Valmentajia uskonyhteisöissä?

Ajankohtaista
, , ,
21

Nimi on osa “ongelmaa”, muttei kokonaan. Kuten kirjoitin edellä. Mitä et tajua tästä?

Nimikkeet ja sanojen valinta kertovat ainakin minulle myös ajattelusta niiden takana. Lisäksi, vaikka tarkoitus olisi hyvä ja asialla tuimia ja turskia tosiuskovaisia, sanavalinnat luovat mielikuvaa niille, jotka ovat koulutuksen, valmennuksen ja sparrauksen kohteina.

Minun muistaakseni kristillisten järjestöjen toiminnassa koulutus on pitkälti ollut sisältölähtöistä. Tarkoitan siis raamattu-, sielunhoito-, nuorisotyö- , lapsityö -, musiikki- jne. koulutusta. Ja se on koskettanut yhtälailla palkattuja kuin vapaaehtoisia. Lisäksi tottakai ammattilaiset ovat saaneet hyvinkin vankkaa peruskoulutusta ja jatkokoulusta ammattiinsa valmistuessaan.

Entäpä messuyhteisön “valmentaminen” tai “kouluttaminen”? Ymmärtääkseni tässä on nyt toisenlainen ajatus kuin edellä. On keksitty ja myyty idea. Hengellinen yhteisö ei enää olekaan riittävä ja kelpaava sillä perusteella että se kokoontuu sanan ja sakramenttien ääreen. Sitä pitää valmentaa olemaan yhteisö. Mihin sillä pyritään?

Tässä haisee minun nokkaani amerikkalaisuus, itsetarkoituksellinen “nuorekkuus” ja pinnallisuus.
Anteeksi! Olen vanha, vihainen ja kyynisyystasoni nousee koko ajan.

1 tykkäys
22

Minähän en tämän koulutuksen (valmennuksen) luonteesta tiedä muuta kuin mitä tässä ketjussa on kirjoitettu, mutta voisin ajatella, että minkä tahansa yhteisön toimintaa voidaan yrittää kehittää parempaan suuntaan, ja jos koulutus tähtää tähän, en tosiaan tajua mikä tässä lähtökohtaisesti olisi väärin. Jos itse koulutus ja siinä tarjottavat opit ovat huonoja, niin se on tietysti sitten huono juttu, mutta pidän ihan mahdollisena, että kristillistenkin organisaatioiden toiminnasta voi löytyä parannettavaa ja että joku asiaan erityisesti perehtynyt heppu voi siinä antaa ihan mielekästä valmennusta.

1 tykkäys
23

Eli: sana “yhteisövalmentaja” herättää kielteisiä mielikuvia ja siitä päätellään, että myös itse touhussa on jotakin arveluttavaa.

Tässä vaiheessa on aika vaikea ottaa kantaa siihen, mihin Sley on “mennyt mukaan”, kun se on tuon sanan/tittelin ja Tortoiselle siitä syntyneiden mielikuvien varassa. Jos jossain vaiheessa tulee joko tietoa juuri tästä tapauksesta tai muista todellisista tapahtumista niin on helpompi kommentoida niitä. Tai vaikka kuvitteellisesta/mahdollisesta tilanteesta: “Mitä sanotte, saisiko tällaista ja tällaista ideologiaa tuoda seurakuntiin?”

24

Jos nyt unohtaisi tosiaan tuon SLEY:n kokonaan, niin pääsisi eteenpäin keskustelussa. (Haukutaan vaikka jotain muita … eiku… )
Tuollaista bisnesmaailman matkimista varmaan on ulottunut Suomenkin seurakuntiin. Maailmalla sitä kutsutaan Church Growth Movement -nimellä. On kaikenlaisia uusia kursseja ja tapoja johtaa ja tavoittaa ihmisiä yhteisöihin. Varmaan jotain esimerkkiä voi ja kannattaa ottaa bisnesmaailmasta ja markkinointikikoista tms, mutta vaarana voi myös olla, että niistä kikoista tulee seurakunnan/ yhteisön ydinsisältöä. Ei enää saarnata Jeesuksesta vaan saarnataan vain siitä, kuinka voimme olla tavoittamassa ihmisiä (Jeesukselle).

Olin aikaisemmin yhteisössä/ seurakunnassa, jossa “saarnat” olivat aika paljon sitä, että nyt pitäis muodostaa yhteisöä, palvella yhteisönä ja tavoittaa ihmisiä yhteisönä. Aika usein pyysin kavereitani mukaan tuonne seurakuntaan, kun opetusten otsikot vaikuttivat kiinnostavilta. Sitten olin helpottunut, kun eivät olleetkaan mukanani, kun todellisena aiheena oli taas jokin “nyt rakennetaan yhteisöä”. Oli turhaa kutsua uskosta osattomia kavereita iltaan, jossa ei edes julisteta evankeliumia tai tehdä Jeesusta tunnetuksi. Ihan kuin oltaisiin yhdessä jokin firma, jossa toteutetaan visiota asiakkaiden saamiseksi. Piti saada asiakkaita tuotteella, joka oli “ollaan yhteisö, jossa saadaan lisää asiakkaita tavoittamaan lisää asiakkaita”.

6 tykkäystä
25

Tuo on se suunta, Kieku, jota juurikin kavahdan.
Moni voi pitää varsin kaukaa haettuna sitä pelkoa, että perinteiset luterilaiset järjestöt korvaisivat Jeesuksesta saarnaamista millään muulla. Eikä se kovin todennäköistä olekaan, että näin varsinaisesti käy, eikä ainakaan kovin pian.
Siitä huolimatta en osaa arvostaa “yhteisövalmennusta” lääkkeenä niihin haasteisiin, joissa järjestöt ja yleensäkin luterilaisuus meillä nyt on.
Parhaimmillaan käy niin kuin tässä on jotkut toivoskelleet. Että kyse on vain piristämisestä ja kehittämisestä.
Pahimmillaan mennään suorituskeskeisyyteen, ja yksinkertainen hengellisyys jää sivuosaan. Ihmisten energiaa tuhlataan siihen nykyajalle niin tyypilliseen pintatasoon. “Kun asiat näyttävät ja kuulostavalta hyviltä, uusilta ja innostavilta, ne ovat myös hyviä.” Sitähän markkinointiin ja viestintään satsaava maailmamme on täynnä. Mainostoimistojen kieli ja asenne tarttuu kirkkoon. Ja onhan se jo tapahtunutkin.

Kirkon toiminnassa on monenmoista tyhjäkäyntiä ja myös kohtia joihin bisneksentekijät heittävät koukkunsa. On mälsää, jos perinteiset järjestöt menevät samaan. Niiden vahvuus on kyllä muualla, toimia vastavoimana tyhjille tynnyreille.

1 tykkäys
26

[quote=“tortoise, post:25, topic:920, full:true”]Siitä huolimatta en osaa arvostaa “yhteisövalmennusta” lääkkeenä niihin haasteisiin, joissa järjestöt ja yleensäkin luterilaisuus meillä nyt on.
[/quote]

Mitä yhteisövalmennus on?

27

Siinäpä se. Minulla ei ole kokemusta että olisin ollut yhteisöissä, joita on “valmennettu”. Koulutuspäivistä, työyhteisöpäivistä jne. eri työpaikoilla sen sijaan on jonkun verran. Anti on ollut laidasta laitaan, turhakkeista tärkeisiin juttuihin.

Marika Salo sanoo lehden haastattelussa:
“Tehtäväni on auttaa ja valmentaa messuyhteisöjä kunkin omien tarpeiden mukaan. En ole kouluttaja tai asiantuntija… Valmentajan tehtävä on löytää oikeat kysymykset kullakin paikkakunnalla ja tukea.”

Kovin vähän konkretiaa, mielestäni. Joku minussa mutisee, että ehkä ne kysymykset ovat jo esillä, ja ne polttavat liiaksikin. Mieluummin toivoisin koulutusta ja asiantuntemusta.

Periaatteessa jumalanpalvelus on aika tuttu ja vanha asia kristityille. Sille on olemassa pahuksen hyvät kaavat ja oppaitakin on. Tarvitaan pappi, mielellään kanttori, suntio ja seurakuntakin on jees, jos on paikalla. Ihan kivoja mutta ei välttämättömiä ovat nykyisin suositut kirkkokahveet ja pyhäkoulut. Vapaaehtoisia on jossain helpommin jossain vaikeammin saatavilla. Tässä kuviossa en näe valmentajalla juurikaan tarvetta. Eiköhän se oli jonkinsortin totuus, että sana ja sakramentti meitä kokoaa?

28

[quote=“tortoise, post:27, topic:920, full:true”]Marika Salo sanoo lehden haastattelussa:
“Tehtäväni on auttaa ja valmentaa messuyhteisöjä kunkin omien tarpeiden mukaan. En ole kouluttaja tai asiantuntija… Valmentajan tehtävä on löytää oikeat kysymykset kullakin paikkakunnalla ja tukea.”

Kovin vähän konkretiaa, mielestäni.
[/quote]

Sitä minäkin kaipaisin. Kieun viesti toi kyllä lihaa ketjun aiheen luiden ympärille, mutta se ei varsinaisesti liity tähän kritisoimaasi tapaukseen yhtään mitenkään.

29

Kyllä tässä mielestäni aiheessa ollaan. Kieku toi esiin varsin huonoja vaihtoehtoja sille mitä tämä arvoituksellinen yhteisövalmennus olisi. Itse olen lähinnä päivitellyt, tarvitaanko sellaista, joka liikkuu noin abstraktilla tasolla.
Jutun otsikko on muuten “Yhteisöjen rakentaja”. Siinä puhutaan mm. tiimityöstä ja kerrotaan mitä tämä henkilö on aiemmin tehnyt.
Mutta eihän kaikkien tarvitse huolestua samoista asioista! Relatkaa vain.

Kirkon piirissä esiintyvistä valmentajista ottaisin edelleen mielelläni kokemuksia, jos jollakin on kerrottavaa.

30

Vähän hassua mennä auttamaan ja valmentamaan, jos ei ole asiantuntija eikä koluttaja. Eikös valmentaja ole nimenomaisesti asiantuntija ja kouluttajakin? Ymmärtäisin, että tuossa halutaan sanoa, ettei tulla jostain keskustoimistolta antamaan valmista one-size-fit-all-mallia, kun tilanteet ja kysymykset ovat erilaisia Helsingissä kuin jossain envankelisuuden sydänmaiden pikkuisessa maalaispitäjässä. Jossain voi olla aktiivista toimintaa, jossain rukoushuone autiona ja muutama mummo lähetyspiirissä. Etsitään siis paikallisia ongelmia ja ratkaisuja juuri niihin.

Tortsu varmasti tuntee asiaa läheisesti ja osaa lukea rivien välistä asioita. Siksi en voi tietysti teilata kritiikkiä. Mutta sen sanoisin, että amerikkalaisuus ei ole vain kirosana. Amerikassa on paljon hyvää seurakunnissa, vaikka meille sieltä usein tuleekin lähinnä hengellisiä helppoheikkejä ja outoja vouhotuksia.

1 tykkäys
31

Aloitin jo eilen. En tosin yleensäkään ole kovin stressaavaa tyyppiä. Joskus toki minäkin huolestun ilman konkreettisia syytä, vain jotenkin vaistoten mahdollisia ikävyyksiä. Tuurista sitten riippuu, osunko oikeaan vai en.

1 tykkäys
32

Ihan oikein, ei amerikkalaisuus ole kirosana mutta kiva on niputtaa kaikki ärsyttävä heidän syykseen. Kertakaikkiaan helpottavaa!

Messuyhteisöt toimivat kaupungeissa, tai keskuspaikoilla ainakin. Autioituneet rukoushuoneet ovat muistoja siltä ajalta kun maaseutu oli elävää ja perinneliikkeet tarjosivat poikkeuksellisia virikkeitä arkeen. Tai eivät herätysliikkeet alunperin perinneliikkeitä olleet vaan innostunutta kansalaistoimintaa.

Stieleiche tuossa asialliseen ja tasapuoliseen tapaansa kertoi tietojaan. Kannattaa lukea myös häntä minun ärtsyjen viestieni lisäksi.

Vielä yksi asia, @cymbus. Eikös sinunkin mielestäsi jumalanpalvelus ole sinällään jo arvokas ja aika “voimaperäinen” asia? Pääsetkö kärryille siitä, mikä minua hiukan oudoksuttaa tässä yhteisövalmentamisessa tuosta näkökulmasta? Ei messuun kokoontuva väki ehkä haluakaan mieltää itseään valmennettavaksi firmaksi - jos taas karrikoin?

33

Olen kyllä sitä mieltä, että jumalanpalvelus ja etenkin messu ovat kristillisen elämän keskuksia ja kruununjalokiviä. Se on ydin, olla Kristuksen Ruumiina viettämässä Kristuksen Ruumiin juhlaa.

Minusta tuntuu, että valmentaja on siinä mielessä tämän ajan termi, että ihmiset eivät enää halua kokea olevansa objekteja, koulutettavia. Ei haluta, että jostain ulkopuolelta tulee joku kouluttaja heille kertomaan, mitä pitää tehdä. Mieluummin ollaan valmennettavia, etsitään itse ongelmat ja ratkaisut jonkun ohjaamina ja tukemina. Tässä voisi olla se syy, miksi ei ole koulutussihteeriä tai valistuspäällikköä, vaan valmentaja. Minusta tämä on vähän sanakikkailua.

Kun en ole tuota Sanansaattajan juttua lukenut, niin en tietysti tiedä yksitysikohtia. Jotenkin oletein, että valmentaja olisi myös muiden kuin messutoimintaa harjoittavien SLEY:n osastojen käytössä. Siis vaikkapa siellä Perämetsälän Takaniityn kuihtuneen rukoushuoneen. Mutta ohnan isoillakin paikkakunnilla omia haasteita, Helsinki on aivan oma tapauksensa, kukoistavat yliopistokaupungit, joissa on nuoria toinen ja taantuvat teollisuuskaupungit taas omansa.

SLEY on kai ollut ihan innokas tarttumaan ajan haasteisiin. Näkeehän sen vaikka musiikista. Siionin Kanteleen laulut olivat aikansa uutta musiikkia, jota paljon paheksuttiin. Ja samalla tavalla on, kuten hyvin tiedät, menty eteenpäin. Kristillisen yhteisön pitää etsiä tapaa viedä evankeliumia eteenpäin. Se ei saa jäädä vain kirkon seinien sisälle, jossa on messu.

Kuten sanoit, sinulla on näkemystä tästä asiasta, osaat lukea rivien välistä ja rivelitäkin, kun itse nyt olen kommentoinut vain sinun sanomisiasi. Ne ovat ehkä olleet vähän epämääräisiä, mikä voi haitata tässä kommunikaatiota. Ymmärrän, että et halua riipiä asioita ja pelkäät likapyykin ripustelemista narulle. Sen takia minulle on tullut vähän vaikutelma tuuleen sohimisesta. Uskon, että asia sinulle on selkeämpi. Mutta älä sitten loukkaannu siitä, jos ihan ei juttuasi ymmärretä, jos sitä et halua täysin avata.

34

Tuossa on toimenkuvasta Stieleichen kertomana. Kyllä siis muutakin tapahtuu, mutta todella iso osa Sleytä on tällä hetkellä tuo messuyhteisötoiminta, ja siitä on nyt lähinnä kysymys.

En loukkaanu yhtään. Luulen, että olet hyvinkin samoilla linjoilla kanssani tässä, parahin cymbus.
Ja ei todellakaan nyt tässä sovi henkilöidä asioita, eikä repiä auki. Olen tarttunut vain yhteen ilmiöön tuntemassani puljussa, ja näen siinä juuri tuollaisia merkkejä “kikkailusta”. Moni muu asia on todella hyvin ja sama koskee muutettavat muuttaen koko kirkkoamme.

Tämä tarttuminen liittynee myös siihen, että tämän ja edeltävän foorumin myötä olen jotain - vaikka epämääräistäkin - oppinut siitä, miksi luterilaisuutta ja protestanttisuutta voi ihan asiastakin arvostella. Ennen olin tässä luupäisempi. Nyt näen, että kyllä “reformaatio” on edennyt vähän hassusti, monin paikoin…

1 tykkäys
35

Omassa “tuohtumuksessani” on kyllä kieltämättä tästä kyse. Voi olla pölhöä, mutta termistön mukana usein seuraa ilmiö. Se on toki ihan iloista SLEYn kohdalla, jos näin ei ole.

36

Jos olisi termi, joka jo itsessään väistämättä tai ainakin yleensä liittyy kartettaviin ilmiöihin, ja yhteys olisi muullakin kuin (käsittääkseni) hatarien mielikuvien tasolla niin olisin edellä raivonnut vähemmän.

37

Henkilökohtaisesti näen tässä kaikkein huolestuttavimpana tuon Hengen uudistus- ja Spirit-yhteisö -yhteyden. Käsittääkseni Spirit-yhteisö on toimija, joka vaikuttaa mm. Tampereen Uusi verso -yhteisön taustalla. Uudesta versosta mulla taas on niukasti kokemusta, mutta se vähä mitä on, ei ole mitenkään positiivista. Opetusten aiheista ja sisällöstä, nettisivujen teksteistä ja toimintamuotojen painotuksista päätellen kyseessä on kristillisyyden muoto, jonka oon nimennyt “treeniohjelmakristillisyydeksi”. Siinä sekä yksilö- että yhteisötasolla on keskiössä kehittyminen ja eteenpäin meneminen, eli vanhakantaisemmilla termeillä pyhitys, ei armon evankeliumi. Ja hommaan sisältyy myös monimutkaisia johtamiskuvioita, sellaisilla tasoilla joiden johtajuus ei ole Raamatun tuntema virka, ja näihin sitten kovasti koulutetaan ja valmennetaan. Jos tällainen meininki nyt levittäytyy Sleyn puolelle, oon ERITTÄIN huolissani asiasta. En MISSÄÄN TAPAUKSESSA halua, että nämä kuviot jotka yhdessä jumalanpalvelusmuotojen kanssa aiheuttivat mulle ja miehelleni “ei mennä tonne uudestaan” -reaktion Uuden verson kohdalla, leviäisivät Sleyn yhteisöihin! Mää haluan nimenomaan olla rauhassa kaikenlaiselta kehittymiseltä ja valmennukselta, yksinkertaisen armon evankeliumin äärellä!

4 tykkäystä
38

Halleluja ja ylistys! Vanha kunnon Anskutin (en viittaa ikään, lapsukainen…) sentään on yhtä valmentajapelkoinen kuin tämä jäärä täällä!

Mielenkiintoinen tuo kokemuksesi Uudesta versosta. Siitä on vähän tietoa kerinnyt itselleni asti. Taisi Ue-foorumilla kirjoitellut Candy olla sen kanssa tekemisissä, vai muistanko väärin?

2 tykkäystä
39

Toivon hyvää, mutta onhan se myönnettävä: tuo vaara asiassa on. Tuo yhteistyökuvio auttaa varmasti kivasti jakamaan taloudellista taakkaa, mutta on todellakin varottava ettei mitään “vierasta tulta” olla tuomassa Sleyhyn. En tällä tarkoita mitenkään herjata Hengen uudistusta, varmasti tekevät siellä paljon hyvää, mutta onhan se monilta osin hyvin erilainen kuin Sley, ja kyllä osan jutuista taustalla on varmasti myös teologisia eroja. Nyt kun on tuollainen yhteinen työntekijä on siksi oltava erityisen tarkkoja siitä, että kaikki uudistus ja kehitys saa nousta Sleyn omalta teologiselta pohjalta (tunnustuksellinen luterilaisuus ja evankelinen herätysliike), eikä mikään saisi ainakaan olla ristiriidassa niiden kanssa.

Tämmöinen hajatelma: onkohan noissa yhteisöjen erilaisissa johtamiskuvioissa, joille ei löydy pohjaa Raamatusta eikä traditiosta sellainen osasyy, että kun kyse on yhteisöistä, jotka tavoittelevat sellaista yhteisöä, joka olisi seurakunta, mutta eivät sitä kuitenkaan ole toimiessaan evl. paikallisseurakuntien rinnalla, niin ei ymmärretä että niitä rakennuspalikoita kuuluisi etsiä niistä seurakunnista. Sen sijaan keksitään pyörää uudelleen ja ammennetaan vaikka mistä. Todellisen seurakunnan nähdään olevan tosi vahvasti jotain muuta kuin mitä ovat ne muodot, joita nähdään normaaleissa suuremman kansankirkkomme seurakunnissa. Jännästi se vain on jotain ilmeisen uutta, eikä niinkään vanhasta ammentamista.

Nyt sitten hieman subjektiivinen ajatus. Miksi sekä Sley että Lähetyshiippakunta, joissa niissäkin on yhteisöjä perusteltu ja niitä korostettu (Lähetyshiippakunnalla ne ovat nykyään jo ihan seurakuntia, mutta alkuun oli puhe jumalanpalvelusyhteisöistä) ovat pitäytyneet messukeskeisyydessä, pappisvirka on arvossaan ja muokkaukset jumalanpalveluksissa ovat loppupeleissä pieniä, Lähetyshiippakunnalla enemmän liturgista laulua, Sleyllä taas vaihtoehtoisia säestystapoja (näin kärjistäen)? ne nousevat sellaisesta juuresta, jossa luterilaista jumalanpalvelusperinnettä arvostetaan. Itse asiassa ne eivät välttämättä olisi koskaan perustaneet omia yhteisöjään, ellei virkakysymys niitä olisi siihen ajanut. Ja koska juuri messu on ollut aiemminkin tärkeä, niin siksi on perustettu jumalanpalvelusyhteisöjä, eikä keskiössä ole joidenkin ryhmien tavoin esim. solutoiminta. Eikä yhteisöjä ole perustettu jonkin yhteisöllisyys-idean pohjalta, vaan siksi että kun ei opillisista syistä voitu käydä muualla messussa, niin perustettiin tällaiset. Tällaiset uudet seurakunnat voivat sitten olla yhteisöllisiä, tavoittavia, kehittää erilaisia toimintamuotoja jne., mutta niiden perusta ja syy niiden olemassaololle on kuitenkin tarve messuun, joka toimitetaan oikein ja jossa julistetaan oikeaa oppia. Ja tämä erottaa ne mielestäni kovin monesta yhteisöstä kirkkomme sisällä.

Voi olla, että olen analyysissani väärässä. Tämä vain juolahti mieleeni. Ajatuksia?

1 tykkäys
40

Itse itseäni täydentäen: edellä kirjoitetussa ei esitetä mitään väitettä siitä, miksi joku on mukana jossakin yhteisössä, vaan se liittyi niitten olemassaolon syihin. Joku voi käydä Sleyllä vaikka siksi, että siellä käy todella paljon todella rakkaudellisia ja lämpimiä ihmisiä, dogmatiikasta niin väliä, ja joku taas voi käydä jossain modernimmassa yhteisössä siksi, että siellä on saanut pastorilta mielestään todella hyvää ja raitista opetusta. Se ei kuitenkaan poista sitä, että toisen perustaviin elementteihin kuuluu opillisuus ja toisen yhteisöllisyys. Parastahan toki muutenkin olisi, että seurakunta olisi mahdollisimman tasapainoinen kokonaisuus kaikkea positiivista. (Tosin siihen ei koskaan päästä, koska synti, liha ja Perkele).