjän työtä, etenkin jos nuo valtaavat ennestään uskovan, mutta muutenkin. On järkyttävää seurata kuukaudesta ja vuodesta toiseen samaa jaanaamista epäuskon ja epäilyjen tiellä, joka vie yhä kauemmaksi pelastuksesta. Joka tälle tielle lähtee, ei perille juuri löydä.


#31

Osui, mutta ei uponnut. Ja vaikka ajattelisin asiaa uskon lähtökohdastakin niin eikö ihmisen luonnollinen tila ole epäusko? Ainakin jos ajatellaan sitä, että Jumala antaa uskon. Jos ihminen olisi uskova alun alkaen niin miksi hän ei säilyttäisi tuota uskoaan loppuunsa asti? Ja jos ihminen olisi alusta asti uskossa ja sitten lankeaisi epäuskoon niin eikö edellytykset tuolle lankeamiselle ole myöskin meidän luotuisuudessamme eli lankeamme, koska olemme liian heikkoja tai meihin on luotu liian voimakas järki joka työskentelee uskoa vastaan? Mikä silloin on meidän osuutemme ja mikä meille annetun osuus.
Näin ainakin minä asiaa mietin.


#32

Väittäisin, että ihmisen luonnollinen tila jo kehityksensä alussa on pikemminkin usko. Lapsi uskoo sen minkä ymmärtää ja vanhemmat edustavat jonkinlaista maallista kaikkivoipaisuutta, mutta myös Jumala ilmenee kaikessa sellaisessa, mitä lapsi ei ymmärrä, mutta toivoo silti. Vasta myöhemmin lapsi oppii joko ulos tuosta lapsenuskostaan tai syventyy uskossaan riippuen kodista, kasvatuksesta ja muista elämässä tapahtuvista asioista.


#33

Minulla kristittynä ollessani on ollut sellaisia ateistisia ja agnostismin kokemuksia, että huomaan niiden takana olevan jumalanvastaisen todellisen voiman, joka yrittää saada minut joko kieltämään Jumalan tai epäilemään ja kyseenalaistamaan Jumalan olemassaolon. Tuota jumalanvastaista voimaa ja persoonaa Raamatussa kutsutaan mm. Saatanaksi ja pahoiksi hengiksi. Näistä kokemuksistani olin järkyttynyt välillä. Näen asian niin, että ateismi ja agnostismi voi olla yliluonnollinen ilmiö. Minulle ne olivat sitäkin. Uskovaisuus ja ei-uskovaisuus hengellisesti katsottuna on yliluonnollinen ilmiö. Joku voisi kirjoittaa kirjan uskovaisuus ja ei-uskovaisuus yliluonnollisena ilmiönä. Samoin joku voisi kirjoittaa kirjan ateismi ja agnostismi yliluonnollisena ilmiönä. En onnistunut muokkaamaan ketjun avausviestiäni. Toisaalta tämä on vain keskustelupalsta, joten ei tarvitse liikaa stressata sanomisistaan.


#34

Meillähän jokaisella kristityllä on nimenomaan taistelu pahuuden voimia vastaan.
Jeesus sanoo jotenkin näin;" Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä, minä olen voittanut maailman".

Itselläni on agnostikkoja kavereita ja ystäväni on myös.
Edit; Heidän kanssa en ole törmännyt kuvaamaasi “vastustukseen”, kunnioitamme toistemme vakaumusta.
Ateisteiksi tunnustustautuvia en ole livenä montaa tavannut, heihin olen oikeastaan “törmännyt” vasta somessa.


#35

Kielitaidoton nykysuomalainen voisi kirjoittaa myös: Uskon varmuusketju. En ihmettelisi!

Siitähän voisi sitten tehdä vaikka saarnan, ne näsäviisaat teologit. Usko on kuin varmuusketju kerrostaloasunnon ovessa. Ei pääse käytävästä mörkö eikä vihulainen sisään. Vai?


#36

Ketjun on oltava kyllin vahva ja hyvin kiinnitetty pitääkseen, vaikka jalkansa oven väliin tunkenut Vastustaja ovea pelottavasti riuhtoisi ja rytkyttäisi. Eikä henkilökohtainen usko - tuo ohut ketju - tällaisessa tilanteessa ehkä yksin loputtomiin pidäkään, mutta se antaa aikaa kutsua paikalle toisten kristittyjen tai muiden hyvän tahdon ihmisten tukea (ja pyhien esirukouksia).
Vaarallisempaa on vielä jos Kiusaaja saapuu paikalle kauniissa ja lupauksia esittävässä muodossa, ja houkuttelee kristityn itse irrottamaan uskonsa ja rakkautensa ketjun siihen kuuluvasta oikeasta kohteesta. Tämän takia on aina jo valmiiksi pidettävä mielessään Kirkon opetukset.
:pray:


#37

Ei paha, sanos porilaine.


#38

Minä näen tässä tunnustuksessa herkkäsieluisen uskovan, jonka usko muuttuu ja kasvaa. Se ei olekaan maahan kaivetun leiviskän kaltainen, jonka mies palautti herralleen samanlaisena kun tämä palasi matkoiltaan.

Jos tämä ketju lukittaisiin kuten toivomuksenasi esitit, olisi vaarana, että sinä jäisit paikoillesi.


#39

Emme me mitään erityistä eksytyksen koetusta tarvitse välttämättä, vaan että ymmärrämme mitä vastapuolella tapahtuu. Joskus on hyvä, että kokemuksen kautta ymmärrämme. Kun on ollut jossakin eksytyksessä mukana, niin siitä on hyötyä, että on kokemus myös eksyksissä olemisesta.


#40

Aivan. Sellaisia me olemme. Siksi pitää olla varovainen, kun tulee vastaan asia johon niin haluaisi uskoa…

Uskon esimerkiksi, että käyttämäni lääkkeet toimivat sairauteni hoidossa. Siitä todisteena ovat omien kokemusten lisäksi monet tieteelliset tutkimukset. Silti hieman siinäkin nuo sivuvaikutukset epäilyttävät.

Toisaalta en usko esimerkiksi homeopatian auttavaan sairauteeni. Siitä ei ole muuta todistetta, kuin sen markkinoijien puheet mystisestä veden muistista. Että mukamas kun vaikuttavaa ainetta sotketaan suhteessa yksi molekyyli kahteen maailmankaikkeuteen, saadaan kovin tehokas lääke…

Tarkoitin oikeastaan itsesi ulkopuolisia asioita.

Minusta voi uskoa sen mitä itsessä tapahtuu, vaikka tästä ei olisi sitä tukevia tieteellisiä tutkimuksia. Vastasit ehkä helpoimmalla tavalla. Entä sitten kun tiede ja oma kokemus eivät kohtaa?

Kun on kyse ihmisessä itsessään tapahtuvista asioista täytyy olla varovainen, että oma usko, tai halu uskoa, ei muutu valheeksi. Mutta täytyy varoa myös, että ei kieltäydy uskomasta sitä mitä toinen on kokenut. Kuten parantuminen tai muutos seksuaalisessa suuntautuneisuudessa uskoontulon yhteydessä, (Tästä ei ehkä enempää tässä ketjussa.)

Mutta kuten sanoin, jokin asia itsesi ulkopuolelta, johon uskot, koska on riittävästi ns. todisteita. Meneekö tulkinnan ja uskomisen halun puolelle?


Luterilainen vanhurskauttamisoppi
#41

Homeopatian toimivuudestahan muuten on runsaasti sitä käyttävien omia kertomuksia vaivojen helpottamisesta. Luulisin, että moni epäilevä antaa varovaisen hyväksyntänsä (“no, ehkä siinä saattaa jotain perää olla”) silloin, kun joku omista läheisistä uskoo saaneensa apua homeopatiasta. Tai muusta vastaavasta.