Se tuo lohtua sille jolle tuo. Jollekin lohtua tuo lakihenkisyys. Itse asiassa olemme kaikki kristityt lakihenkisiä jollakin tapaa. Itsensä rikkirepiminen ei välttämättä korreloi lakihenkisyyden kanssa. Jumalalla on jokaiselle oma tiensä. Jollekin se voi olla lakihenkisyyden tie tai tie joka meistä näyttä lakihenkisyydelle.
Minun tapani ei ole välttämättä muille oikea eikä muiden minulle, vaikka Jumala on sama.
D
Aivan, Luterilaisena olen oppinut, että lihan puolesta on kaikki ihmiset lakihenkisiä, kyyn myrkyttämiä, koska minun lihassani ei asu mitään hyvää ja on kyyn myrkyttämiä läpeensä asti. Jos tätä ei näe ja tunnusta Raamatusta, ei armoa tarvitsekkaan. On myös turha puhua, kasteesta, ellei myönnä perisyntiä. Mutta kun Jumala uudestisynnyttää ihmisen, hän ei paikkaile vanhaa, vaan antaa Pyhän Henkensä- Siksi on tärkeätä mitä opetetaan synnistä oikein, sillä ei ole ketään, joka etsii Jumalaa, ja kaikki ovat pois poikenneet(Room.3:10-11). (Gal. 4:6; Room.3:28) "Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: “Abba! Isä!”.
Diakoni ja Weha:
(Halusin viitata kommenttiini eilen, jossa lupasin tälle päivälle vastauksia teille. En löytänyt sitä!)
Olin sekoittanut kaksi keskustelua ja nyt olen siirtänyt tämän vastauksena siihen ketjuun, siihen mihin viittasin
Kyllä se etsiminen on ihmisen teko. Ihmisen on tehtävä parannus, otettava kuuliaisuuden askel kohti näkymätöntä Jumalaa. Mitenkäs se Raamattua muistellen meni; kuuliaisuus on parempi kuin uhri, tottelevaisuus parempi kuin oinaan rasva.
Tärkeää on löytää yhteys Jumalaan joka on salannut itsensä sillä perisynnin vallassa ihminen kulkee aina vain pois päin Luojasta. Juuri tuon perisynnin napanuoran Jeesus tuli katkaisemaan .
Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä. No joo, en jaksa kuitenkaan juupas eipäs väittelyä mutta kyllä se etsiminen (joka on juuri niitä Jeesuksen käskyjä ) on ihmisen teko. Juuri niitä tekoja jotka ovat ihmisen harteilla ja vastuulla jos mielii saada Pyhän hengen.
Eihän sitä parannusta nyt joka päivä tarvitse tehdä. Tarkoitan että jossain vaiheessa ihminen tulee eheäksi. Parannus on kääntymys näkymättömän Jumalan puoleen. Ja tuon näkymättömän Jumalan kyllä etsivä löytää. Parannuksesta alkaa sellainen etsijän tie. Jeesus on TIE totuus ja elämä. Ei Jumala prosessia kesken jätä. Ei Hän nyt sentään niin kädetön ole.
Tottakai sillä parannuksella ja etsimisellä on määränpää. Että ihminen olisi täydellinen ja eheä eikä vajaa mistään kohden. Ei Jumala todellakaan ole sellainen että syntiseksi jättää lapsensa. Pelastus on ensisijaisesti pelastusta synnistä.
Haeskelin mutta en nyt löytänyt sopivampaakaan ketjua. Mieleeni tuli, että ihminen joka on tehnyt uskossaan “ratkaisun” - onko sellaisella ihmisellä välttämättä laisinkaan aitoa sydämen uskoa? Tämä kysymys ei rajoitu helluntailaisuuteen, jotka toki hekin asettavat ratkaisukynnyksen pelastuksen eteen. Ja ihmisen mieli menee solmuun, kun siinä prosessissa syntyy helposti kognitiivi dissonanssi. Kuinka hienoa olisi etsivälle sielulle antaa aidon uskon syntyä kaikessa rauhassa hänen sydämeensä.
Miten määrittelet epäaidon uskon tai pidätkö sitä mahdollisena? Käsittääkseni ihminen joko uskoo eli pitää totena ja luottaa johonkin, joka on sanoilla ilmaistavissa, tai sitten hän ei usko. Miten olisi mahdollista epäaidosti pitää totena ja luottaa esim. uskontunnustuksen sisältöön? Tässä ei ole kysymys siitä, että joku teeskentelee uskovien joukossa uskovansa, vaikka ei sisimmässään usko. Sellainen on uskomisen teeskentelemistä. Kukaan tuskin teeskentelee yksin kotonaan metafyysisen persoonan edessä uskovansa siihen persoonaan.
Mielestäni ei ole olemassa epäaitoja tunteita. Voi teeskennellä toisille tuntevansa toisin kuin tuntee, mutta se on eri asia. Jos uskominen olisi ennen kaikkea tunnetta (mitä se ei ole), niin se ei voisi olla epäaitoa silloin, kun tuntisi uskon tunteen.
Jos painotetaan sitä, että “ratkaisun” on oltava intensiteetiltään tietynlainen, ja annetaan ymmärtää, että jos se ei ollut tietynlainen intensiteetiltään, ei olla uskossa, niin silloin uskon ihmisen ulkopuolella oleva kohde tai sisältö ei ole keskeinen.
Uskon sisältö voi olla vinoutunutta. Esim. 1.Tim.6:5 puhuu ihmisistä, jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saamiseen. Noita Simon Ap.T. 8. luvussa tuli uskoon mutta ei ihan sillä tavalla kuin oli tarkoitettu.
Voimakkaat koetut kokemukset voivat viedä uskoa väärään suuntaan. Samoin lakihenkisyys, jossa uskova ajattelee pelastumisen olevan siinä, että hän itse tekee parannuksen, kohentaa elämäänsä, noudattaa erilaisia sääntöjä.
Kohdasta 1 Tim. 6:5 tulee mieleen esim. Peter Popoff, joka tietoisesti valehteli ja hyötyi siitä. Käytti siis uskontoa hyväksi. “… pitävät uskontoa vain tulolähteenä.” (1 Tim. 6:5)
En siis pidä mahdollisena sitä, että ihminen sisimmässään uskoo johonkin uskonsisältöön epäaidosti siinä mielessä, että ihminen ilman muihin ihmisiin liittyvää teeskentely- tai huijaustarkoitusta pitäisi totena jotain uskonsisältöä ja luottaisi siihen, mutta silti ei jostain järjelle käsittämättömästä syystä uskoisikaan samalla hetkellä siihen, mihin vilpittömästi ajattelee sinä hetkenä uskovansa. Eli ihminen mielestäni uskoo esim. uskontunnustukseen tai sitten hän ei usko siihen.
Tosin se on luultavasti mahdollista, että kristitty lukiessaan Raamattua ei usko vilpittömästi tai aidosti joihinkin kohtiin, jotka esim. kauhistuttavat häntä tai ovat hänestä Jumalan vastaisia, vaikka Raamatussa niiden annetaan ymmärtää olevan Jumalan tai Jahven hyväksymiä asioita. Samalla kristitty kuitenkin tavallaan uskoo niiden kohtien pitävän paikkansa tai on niitä ainakin “epäuskomatta”, eli nostaa hattua ja sanoo, että menee hilseen yli tai jotain vastaavaa. Tällöin olisi kyse paradoksaalisesti siitä, että yhtä aikaa uskoo ja on uskomatta tiettyyn uskonsisältöön.
Näin voi todeta. Paradoksi on kai elämää muutenkin…?
Mutta mielestäni on tärkeää muistaa se näkökulma, että uskoa on kuvattu suhteeksi. Totena pitäminen ei ole koko totuus. 
Raamattua lukeva kristitty on vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa, koska uskoo että sanan kautta itse Jumala on läsnä.
Pyhät kirjoitukset siis ovat jossain määrin (ei täysin) eri asia, kuin teologinen oppikirja tai jonkun kirkon hioma oppikokonaisuus. Oppia voi puntaroida ja laskea montako ruksia tulee, jos alkaa valita uskottavat ja epäuskottavat. Raamattu sen sijaan “keskustelee” kanssamme, tai siis Jumala. Tämä näkemys tietysti edellyttää sen uskon, että Pyhä Henki on Raamatun kirjoitusten takana ja että hän vaikuttaa sanassa tänäänkin, tuhansia vuosia niiden tekstien syntymisen jälkeen.
En itse pidä romahduksena uskolleni sitä tietoa, että Raamatussa on paljon mikä ei mahdu kaaliin. Esimerkiksi raamattupiirissä tai saarnan jälkeisellä kirkkokaffeella olisi mielestäni hyvä, jos kristitty saisi sanoa ääneen, mikä Raamatussa tai saarnassa tuntuu vaikealta uskoa. Se on eri asia kuin järjestää agnostikkotilaisuus kirkossa. Mielestäni peruslähtökohta kirkossa on että Raamattu on Jumalan sanaa, mutta Jumala kestää sen, että dialogiimme hänen kanssaan sisältyy myös vaikeutta ja kapinaakin. Raja menee siinä, että oikea seurakunta tai pappi ei väitä että Raamattu on vain aikasidonnaista ihmisten sanaa ja kokemuksia, ja että sieltä voi valita vain omaan järkeen ja tunteeseen sopivat ainekset.
Tekisitkö radikaalin eron seuraavien välille?
Kristityn ihmisen uskova suhde näkymättömään Jumalaan.
Kristityn ihmisen uskova suhde sanoihin hänestä ja hänen tahdostaan tai lupauksistaan ihmisille.
Molemmissa usko ei olisi pelkkää totena pitämistä vaan myös luottamista ja turvautumista.
Minä en näe, kuinka radikaalia eroa voisi olla. Kun kristitty luottaa henkilökohtaisesti johonkin sanan lupaukseen, se on samalla persoonaan luottamista kristinuskon näkökulmasta.
Kristitty voi rukoilla tai puhua Jumalalleen, jolloin suhde on muutakin kuin luottamista sanaan, mutta kommunikointi kristityn suuntaan ei tapahdu ohi kirjoitetun sanan, ellei kristitty vastaanota (niin kuin esim. jotkut vapaiden suuntien puhujat) sanoja sydämelleen Jumalalta, sanoja, jotka eivät ole löydettävissä Raamatusta.
Jos metafyysinen persoona ilmestyisi ja puhuisi kristitylle kirjoitetun sanan ulkopuolelta niin kuin ihminen, joka on kirjoittanut kirjan, voi ilmestyä lukijalleen kirjan ulkopuolelta, jolloin lukija voi keskustella kirjan kirjoittajan kanssa, muodostaa suhteen tähän kirjailijaan muutenkin kuin yhden kirjan välityksellä, niin silloin voitaisiin puhua aika kattavasta suhteesta ja suhteesta, joka ei ole sidottu kirjan sanoihin.
Minä olen ajatellut, että Jeesuksen sanoihin
Joh 7:33-34: “Minä olen vielä vähän aikaa teidän kanssanne, ja sitten minä menen pois hänen tykönsä, joka on minut lähettänyt. Silloin te etsitte minua, mutta ette löydä; ja missä minä olen, sinne te ette voi tulla.”"
sisältyy tietty hieno pointti myös vakioselityksen lisäksi. Ajattelen näet, että jos hän olisi ihan fyysisesti läsnä niin minä en oppisi ehkä häntä tuntemaan niin hyvin kuin mitä opin tuntemaan hänet nyt hänen sanojensa kautta Hengessä. Saataisi näet olla, että keskittyisin liikaa hänen ihmisyyteensä. Mutta tämä nyt on vain tällaista pohdiskelua, eikä väite jonka puolesta olisin valmis kuolemaan.
En tiedä.
Sitä vaan halusin tuoda esiin, että Raamatun asema kristinuskossa ei ole tietopainotteinen. Se on dynaamista sanaa, uskomme mukaan.
Usko ei ole ihmisen näkökulmasta myös stabiili. Elämän kuluessa huomaa että usko ja luottamus Jumalaan muuttuu. Ei tarvitse ymmärtää koko Raamattua heti. Eikä ymmärrys ehkä paljon lisäänny lopussakaan. Mutta Jumala näyttää käyttävän sanaa, ja sanoja, jonkinlaisena kenttänä, jossa hänen kanssaan kohtaamme. Hän vaikuttaa meissä myös muutoksia sen kautta.
Ihmisen kokemuksen tasolla ihmissuhteella ja Jumala-suhteella on yhteisiä piirteitä.
Olen tekemisissä monien ihmisten kanssa paljon. Joihinkin luotan enemmän kuin toisiin. Joku on minulle hyvin tärkeä, vaikka en ymmärtäisi hänen kaikkia tempauksiaan. Hän voi ottaa monesti jopa aivoon.
Jumalan kanssa olen tekemisissä Raamatun ja esim messun kautta. Tunnen häntä ja kohtaan hänen tekonsa myös luonnon ihmeissä. En voi häntä kaikessa ymmärtää, mutta tärkein riittää. Hän on Luoja, mutta myös lunastaja ja voiman antaja. Hänen tahtonsa on paras, hänen tiensä hyvä. Vaikka ei aina helppo. Tärkeintä on että hän on Rakkaus itse.
Yritän pitää vastaukseni vain viestiketjun aiheessa. Se, että on uudestisyntynyt, on uudestisyntyneelle seuraavan raamatunkohdan mukaan tietämisen asia.
“Tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä.” (1 Joh. 3:14)
Jos ihminen uskoo, hän on uudestisyntynyt. Uudestisyntyneellä on todistus itsessänsä.
“Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä.” (1 Joh. 5:10)
On nähdäkseni kristinuskon mukaan mahdotonta toisen uskovan sanoa, ettei toinen Raamattuun uskova ihminen ole uskossa, kun toinen uskova ei voi nähdä “todistusta” tai sen poissaoloa toisen sisimmässä.
Jos joku uskova pyrkii toisia uskovia vetämään “alapuolelleen” väittämällä, etteivät nämä ole uskossa, niin voisi melkein väittää, ettei tämä “sydänten tutkija” itse ole uudestisyntynyt, koska sellainen toiminta ei ole veljien ja sisarien rakastamista. Rakastaminenhan on uudestisyntymisen seuraus.
On tietenkin itsestään selvää, että silloin näkee aikamoisella varmuudella kristillisen uskon poissaolon, jos toinen sanoo, ettei usko, tai toinen uskoo ja toimii selvästi kristinuskon vastaisesti.
Joo, mutta toisaalta Raamattu ja elämänkokemus todistaa, että rakkautemme on vajavaista. Tässä ajassa olemme ihmisiä heikkouksinemme kuolemaan asti.
Viittaan siihen, mitä kirjoitin toisaalla. Hengellinen ylpeys, juuri tuo toisten alistaminen, kuten sanot, on synti joka pitää tulla paljastetuksi. Monet kristityt opettajat, saarnaajat ja papit ovat kokeneet todeksi saman. Kun elämä ei mene Strömsön tyyliin - ei siis myös uskonelämä, joutuu siihen tilanteeseen, että vain armosta saa jatkaa ja elää. Silloin sitä jakaa muille, ja kovuus ja hengellinen vaativuus sekä nopea arviointi vähenee.
Joo tuohon suuntaan halusin viitata omassa viestissäni, eli uskomista ei voi pakottaa; se syntyy jos on syntyäkseen. Sille, joka uskoo, uskominen on kaiketi helppoa kuten itselleni, ja silti se on ihan kummallista. Ja sille, joka ei usko, sehän lienee täysin mahdotontakin. Ajattelen niin, että erotukseksi pelkästä Jumalan totena pitämisestä pelastavaan uskoon kuuluu turvautuminen Jeesukseen Kristukseen ja siihen Jumalan armoon, joka evankeliumissa ilmoitetaan. Riivaajien totena pitävä usko ei riitä:
“Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat.” (Jaak 2:19)
Minusta on selvää, että inhimillisessä mielessä on täysin pähkähullua uskoa johonkin muinaiseen ihmisuhriin, jonka vuodatetun veren kautta ihminen saa pääsyn luojansa yhteyteen ja rauhan hänen kanssaan ja vieläpä ikuisen elämän. Aivan pähkähullua, ja silti minä siihen uskon. Silti uskossa voi silti olla vankka opillinen koherenssi, joka vasta uskon myötä avautuu .
“Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” (Joh 6:68-69)
“Me puhumme salattua Jumalan viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala on edeltämäärännyt ennen maailmanaikoja meidän kirkkaudeksemme.” (1.Kor 2:6-7)
Näi käy helposti silloin kun uskosta tehdään teko, ihmissuoritus. Silloin ajaudutaan tarkkailemaan toisia ihmisiä tämän asenteen läpi ja katgorioimaan heidän uskonsa syvyyttä. Helluntaiseurakunnassa olikin tapana 80-luvulla kysellä toistuvasti, jopa päivittäin onko veli tai sisar vielä uskossa, ikään kuin usko olisi koko ajan vaarassa varista torille sen seurauksena, että sen ylläpitämisen ajateltiin olevan ihmissuorituksen.
Monien on hankala käsittää armoa kaiketi sen tähden, että sehän ei ole inhimillisesti katsoen oikeudenmukaista. Mutta eihän Jumalan lapsen tarvitse mitään muuta kuin OLLA ollakseen Jumalan lapsi.