Tässä on kyllä ihan varteenotettava ohje. Kun itsellä on joku tehtävä, niin jumalanpalveluksen menoa tulee seurattua tarkemmin eikä pääse tylsistymään. Ainakin meidän seurakunnassa on vapaaehtoisilla mahdollisuus päästä suunnittelemaan jumalanpalvelusta.
Ennen jumalanpalvelusta kannattaa tutustua kunkin sunnuntain teksteihin. Tuosta löytyy ensi sunnuntain kohta. Oikealla ylhäällä on kohta, jossa on mainittu “hae esim pyhäpäivän nimellä”. Itse laitoin siihen vain päivämäärän vuosilukuineen ja sain tuon ensi sunnuntain kohdan. Sieltä kun tutustuu raamatunkohtiin, niin se jo auttaa paljon. Vielä jos kuuntelee samat kohdat Raamattu kannesta kanteen -ohjelmasta, niin tulee asia jo paljon tutummaksi kirkkoon mennessä.
Mullakin on välillä sitä ongelmaa, että ajatukset harhailevat. Luulen, että kaikilla on sitä joskus. En oikein osaa antaa mitään käytännöllisiä vinkkejä, joita ei olisi jo sanottu. Mutta sen haluaisin sanoa, että se ettei ihminen saa pidettyä ajatuksiaan kasassa, ei mitenkään estä Jumalan toimintaa. Messu ja ehtoollisella käyminen on silti siunauksellista ja kantaa hedelmää, vaikka sen tekisikin täysin automaattiohjauksella ja ajatukset muualla. Ja siksi kirkkoon meneminen kannattaa aina.
Tämä on ilman muuta ortodoksinen näkemys, tosin sanoisin, että “ei vain kuuntelemista”, koska pitää myös kuunnella, mitä luetaan ja lauletaan. Ortodoksisessa kirkossa ehtoollisjumalanpalvelusta kutsutaan liturgiaksi, ja kreikan sana liturgia (λειτουργία, leitourgia) tarkoittaa “yhteistä työtä”. Minun ortodoksisessa seurakunnassani pappi usein liturgian lopussa kiittää kirkkokansaa “yhteisistä rukouksista”. Kirkkokansaa kutsutaan rukoilijoiksi.
Minä rukoilen jumalanpalveluksissa koko ajan Jeesuksen rukousta: “Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä…” Se auttaa keskittymään.
Minua väsyttää luterilaisuuden pyrkimys osallistuttaa väkeä messun pitoon. Saan laulaa virsiä, osallistua vuoroylistyksiin, yhteisiin rukouksiin, uskontunnustukseen jne. Saan tehdä ristinmerkkejä jne… En kaipaa mitän enempää kun menen messuun. Menen messuun lepäämään. Silloinkin kun pidän sen itse.
Tiedän, että antamalla tehtäviä seurakuntalaisille jumalanpalvelukseen, heitä voidaan näin houkutella osallistumaan siihen. Lapset saattavat mielellään jakaa ovella virsikirjoja. He eivät pääse kirkkoon ilman aikuista ja näin aikuinenkin tai useampia tulee jumalanpalvelukseen eikä jää kotiin. Jos lapsikuoro on laulamassa kirkossa, niin sekin lisää huomattavasti osallistujia.
Näin saadaan “viekkaudella ja vääryydellä” porukka liikkeelle.
Yhteisen rukouksen voi kokea, vaikka ei ymmärtäisi paljon mitään kuulemastaan…Kävin aikoinani vigiliassa Uspenskin katedraalissa. Palvelus oli vielä silloin siellä slaavin kielellä, josta en paljon mitään ymmärrä. Laulu ja resitatiivinen luenta, hämärä valaistus, tuohukset ja suitsutus loi hieman mystisen, rukouksellisen ilmapiirin, jossa varsin konkreettisesti koki yhtyvänsä Kirkon ikiaikaiseen jumalanpalvelukseen…
Kävin minäkin katolisessa pääsiäisen messussa Espanjaan kuuluvalla alueella eräässä vuoriston kyläkirkossa 90-luvun alussa. Vaikka en espanjaa osannutkaan, pysyin kokoajan kärryillä missä mennään. Tai sama myöhemmin 2010 toisaalla. Latinalaisperäisistä sanoista ymmärsin kokoajan sen verran, että mukana pysyin. Ja mitä en ymmärtänyt, sen näin.
Hyvä avaus, kiitos tämän jakamisesta! Tunnustan, että itselleni keskittyminen messussa on useinkin työlästä ajatusten harhaillessa milloin missäkin. Tästä tulee koettua huonoa omaatuntoa, mutta on lohdullista kuulla myös muille käyvän samoin.
Minä en yritä keskittyä mihinkään muuhun kuin kaavaan hieman. Kun olen pitämässä messua, keskityn siihen että kaikki menee suunnitellusti, eli kaavaan hieman kovemmin. Ajatus siitä että voisin oman tahtoni voimin keskittyä jumalisiin, tuntuu hassulta. Olen Jumalan kanssa jo ennen kuin tahdon mitään. Ei keskittymiseni sitä muuta. Saan olla keskittymättäkin Jumalan käsissä.
Tämä on mulle tuttua säestäjän roolista, vaikka en kanttorikeikkoja ole nyt vuosiin tehnytkään. Siinä on pakko keskittyä kaavaan tosi kovasti, jotta osaa soittaa oikeat asiat oikeissa kohdissa, ja reagoida järkevästi liturgin mahdollisiin kömmähdyksiin. Lisäksi kun en ole koskettimien kanssa mikään aito ammattilainen, joudun keskittymään aika paljon myös itse soittamiseen. Sointuvirsikirjan tekijät kun ovat ilmeisesti ajatelleet enemmän sitä, että sovitukset kuulostaisivat hienoilta, kuin sitä että niitä olisi helppo soittaa… Silloin joutuu välillä jopa oikein yrittämään olla ajattelematta messun osioiden hengellistä sisältöä liikaa, ettei vahingossakaan iskisi itku tai muu tunnetila kesken soiton!
Sointumerkkisäestyksen periaate no. 1:
Älä soita kuin tärkeimmät soinnut. Luota siis enemmän korvaan kuin kirjaan.
No.2: Laula samalla kun harjoittelet säestykset. Siten löydät oikean tempon. Kaikki se, mitä et ehdi tuossa laulutempossa suhteellisen helposti soittamaan melodian lisäksi, on turhaa.
Olen kokenut itse myös kaikenlaista keskittymiseni suhteen. Joskus olen mennyt kirkkoon niin väsyneenä ja kurjassa kunnossa, etten muistaisi mitään mitä puhuttiin, senkun kyhjötän jossakin takapenkin sivunurkassa ja itken.
Silti on parempi olo kun lähtee kirkosta, ja on tyytyväinen että jaksoi raahautua sinne. Eilen illallakin. Joskus joku teksti kohtaa niin vahvasti oman elämän tai omat tunteet, että tuntuu miltei johdatukselta.
Eräs katolinen ystäväni, jonka tapasin hieman aikaa sitten - ensimmäistä kertaa pitkän koronasulun jäkeen, kun olimme eräässä “erimerkkisten kristittyjen” yhteisessä tilaisuudessa, onnistui lohduttamaan minua kauniisti kun olin kertonut hänelle uusista sairauksistani. Hän sanoi: katso eteesi, mitä näet?
Jalopuisen pöydän??
Katso keskelle, siinä puun syykuvio on aivan kuin Madonna ja lapsi!
Näin oli tosiaan, kuvio muistutti niitä ikoneita, missä P.Neitsyt Maria kohottaa Jeesus-lasta käsillään ylös
Tilaisuus jatkui. Piti mennä paikalleen. Minua tuo kosketti ja antoi toivoa ja voimaa: Jeesus on aina meitä lähellä.
On ihan ymmärrettävää, että messuun ei jaksa eläytyä. Olen yrittänyt, mutta turhautunut. En pysty aidosti eläytymään samana toistuvaan liturgiaan. Miksi esim. Vuorotervehdykset toistuvat kolmesti? Jos toivotetaan Herraa olemaan kanssanne, lähteekö hän aina välillä pois?
Enkä ole ainoa, joka on väsähtänyt. Vanhan kaavan mukaisissa messuissa ei juuri väkeä käy. Erityisesti ehtoollisliturgian koen uuvuttavana.
Eräässä rukoushuoneessa olemme kokeilleet lyhennettyä versiota ilman vuorotervehdyksiä, kunniaa ym. Päivän tekstit, pari rukousta ja pari virttä/laulua otetaan. Saarna on ollut keskustelusaarna: juontaja tekee evank.testistä muutaman kysymyksen yksi kerrallaan ja koko yleisö osallistuu keskusteluun. Tämä toimii, kun paikalla on yleensä vain kymmenkunta ihmistä. Ei ole enää käynyt pitkästyttäväksi.
Piti vielä lisätä, että alkuper.kirjoittajan musiikkimaku ei ole ollenkaan järkyttävä. Metallimusiikissa on voimaa, joka sopii virsiin. Mutta se ei tietenkään sovi jokaviikkoisiin messuihin. Urut pitäisi vaihtaa elämänläheisempiin soittimiin, piano, kitara, huilu, rummut…
Niin kai pitäisi. Mutta kummassa vika, kuulijassa vai liturgiassa?
Jeesuksen asettamassa ehtoollisessa ei ollut mitään kaavaa.
Olen ollut sellaisellakin ehtoollisella, jossa luettin vain teksti ehtoollisen asettamisesta, Isä meidän -rukous ja Herran siunaus sekä laulettiin virsi alussa ja lopussa. Eipä uuvuttanut yhtään.
Se, että niin messusta kokonaisuudessaan kuin ehtoollisestakin on tehty tarkkaan muotoiltu seremonia, ikäänkuin muut tavat olisivat vähemmän pyhiä, suorastaan vääriä. Ihmisten laatimia nämä kaavat ovat ja pitenivät vielä viimeisimmässä messu-uudistuksessa.
Ylipäätään en pidä seremonioista. Kristittyjen kokoontumisista kaipaan luontevuutta ja vaihtelevuutta.
En oikein ymmärrä, mitä tuo “eläytyminen” tarkoittaa tai mitä olet siinä yrittänyt. Palveluksessa voi pitkästyä, mutta että joku uupuu yrittäessään eläytyä messuun. Mitä tämä tarkoittaa?
Minun on ehkä vaikea tavoittaa toisen kokemusta tässä, koska itse pidän palveluksissa siitä, että palveluksen osat toistuvat. Sillä keinoin rukoukset, prokimenit, antifonit, ekteniat ym. jäävät mieleen ja alkavat toimia - jos nyt ei ihan lakkaamattomana sisäisenä rukouksena, niin ainakin hetkittäin siihen suuntaan.
Tuohan nyt ei pidä ollenkaan paikkaansa. Siinä oli osat: oli rukouksia, oli kiitosvirsi jne. Oleellista on myös se, että ehtoollinen oli muusta ruokailusta erillinen juttu, ja vain valitsemansa miespuoliset apostolit - ei kaikkia seuraajiaan - hän perehdytti eukaristian toimittamiseen.
Sirry, että sohlaan kirjoittamisen kanssa. En ole vielä sinut tämän sivuston tekniikan kanssa. Yritin jälkikäteen korjata tekstiä, mutta eipä se näytä onnistuneen. No, opettelen huolellisuutta. Harmillisen pieni teksti tässä kirjoitustilassa.
Siis eläytyä. Minulle se on ihan tuttu käsite eli kokea aidosti kaikki rukoukset ym. Ettei latele vain koneellisesti perässä tai peräti ajatus liihottele ihan muualia.
No tietysti siinä oli nuo kaikki elementit. Mutta se oli kertaluontoinen tapahtuma, joka ei sellaisenaan toistunut. Siis ei voida puhua kaavasta, joka toistuu joka kerta täsmälleen samoin sanoin samassa järjestyksessä. Sitä on kaava.
