Kiitos tuosta. Tiesin tuollaisen kanonin olevan olemassa mutta en jaksanut alkaa etsimään sitä. Jokaisen lukijan tulee ymmärtää, että tuossakin opissa on kyse alkuperäisestä Kristuksen kirkon käytännöstä eikä mistään myöhäsyntyisestä ortodoksien tai roomalais-katolilaisten keksimästä uutuusopista. Tämä on ihan samaa perinteistä ja alkuperäistä kristinuskoa kuin on vaikkapa se, että kastettava upotetaan t. valellaan vedellä nimenomaan kolme kertaa eikä enemmän tai vähemmän. Pyhät reliikit ovat kuuluneet kirkon elämään aina Kristuksen surmaamisesta ja p. Stefanoksen marttyyrikuolemasta alkaen.
Edit. Joku voisi ihmetellä, miksi tsasounien vihkiviä piispoja ei eroteta viroistaan. No, tietysti siksi, että tsasounia ei ole tarkoitettu temppeleiksi, joissa toimitetaan liturgia. Tsasounat ja muut vastaavat rukoushuoneet on tarkoitettu hetkipalvelusten toimittamista varten. Niissä toimitetaan liturgia vain poikkeustapauksissa, ja silloin reliikki on aina papin mukanaan tuomassa antiminssissa.
Onko tämä hyperbolaa? Historiallisesti tällaisia väitteitä on aika vaikea perustella. Raamatussa kyllä kerrotaan Kristuksen surmaaminen ja p. Stefanoksen marttyyrikuolema, mutta ilman mitään viittausta reliikkeihin. Tuo kolmeen kertaan valeleminen on huomattavasti 400-luvun synodeja vanhempi asia, sehän mainitaan jo Kahdentoista apostolin opetuksessa, joka on laadittu ehkä vuoden 100 tienoilla.
Ei se ole liioittelua. Uskon ihan vakavissani noin. Muun uskominen näet edellyttäisi mielestäni perustelematonta ajatusta, jonka mukaan ekumeenisten kirkolliskokouksien pyhät isät eivät olisi olleet johdonmukaisia puheissaan siitä, mitkä käytännöt ovat alkuperäistä suullista traditiota seuraavia ja mitkä eivät. Jos kerran kolmeen kertaan valelu kastettaessa oli sitä heidän mielestään, niin millä perusteella se olisi oikea paradosis mutta reliikkeihin liittyvät käytännöt eivät olisi? Minusta protestantit joutuvat “kiemurtelemaan” epäloogisesti tällaisissa asioissa. Heidän ajatuskulkunsa vaikuttaa olevan, että koska heillä itsellään ei ole reliikkeihin liittyviä käytäntöjä voimassa, niin sellaisten täytyy muillakin olla väärin ja jotain myöhempää lisää.
Oikeastihan asia on aivan päinvastoin: ne ihan samat isät, jotka ovat antaneet todistuksia, opetuksia, ohjeita ja päätöksiä mm. kolminaisuusoppiin, pappeuteen ja kasteen toimittamiseen liittyen, ovat myös antaneet em. Filonillan siteeraaman kanonin reliikkien välttämättömyydestä. Se on otettava samalla vakavuudella kuin nekin kanonit, joissa he ovat linjanneet kolminaisuusoppia. Se on ihan samaa Kristuksen kirkon peruskauraa kuin ne.
Ei pidä ottaa omaa tietämättömyyttään oikean opin ja käytäntöjen mittapuuksi (= “koska meillä ei ole reliikkejä enkä tiedä niistä mitään, ne eivät voi olla kristityn tai kirkon elämässä tärkeitä”), vaan pyrkiä pitämään kaikessa se, mitä jakautumattoman kirkon aikana on säädetty ja opetettu. Joku viisas on sanonut, että ekumeenisessa toiminnassa kaiken etenemisen lähtökohdan tulisi olla palaaminen jakautumattoman kirkon pyhien isien oppiin.
Jos varhaiset kristityt – jotkut heistä – säilyttivät reliikkejä ja kunnioittivat niitä, se on kovin eri asia kuin että reliikit olisivat vaikka ehtoollisen sakramentin pätevyyden edellytys. Luterilaista ihmetyttää, miksi Uusi testamentti ei puhu reliikeistä, jos ne kerran olisivat niin tärkeitä.
Muuten, reliikit yleensä ja varsinkin ensimmäisen vuosisadan reliikit ovat epävarmoja; jotkut niistä ovat ilmeisesti väärennöksiä, kuten valtaosa niistä noin kolmestakymmenestä Kristuksen ristin naulasta, joita on eri aikoina sellaisiksi väitetty ja sellaisina kunnioitettu.
Heinäveden Valamon luostarissakin on sellainen naula, mutta sitä ei väitetä aidoksi Kristuksen ristin naulaksi, vaan se on kopio, “matkamuisto” pyhiinvaellukselta Jerusalemiin, samoin luultavasti ne muutkin naulat, vaikka joidenkin mieleen saattaa jäädä ajatus, että sitä on väitetty alkuperäiseksi naulaksi.
Siis yleisesti tiedetään, että suurin osa kärsimysreliikeistä on ns. kolmatta luokkaa, eli ne ovat olleet kosketuksissa varsinaisten kanssa. Ja tämä ei ole mikään salattu asia, vaikka ehkä asiasta on saattanut olla ihmisillä vääriä käsityksiä. Samoin useimmat ristireliikit sisältävät vain pienen tikun Pyhää Ristiä, joka on liitetty suurempaan kappaleeseen.
ApT mainitsee Pietarin liinan, vai oliko se Paavalin.
Joskus olen tätä muistaakseni täälläkin miettinyt, että millainen oli Jeesuksen ajan juutalaisuuden suhde aiheeseen. Nykyjuutalaisuudessahan tunnetaan esim. patriarkkojen haudoilla rukoilu.
Eikö muka kukaan luterilainen joka on skeptinen reliikkien suhteen, toivo että, jos Jumala suo hänelle pyhitystä elämän aikana, hänen luunsa jäävät tänne auttamaan jälkeen jääviä? Järkevämpää ja kristillisempää niillä luilla on osoittaa pyhien yhteyttä kuin vaikkapa valokuvilla vainajasta, mitä pidetään hyvinkin hartaana tapana.
Minä ainakin toivon että, kun niin monet luut ovat minua auttaneet, että saisin Jumalan kunniaksi olla maallisien jäännöksieni kautta avuksi jälkeenjääville.
Toki luomakunnassa on pyhyyttä ihan jo luomisteon kautta, mutta siellä on pyhyyttä myös luodun materian pyhittymisen kautta. Riemun aihe!
Ja kun olemassaolon alkulähde on Jumalan tahto ja luominen, pyhittymisen alkulähde on Jumalan tahto ja Jumalan tulo yhdeksi meistä ja osan luomakunnasta nouseminen Jumalan luo kirkastusruumiissa. Joka ikinen maahan jäänyt pyhittynyt luupala on merkki Jumalasta meidän kanssamme maailmassa.
Siitäkö ei kannattaisi julkisesti iloita vaan pitäisi mököttää maailman hyväosaisuudesta niin kuin Joona Ninivessä, kun hänen mielestään Jumala oli liian ylitsevuotavaisen hyvä niniveläisille.
Suoraan kysymykseen suora vastaus: Eipä ole moinen toive mieleen tullut. Maaksi pitää minun tuleman (1.Moos.3:18). Lapseni ja mahdolliset muut jälkeläiseni kyllä ovat sydäntäni lähellä, mutta ensi sijassa toivon ja rukoilen heille lujaa pitäytymistä pelastavaan uskoon.
Kyllähän Raamatussa nämä kerrotaan, mutta suoraan lukemalla ne ovat aika kaukana myöhemmästä reliikkiperinteestä. Joosefin luut haudattiin ihan tavallisesti (Joos.24:32). Elisan luita ei kukaan ottanut haudasta esiin, ja vaikuttaa siltä, että ne lopulta maatuivat. Eikä tekstissä viitata siihenkään, että Paavalin vaatteita olisi talletettu hänen kuolemansa jälkeen.
Kun pyhä Pikku Teresa oli lähellä kuolemaa (hän kärsi monenlaisista sairauksista vähän päälle kaksikymppisenä) hän toivoi kuolemaa siksi että sanoi sen jälkeen voivansa auttaa sielujen pelastukseksi paljon enemmän kuin eläessään.
Pyhien yhteyden perinteinen merkitys idässä ja lännessä on syvällinen. Ei ainoastaan sielu vaan myös ruumis säilyy kuoleman jälkeen pyhien yhteydessä.
Onko apostolien ajan tapakulttuuri meitä sitova? Jos apostolit ja pyhät esi-isät kävelivät käsillään ja heittivät kuperkeikkoja, pitääkö meidänkin kävellä käsillä ja heittää kuperkeikkoja?
Se oli kommentti ajatukseen, että raamatulliset esikuvat ovat kaukana myöhemmästä perinteestä. Liekö kukaan väittänytkään, että esimerkiksi 1200-luvun käytännöt ovat yksi yhteen apostolien ajan käytäntöjen kanssa. Silmä silmästä, pöljyys pöljyydestä.
