»Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.
Evankeliumi Matteuksen mukaan 7:7 FB92
Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.
Evankeliumi Matteuksen mukaan 6:33 FB92
Jumalan etsiminen on se teko. Kaikki lähtee parannuksesta ja hukkuvan tarpeesta päästä Jumalan yhteyteen, löytää Jumalan kasvot.
Jumala on salattu.
On niin, että ihminen luonnollisessa tilassaan voi tehdä ratkaisuja ja hyviä tekoja maallisissa asioissa, ainakin tiettyyn rajaan asti, mutta Jumalan edessä ne ei kelpaa. Uudestisyntyneen ihmisen hyvät teot, ovat vanhurskauttamisen seurausta eikä niiden takia pelastu. Esim. Room.5:19 “sillä niinkuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi”. Tai vieläpä: Ef.5:8 “Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta-se on Jumalan lahja-
9 ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi10 Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.”.
Jumalan valtakunta on sitä että teemme Taivaallisen Isämme tahdon. Koska olemme pelastetut. Parannus on jokapäiväistä kristittynä elämistä.
D
Pelastuksen saaminen vaatii tekoja. Kun ihmisessä herää halu, yleensä huonon omantunnon kautta, päästä Jumalan yhteyteen, ihminen alkaa etsimään Jumalaa. Tämä etsijän polku johtaa ahtaalle portille jossa ihminen uudestisyntyy. Kaikki hyvät teot tulevat siinä mukana. Parannuksen teosta siis alkaa pyhitys joka johtaa ahtaalle portille ja uudestisyntyminen. Pyhittyvä kasvaa rauhan ja vanhurskauden hedelmää itsestään.
Kaikki alkaa parannuksesta jossa ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Alkaa nähdä näkymättömän. Että siellä taivaan takana onkin jotain.
Etsiminen ei ole teko. Kun itse tajusin uskovani Jumalaan, niin olin jo tehnyt parannusta joissakin asioissa ja joissakin teen vieläkin. En edes muista kääntyneeni Jumalan puoleen, muistan vain että olen useasti kääntynyt pois. Ja palannut takaisin.
Mitä voimme puheissamme vaatia ihmisiltä, kun puhutaan uskosta? Usko on elämistä ilman mitään ehtoja ja edellytyksiä ja jossitteluja.
Esim. “Uskokaa evankeliumi” ei ole käsky joka välitetään ihmisille. Ensisijaisesti se on Jumalan puhe minulle kun kuulen nuo sanat. Ja silloin minä uskon. Nuo sanat eivät ole viesti jota julistan ehtona pelastukselle. Ne ovat Jumalan sanat sille joka on kuulolla ja ne vaikuttavat uskon.
D
Tähän kannattaa puuttua, kun muutkin helluntailaiset esittävät toisinaan samanlaisia väitteitä. Kyllä “kaste” tarkoittaa vesikastetta, ellei asiayhteys pakota päättelemään toisin. Galatalaiset, jotka olivat kaikki saaneet vesikasteen, eivät olisi voineet ymmärtää Paavalin puhetta “Kristukseen kastamisesta” muuten kuin viittauksena kunkin alussa saamaan vedellä kastamiseen. “Usko” ja “kaste” eivät suinkaan ole toisilleen vastakohtaisia asioita, vaan Uuden testamentin mukaan molemmat kuuluvat siihen, että ihminen siirtyy Kristuksen opetuslapseksi. Tätähän sanoo Matt 28:19: opetuslapseksi tehdään kastaen ja opettaen.
Me ihmiset olemme helposti sellaisia “metodisteja”, että alamme esittää omia kokemuksiamme ja sitä, miten itse löysimme uskon, ainoana mahdollisena tapana, jota sitten haluamme tyrkyttää muille uskoville.
Itse löysin nuoruudessa vuosiksi kadottamani uskon 90-luvun alussa tunnustuskuntiin sitoutumattomaan Navigaattorit-järjestöön kuuluneiden opiskelijoiden kautta. Useimmat kuuluivat Ev.lut. kirkkoon. Moni löysi “navienkin” kautta uskon, ehkä vähän lainomaisen ja muutenkin opillisesti vinoutuneen, mutta kuitenkin. Ja se on hyvä asia.
Uskoon piti Navigaattoreissa tulla rukoilemalla Jeesusta tulemaan omaan elämään. Melko vahvasti painotettiin sitä, miten tärkeää on saada muitakin tulemaan uskoon. Kun minun kauttani ei oikein sellaista tapahtunut, koin siitä jonkinlaista alamittaisuutta.
Etsiminen ei olekkaan meidän tekomme, vaan Jumalan teko meissä. On muistettava, ettei liha uudestisynny, eikä tee ratkaisua, edes uskovaisessakaan. Uskovainen tekee syntiä, sanoin ajatuksin ja teoin. Joka muuta väittää, valehtelee, että korvat heiluu. Pyhä Paavali sanoo, että hän tekee syntiä uskovaisenakin: Room.7:17 “Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu.
18 Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei”.
|[Fil. 2:13 ]|sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen, että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.| Luterilainen vanhurskauttamisoppi ja uskonpuhdistus eroaa kaikista muista hengellisyyksistä, juuri vanhurskauttamisopin tähden. “vanhurskas on elävä uskosta”. Siksi voimme tunnustaa ja lohduttautua, että pelastus on yksin armosta, uskon kautta. Tämä tuo suurta lohtua, esim. lakihenkiseen uskoon verrattuna, jossa revitään itsensä rikki. Armo on vain syvenevää synnin ja armon tuntemista, Kristus meissä.
Se tuo lohtua sille jolle tuo. Jollekin lohtua tuo lakihenkisyys. Itse asiassa olemme kaikki kristityt lakihenkisiä jollakin tapaa. Itsensä rikkirepiminen ei välttämättä korreloi lakihenkisyyden kanssa. Jumalalla on jokaiselle oma tiensä. Jollekin se voi olla lakihenkisyyden tie tai tie joka meistä näyttä lakihenkisyydelle.
Minun tapani ei ole välttämättä muille oikea eikä muiden minulle, vaikka Jumala on sama.
D
Aivan, Luterilaisena olen oppinut, että lihan puolesta on kaikki ihmiset lakihenkisiä, kyyn myrkyttämiä, koska minun lihassani ei asu mitään hyvää ja on kyyn myrkyttämiä läpeensä asti. Jos tätä ei näe ja tunnusta Raamatusta, ei armoa tarvitsekkaan. On myös turha puhua, kasteesta, ellei myönnä perisyntiä. Mutta kun Jumala uudestisynnyttää ihmisen, hän ei paikkaile vanhaa, vaan antaa Pyhän Henkensä- Siksi on tärkeätä mitä opetetaan synnistä oikein, sillä ei ole ketään, joka etsii Jumalaa, ja kaikki ovat pois poikenneet(Room.3:10-11). (Gal. 4:6; Room.3:28) "Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: “Abba! Isä!”.
Diakoni ja Weha:
(Halusin viitata kommenttiini eilen, jossa lupasin tälle päivälle vastauksia teille. En löytänyt sitä!)
Olin sekoittanut kaksi keskustelua ja nyt olen siirtänyt tämän vastauksena siihen ketjuun, siihen mihin viittasin
Kyllä se etsiminen on ihmisen teko. Ihmisen on tehtävä parannus, otettava kuuliaisuuden askel kohti näkymätöntä Jumalaa. Mitenkäs se Raamattua muistellen meni; kuuliaisuus on parempi kuin uhri, tottelevaisuus parempi kuin oinaan rasva.
Tärkeää on löytää yhteys Jumalaan joka on salannut itsensä sillä perisynnin vallassa ihminen kulkee aina vain pois päin Luojasta. Juuri tuon perisynnin napanuoran Jeesus tuli katkaisemaan .
Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä. No joo, en jaksa kuitenkaan juupas eipäs väittelyä mutta kyllä se etsiminen (joka on juuri niitä Jeesuksen käskyjä ) on ihmisen teko. Juuri niitä tekoja jotka ovat ihmisen harteilla ja vastuulla jos mielii saada Pyhän hengen.
Eihän sitä parannusta nyt joka päivä tarvitse tehdä. Tarkoitan että jossain vaiheessa ihminen tulee eheäksi. Parannus on kääntymys näkymättömän Jumalan puoleen. Ja tuon näkymättömän Jumalan kyllä etsivä löytää. Parannuksesta alkaa sellainen etsijän tie. Jeesus on TIE totuus ja elämä. Ei Jumala prosessia kesken jätä. Ei Hän nyt sentään niin kädetön ole.
Tottakai sillä parannuksella ja etsimisellä on määränpää. Että ihminen olisi täydellinen ja eheä eikä vajaa mistään kohden. Ei Jumala todellakaan ole sellainen että syntiseksi jättää lapsensa. Pelastus on ensisijaisesti pelastusta synnistä.
Haeskelin mutta en nyt löytänyt sopivampaakaan ketjua. Mieleeni tuli, että ihminen joka on tehnyt uskossaan “ratkaisun” - onko sellaisella ihmisellä välttämättä laisinkaan aitoa sydämen uskoa? Tämä kysymys ei rajoitu helluntailaisuuteen, jotka toki hekin asettavat ratkaisukynnyksen pelastuksen eteen. Ja ihmisen mieli menee solmuun, kun siinä prosessissa syntyy helposti kognitiivi dissonanssi. Kuinka hienoa olisi etsivälle sielulle antaa aidon uskon syntyä kaikessa rauhassa hänen sydämeensä.
Miten määrittelet epäaidon uskon tai pidätkö sitä mahdollisena? Käsittääkseni ihminen joko uskoo eli pitää totena ja luottaa johonkin, joka on sanoilla ilmaistavissa, tai sitten hän ei usko. Miten olisi mahdollista epäaidosti pitää totena ja luottaa esim. uskontunnustuksen sisältöön? Tässä ei ole kysymys siitä, että joku teeskentelee uskovien joukossa uskovansa, vaikka ei sisimmässään usko. Sellainen on uskomisen teeskentelemistä. Kukaan tuskin teeskentelee yksin kotonaan metafyysisen persoonan edessä uskovansa siihen persoonaan.
Mielestäni ei ole olemassa epäaitoja tunteita. Voi teeskennellä toisille tuntevansa toisin kuin tuntee, mutta se on eri asia. Jos uskominen olisi ennen kaikkea tunnetta (mitä se ei ole), niin se ei voisi olla epäaitoa silloin, kun tuntisi uskon tunteen.
Jos painotetaan sitä, että “ratkaisun” on oltava intensiteetiltään tietynlainen, ja annetaan ymmärtää, että jos se ei ollut tietynlainen intensiteetiltään, ei olla uskossa, niin silloin uskon ihmisen ulkopuolella oleva kohde tai sisältö ei ole keskeinen.
Uskon sisältö voi olla vinoutunutta. Esim. 1.Tim.6:5 puhuu ihmisistä, jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saamiseen. Noita Simon Ap.T. 8. luvussa tuli uskoon mutta ei ihan sillä tavalla kuin oli tarkoitettu.
Voimakkaat koetut kokemukset voivat viedä uskoa väärään suuntaan. Samoin lakihenkisyys, jossa uskova ajattelee pelastumisen olevan siinä, että hän itse tekee parannuksen, kohentaa elämäänsä, noudattaa erilaisia sääntöjä.
Kohdasta 1 Tim. 6:5 tulee mieleen esim. Peter Popoff, joka tietoisesti valehteli ja hyötyi siitä. Käytti siis uskontoa hyväksi. “… pitävät uskontoa vain tulolähteenä.” (1 Tim. 6:5)
En siis pidä mahdollisena sitä, että ihminen sisimmässään uskoo johonkin uskonsisältöön epäaidosti siinä mielessä, että ihminen ilman muihin ihmisiin liittyvää teeskentely- tai huijaustarkoitusta pitäisi totena jotain uskonsisältöä ja luottaisi siihen, mutta silti ei jostain järjelle käsittämättömästä syystä uskoisikaan samalla hetkellä siihen, mihin vilpittömästi ajattelee sinä hetkenä uskovansa. Eli ihminen mielestäni uskoo esim. uskontunnustukseen tai sitten hän ei usko siihen.
Tosin se on luultavasti mahdollista, että kristitty lukiessaan Raamattua ei usko vilpittömästi tai aidosti joihinkin kohtiin, jotka esim. kauhistuttavat häntä tai ovat hänestä Jumalan vastaisia, vaikka Raamatussa niiden annetaan ymmärtää olevan Jumalan tai Jahven hyväksymiä asioita. Samalla kristitty kuitenkin tavallaan uskoo niiden kohtien pitävän paikkansa tai on niitä ainakin “epäuskomatta”, eli nostaa hattua ja sanoo, että menee hilseen yli tai jotain vastaavaa. Tällöin olisi kyse paradoksaalisesti siitä, että yhtä aikaa uskoo ja on uskomatta tiettyyn uskonsisältöön.
Näin voi todeta. Paradoksi on kai elämää muutenkin…?
Mutta mielestäni on tärkeää muistaa se näkökulma, että uskoa on kuvattu suhteeksi. Totena pitäminen ei ole koko totuus. 
Raamattua lukeva kristitty on vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa, koska uskoo että sanan kautta itse Jumala on läsnä.
Pyhät kirjoitukset siis ovat jossain määrin (ei täysin) eri asia, kuin teologinen oppikirja tai jonkun kirkon hioma oppikokonaisuus. Oppia voi puntaroida ja laskea montako ruksia tulee, jos alkaa valita uskottavat ja epäuskottavat. Raamattu sen sijaan “keskustelee” kanssamme, tai siis Jumala. Tämä näkemys tietysti edellyttää sen uskon, että Pyhä Henki on Raamatun kirjoitusten takana ja että hän vaikuttaa sanassa tänäänkin, tuhansia vuosia niiden tekstien syntymisen jälkeen.
En itse pidä romahduksena uskolleni sitä tietoa, että Raamatussa on paljon mikä ei mahdu kaaliin. Esimerkiksi raamattupiirissä tai saarnan jälkeisellä kirkkokaffeella olisi mielestäni hyvä, jos kristitty saisi sanoa ääneen, mikä Raamatussa tai saarnassa tuntuu vaikealta uskoa. Se on eri asia kuin järjestää agnostikkotilaisuus kirkossa. Mielestäni peruslähtökohta kirkossa on että Raamattu on Jumalan sanaa, mutta Jumala kestää sen, että dialogiimme hänen kanssaan sisältyy myös vaikeutta ja kapinaakin. Raja menee siinä, että oikea seurakunta tai pappi ei väitä että Raamattu on vain aikasidonnaista ihmisten sanaa ja kokemuksia, ja että sieltä voi valita vain omaan järkeen ja tunteeseen sopivat ainekset.
Tekisitkö radikaalin eron seuraavien välille?
Kristityn ihmisen uskova suhde näkymättömään Jumalaan.
Kristityn ihmisen uskova suhde sanoihin hänestä ja hänen tahdostaan tai lupauksistaan ihmisille.
Molemmissa usko ei olisi pelkkää totena pitämistä vaan myös luottamista ja turvautumista.
Minä en näe, kuinka radikaalia eroa voisi olla. Kun kristitty luottaa henkilökohtaisesti johonkin sanan lupaukseen, se on samalla persoonaan luottamista kristinuskon näkökulmasta.
Kristitty voi rukoilla tai puhua Jumalalleen, jolloin suhde on muutakin kuin luottamista sanaan, mutta kommunikointi kristityn suuntaan ei tapahdu ohi kirjoitetun sanan, ellei kristitty vastaanota (niin kuin esim. jotkut vapaiden suuntien puhujat) sanoja sydämelleen Jumalalta, sanoja, jotka eivät ole löydettävissä Raamatusta.
Jos metafyysinen persoona ilmestyisi ja puhuisi kristitylle kirjoitetun sanan ulkopuolelta niin kuin ihminen, joka on kirjoittanut kirjan, voi ilmestyä lukijalleen kirjan ulkopuolelta, jolloin lukija voi keskustella kirjan kirjoittajan kanssa, muodostaa suhteen tähän kirjailijaan muutenkin kuin yhden kirjan välityksellä, niin silloin voitaisiin puhua aika kattavasta suhteesta ja suhteesta, joka ei ole sidottu kirjan sanoihin.
Minä olen ajatellut, että Jeesuksen sanoihin
Joh 7:33-34: “Minä olen vielä vähän aikaa teidän kanssanne, ja sitten minä menen pois hänen tykönsä, joka on minut lähettänyt. Silloin te etsitte minua, mutta ette löydä; ja missä minä olen, sinne te ette voi tulla.”"
sisältyy tietty hieno pointti myös vakioselityksen lisäksi. Ajattelen näet, että jos hän olisi ihan fyysisesti läsnä niin minä en oppisi ehkä häntä tuntemaan niin hyvin kuin mitä opin tuntemaan hänet nyt hänen sanojensa kautta Hengessä. Saataisi näet olla, että keskittyisin liikaa hänen ihmisyyteensä. Mutta tämä nyt on vain tällaista pohdiskelua, eikä väite jonka puolesta olisin valmis kuolemaan.