Myös päinvastainen kehitys tulee ottamaan oman aikansa, mutta sille tielle on jo astuttu. Sitä mukaa, kun kristinuskon perintö rapautuu, myös ajatukset ihmisoikeuksista tullaan arvioimaan uudelleen.
Koko ihmisoikeuksien käsitteessähän onkin järkeä vain sen ajatuksen nojalla, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Uskonnollisesta perustastaan irroitettuna ihmisoikeudet ovat pelkkää fiktiota, vaikka niihin saatetaankin uskoa joko tietoisen utilitaristisin perustein tai sitten vain asiaa sen syvemmin ajattelematta.
Yksilötasolla voidaan toisinaan havaita, että kristityn kääntymyksellä ateismiin saattaa olla aika mielenkiintoisia moraalifilosofisia seurauksia. Minusta ei ole mitään syytä ajatella, että koko yhteisön luopumuksen seuraukset olisivat pitkällä tähtäimellä yhtään sen parempia. Seuraavassa juttu entisestä anglikaanipapista, joka löysi valon ateismista:
No taisi kyllä uskovana ollessaan kirjoitella suuren osan noista jutuista, joilla tässä pyritään ateisteja lyömään.
Varmaan ilkeämielinen ihminen löytäisi hienoja kuvauksia uskovaiseksi tulon vaikutuksista.
No en kyllä ole samaa mieltä kanssaan noista asioista. Lieneekö moni ateisti. Tuskin. Mutta sehän ei estä lyömästä ateisteja. No juttuhan on wedge-strategiasta tutun discovery instituten…
Pointti on siinä, että ilman Jumalaa ihmisarvoa ei oikein voi perustella rationaalisesti muuten kuin instrumentaalisena arvona. Intelligentsijan tuntien väittäisin itsekin, että jumalattomuus tulee johtamaan laajemminkin tuollaisiin päätelemiin, joita Joseph Fletcher on tehnyt. Jos usko Jumalaan hylätään ihmiskunnan - tai oikeastaan Euroopan - ainoa toivo olisikin siinä, että tyhmät syrjäyttäisivät älykkäät.
No kun historiaa tutkiskelee, niin ei nuo kovin auvoisia aikoja ole olleet, nuo teokratian ajatkaan. Ja aika huono on ihmisarvo teokraattisissa maissa nykyäänkin.
No eikös tämä populismi ole juuri tuota toivomaasi kehitystä maailmassa. Eikä sieltä ainakaan ihmisarvo näytä nousevan ensimmäisenä, vaan kaikenlainen erilaisten kuin ME vastaan hyökkääminen.
Jäin miettimään mitä tarkoitat tällä.
Ensivaikutelmani sanomastasi oli että onpa sinulla yksipuolinen kuva maailman olemassaolosta jos koet että ilman Jumalaa ihmisarvoa on vaikeaa perustella rationaalisesti.
Itse koen ihan jo materiaalisen eksistoinnin niin hienosyisenä, monitahoisena ja osiensa syvällisenä vuorovaikutuksena, että ihmisarvo on ihan selvä asia jo pelkän eksistoinnin kannalta.
Esimerkiksi emootiot ja vaikkapa solutason evolutiivisen sopeutumisen näen ja koen asiana mikä ei ole vain yksilön päänsisäistä psykologiaa vaan ne ovat värähtelykenttiä jotka vaikuttavat sekä saman lajin yksilöiden välillä että erilaisten objektien välillä. Käsitykseni ei ensisijaisesti ole muodostunut hengellisten traditioiden inspiroimana, vaan nimenomaan erilaisten tieteiden inspiroimana, mm. sellainen biologi kuin Bruce H. Lipton on vaikuttanut paljon käsitykseeni.
Mielestäni ihan pelkällä asioiden ja objektien olemassaololla on hyvin syvällistä merkitystä eri asioiden arvon suhteen. En mitenkään näe että tunnustettu Jumalan olemassaolo merkittävästi vahvistaisi tätä arvoa.
Minun on myös sanottava että ymmärrän Aten kommenttia siitä että hänen mielestään ihmisarvo ei ole ollut mitenkään selkeä arvo teokratioissa. Toki teokratiat alkavat olla jo historiallisia yhteiskuntamalleja joten voidaan kyseenalaistaa se onko itse teokratian malli aiheuttamassa sitä että ihmisarvo olisi sellaisessa yhteiskunnassa heikko vai onko kyse siitä että ihmisarvon käsite on muuttunut aikojen kuluessa.
Minusta ilosanoma Jeesuksesta on ihan hyvä ja kannatettava nimenomaan tuon ilosanoman osalta.
En vain voisi kertoa kenellekään ilosanomaa eteenpäin, koska en ole varma siitä, että puhun niin totta kuin osaan, jos vakuuttelisin uskosta osattomille, että Jeesus todella on pelastaja. Siinähän kävisi niin, että Jeesus viimeisellä tuomiolla sanoisi, että olet pitänyt kynttilääsi vakan alla ja käskisi minun, pahan palvelijan, kadotukseen menevien joukkoon.
Siis vaikka omasta mielestäni ilosanoma on toivo siitä, että kaikki ei lopu kuolemaan, en voi silti lähteä pelkän toivon perusteella evankelioimaan. Toivo on epäilemättä hyvä alku, mutta sen varaan ei voi laskea koko tulevaa uskonelämää. Raamatussahan sanotaan, että ‘te kyllä tulette tietämään, että sana on tosi’. Käsittääkseni tämä liittyy siihen, että Jumalan sana jollain lailla vahvistaa itsensä jo tämän elämän aikana.
Voidaan ehkä ajatella, että Jumala tekee ihmisille uhkavaatimuksen, joka ei ole varsinaista vihapuhetta, mutta erittäin merkittävä uhkavaatimus kuitenkin.
Ei rationaalisten perusteiden pohjana voi olla se miten itse kokee asiat, vaan joku totuus, jonka kaikki jakavat.
Tuollaista värähtelyä kommunikointitasolla vastaavan morfogeenisen resonanssin hypoteesin intelligentsija on jo tuominnutkin aika yleisesti ja omasta mielestäni turhan heppoisasti. Sekään ei kuitenkaan toimisi ihmisarvon yleisenä perustana, koska sitä ei voida nähdä ihmistä suurempana ja ylempänä tietoisuutena, jolle jokainen ihminen on vastuussa.
Itse näen niin että joukossa yksilöiden arvo ei muodostuakseen tarvitse joukon ulkopuolista ylempää auktoriteettia. Keskinäinen tasapaino määrittelee arvon yksilölle mielestäni jopa tehokkaammin kuin ulkopuolinen auktoriteetti.
Se, että arvo määritellään yksilöille “tehokkaasti” ei mitenkään itsestäänselvästi tarkoita, että kaikki ovat samanarvoisia. Ihmisten samanarvoisuudelle ei ole perusteita ilman Jumalaa, ja ylempää luojaa, jolla on luomiinsa olentoihin tekijänoikeus. Toki sekään, että joku on luonut ihmiset, ei itsestäänselvästi anna kaikille samaa arvoa.
Mutta jos Luoja antaa kaikille luomilleen ihmisille saman arvon, silloin kaikilla ihmisillä on sama arvo. Kukaan ihminen ei oikeasti näe kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Ellei katso heitä juuri tästä Luoja-luotu -näkökulmasta.
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, esim. tilanteessa, jossa oikeasti on valittava äärimmäisissä olosuhteissa antaako arvon jollekulle, joka on uhkaksi yhteisölle, ja onko valmis jopa vaarantamaan itsensä mahdollisesti pelastaakseen tämän haitallisen tai vaarallisen yksilön?
Jos Jumalan suhde jokaiseen ihmiseen on uniikki instanssi, eikä Jumala ole suhteessa ihmisessä johonkin ihmisen ideaan tai ihmiskunnan kollektiiviseen ideaan, niin mitä merkitystä on puhua sen arvon samuudesta? Millä sen voi mitata tai todeta? Tai mitä se edes merkitsee?
Syntisen ihmisen näkökulmasta se tarkoittaa tietenkin sitä, että enempiarvoinen saa tuhota vähempiarvoisen. Eli jos on joku ravintola, niin vuoropäällikkö saa vaikka tappaa tavallisen työntekijän. Tämän estämiseksi pitää määritellä samanarvoisuus laissa tai jossain opissa tai ideologiassa. Mutta jos Jumalan yhteydessä tällaista mahdollisuutta ei ole olemassa, että listimisen ehkäisemiseksi pitäisi määritellä joku arvon samuus, niin jääkö koko arvon vertailtavuudelle mitään merkitystä?
Eikö Jumala näekään minua uniikkina partikulaarina? Pitääkö minun osata vaatia vaikka samaa arvoa kuin minkä naapurin Kalle on saanut? Tai voisin neuvotella Jumalan kanssa, että millä ehdoilla saan saman arvon kuin Leif Nummela tai Tapio Puolimatka? Ja jos joku sanoo, että saan sen automaattisesti, niin sitten haluan heti kysyä, että miten voin olla siitä varma?
Joku sanoo, että Kristuksen kuolema meidän kaikkien puolesta on ainoa ja yhtäläinen arvon mittari. Mutta entä jos minulla on kaksi kaveria, ja annan molemmille miljoona yksikköä rahaa jostain lautapelistä. Sitten annan toiselle pussillisen hyvää karkkia ja toiselle pussillisen pahaa karkkia. Jälkimmäinen kokee jääneensä vähemmälle. Sitten totean, että ainoa oikea arvon mittari on se lautapelin leikkiraha, ja karkkipussin hyvyydellä ei saa eikä voi mitata kaveruuden arvoa.
Sovitus ei todella ole mikään arvon mittari tai sen yhtäsuuruuden tae. Koko ajatus ei kuulu evankeliumiin, vaan on nykymuodossaan jonkinlaista uskolle vierasta idealismia. Tai siis, koko tarve kyseiselle ajatukselle on syntynyt vasta modernin ihmiskuvan myötä. Sitä ei lue Raamatussa, mutta toki se luetaan sisään Raamattuun kaikissa julistuksissa ja juhlapuheissa.
Kristinuskon kannalta oikeasti kiinnostava kysymys on pelkkä arvo sinänsä. Mielestäni Plautilla on siitäkin näkökulmasta väärässä, mutta en pohdi sitä nyt.
Mitä sillä “hinnalla” saa ja keneltä? Kenelle se on maksettu? Miten se on mitattu? Missä vaiheessa se todentuu?
Vaatiko saatana Jeesusta maksuksi? Silloinkin hinta kohdistuisi johonkin ihmisen tai ihmiskunnan ideaan, eikä partikulaariin ihmiseen.
Siis haluaisin tietää, että onko kyseessä enemmän kuin evankelinen klisee? Koska kovin syvälle tai pitkälle pelkän mietelauseen tai iskulauseen tai aforismin tasolta tuossa en tiedä kenenkään päässeen.
Mielestäni ihan itsestään selvästi kaikilla ihmisillä on arvo, ilman Jumalaa. Samanarvoisuutta mielestäni taas ei ole olemassakaan, ei Jumalan kanssa eikä ilman Jumalaa. Enkä pidä samanarvoisuutta edes tarpeellisena enkä tavoiteltavana asiain tilana.
Minulle tärkeää on olla todellisuudessa mahdollisimman todellisuuden mukaisesti.
Jos haluan olla siinä aineessa mikä on totta, minun on pidettävä hyvin arvokkaina merkityksellisinä myös kaikki olennot jotka muodostuvat siitä aineesta.
Tämä on itselleni tärkeä, henkilökohtainen oivallus. Se kun tajusin mikä kaulassani oleva krusifiksi tosiasiassa on. Minusta se on vallan riittävä ja todellinen dokumentti. Ja sen mukaisesti myös muita ihmisiä tulee kohdella. Se konkretisoituu sitten eri tavoin, joten en ihan saa kiinni mitä haet tässä.
Jokainen, joka tajuaa saman, ymmärtää jotain ehkä ennenkokematonta siitä miten arvokas on.
Esimerkkini koski ihmistä, joka on haitaksi yhteisölle. Onko peruste hänen henkensä pelastamiseksi se, että hän koostuu samasta aineesta kuin kaikki muutkin?
No, siinä ei vain ole järkeä. Siis jos on oikeasti äärimmäisen haasteellinen tilanne, jossa sinun on tehtävä valinta, joka todella vaatii riskejä ja uhrauksia. Sen toisen, samasta aineesta koostuvan olennon, hengen pelastamiseksi.
Katsoin äsken jälleen kerran erään suosikkianimaation: “Keisarin uudet kuviot”
Talonpoika vaarantaa henkensä pelastaakseen itsekkään keisarin joka uhkaa tuhota koko kylän. Osaatko selittää miksi tällainen on oikein, ja edellyttää sitä, että on lähdettävä etsimään tätä itsekästä ihmistä pimeästä viidakosta, ja väärin olisi antaa tämän kävellä omaan tuhoonsa, jolloin kylä pelastuisi?
Moraalinen ratkaisu olisi viimeksimainittu. Ensinmainittu lähimmäisrakkaudellinen. Ja lähimmäisenrakkaudessa ei tarvitse ensisijaisesti olla yleishyödyllistä järkeä.
Minusta ei ole itsestäänselvää, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Minusta Raamatusta löytyy perusteluja myös toisenlaiselle ajattelulle. Toki ne eivät liity ihmisten toisilleen antamiin arvoihin, tämän maailman menestyjät eivät ole yksi yhteen Jumalan silmissä menestyneiden kanssa.
Mutta minusta on selvä, että kristitylle kaikilla ihmisillä on arvo. Jokainen on Jumalan tarkoituksella luoma, ja jokainen on Jumalan kuvaksi luotu. Toisen ihmisen halveksunta tai väheksyntä on siis aina Jumaan luomistyön halveksuntaa.
Tässä on ehkä tehtävä eroa siinä että ovatko kaikki Jumalalle samanarvoisia ja näemmekö me kaikki ihmiset samanarvoisina. Mielestäni viimeksimainittu ei ole inhimillisesti mahdollista. Mutta juuri siksi, että kaikki ovat Jumalalle samanarvoisia, meidän tulee kohdella heitä sen mukaisesti.