Sellainen ajatus, että kyllä nuo monimutkaiset johtajuuskuviot tunnetaan myös evlutkirkon ulkopuolella, siellä missä ei tarvitse käyttää itsestään jotain muuta sanaa kuin seurakunta. Toki tarve olla “yhteisö joka ei ole seurakunta” voi olla motivaationa niiden käyttöönottoon, mutta eiköhän nämä kuviot ole kuitenkin alkujaan peräisin rapakon takaa. Siellä on matala kynnys uuden seurakunnan perustamiseen eikä minkäänlaista tarvetta välttää olemasta varsinaisesti seurakunta tai toimia jonkin kirkon sisällä epävirallisena rakenteena. Ja kyllä vapaissa suunnissakin osataan kehittää monimutkaista teologiaa solunjohtajuuden ympärille!
1 tykkäys
Tämän ketjun innoittamana näin unta, jossa valmentaja päräytti kirkon pihaan täysperävaunurekalla täynnä keikkakamaa 
3 tykkäystä
Tänään pääsin kotimaantyönjohtajan kyselytunnilla hieman tenttaamaan johtoportaan edustajaa siitä, mistä yhteisövalmentajassa oikeastaan on kysymys. Työntekijöiden ja vastuunkantajien joukossa vaikuttaa tällä hetkellä vallitsevan vilpitön luottamus siihen, että yhteisövalmentaja tukee yhteisöjä vain käytännön asioiden tasolla eikä vaikuta teologiaan mitenkään. Ja jopa valmentaja-nimitystä saatetaan pitää hiukan epäonnistuneena, ja siitä on ollut keskustelua. Kyseessä on entinen oto-työntekijän tehtävä, joka on ollut pitkään täyttämättä ja jonka nimi ei nykyisin oikein aukea ihmisille, joten sitä päätettiin muuttaa.
Toinen puoli mua haluaisi uskoa nämä selitykset, mutta toinen puoli pelkää, että nyt on ostettu kiiltävä paketti perehtymättä sen sisältöön. En oo varma, onko mahdollista, että valmentamisessa ja sen tärkeydessä ei olisi lainkaan teologista puolta mukana. Toivottavasti oon näiden huolieni kanssa väärässä, ja Sleyn työntekijöiden arvostelukyky riittää huomaamaan kaikki mahdolliset arveluttavat vaikutteet.
1 tykkäys
Pitkin maailmaa jo pidempään levinnyt johtajuusinnostus on käytännössä tämä sama ilmiö hieman eri näkökulmasta. Kaikki edes jonkun mielestä (edes omasta mielestään) tärkeät henkilöt ovat jo useampana vuonna menneet tukka putkella GLS:ään kuuntelemaan mielenkiintoisia kertomuksia ihmisten motivoimisesta.
Olen kuunnellut muutaman tunnin ajan jonkun vuoden GLS:n puheita. Joukossa on ihan taitavia puhujia. Yhdenkin kertomukset olivat erittäin mielenkiintoisia, mutta en siitä huolimatta löytänyt niistä mitään hengellistä sisältöä enkä sovellusta. Jos National Geographic tekisi dokumentteja psykologian perusteista, niin siinä olisi aivan samaa asiaa ja samoja esimerkkejä yhtä mielenkiintoisesti kerrottuna. Sitten muutama puhujista oli pelkkiä karismaattisia hypettäjiä, joilla ei ollut mitään millään tavalla mielenkiintoista sanottavaa.
Sain lopputulemaksi sen, että GLS on osin kallista viihdettä ja osin humanistista psykologiaa. Ja osin sitä, että ihmiset ostavat kalliin lipun siksi, että heidän itsetuntoaan hivelee ajatella itseään “johtajana” ja saada kuulla rikkaiden ja kuuluisien ihmisten puhuvan. Miksi katsoa dokkari kotona satelliittikanavalta jos joku USA:n entinen ulkoministeri tai Bill Gates voidaan kutsua sanomaan samat asiat?
Näissä yhteisöjutuissa ja valmennusjutuissa johtajat ja fasilitaattorit ovat jollain tavalla muuttuneet taas näkymättömiksi. Teemana on kuitenkin sama. Eli tulossa on jonkinlainen “uusi aika”, joka tuo “uusia haasteita”, johon tarvitaan “uusi tapa olla seurakunta” tai “uusi tapa tehdä seurakuntaa” ja “olla kirkko kirkottomille” (eli suunnata tavoittava työ niihin, joita ei kiinnosta - ja yrittää saada heitä kiinnostamaan).
Johtajuusjutuissa on keskiössä ihminen, joka osaa “mobilisoida” ja “innostaa”. Joka “löytää” ihmiset ja heidän lahjansa. Ja “ottaa ne käyttöön”, oletettavasti seurakunnan rakentamiseksi. Mutta “lahjaksi” tuntuu käyvän mikä vain halu työskennellä tai esiintyä. Ja “seurakunnan rakentaminen” määritellään parhaiten siten, että ihmiset tulevat paikalle. Seurakunta on “rakentunut” jos kävijämäärä pysyy korkealla ja jokaiseen tehtävään löytyy vapaaehtoisia. Samalla tavalla kuin metsästysseura tai työväenyhdistys voi olla hengellisesti rakentunut.
Yhteisövalmennuksessa fokus on johtajan sijaan tekijöissä. Eli enää ei ole yksi ihminen, joka saa muut liikkeelle ja jakaa heille visionsa. Vaan jokainen on suoraan vastuussa “kollektiiville”, jonka elävyys on seurakunnan korkein päämäärä.
Eli vaara ei tule siitä, että mitään historiallista oppia varsinaisesti muutettaisiin. Vaan esimerkiksi siitä, että seurakuntaan tuodaan tehokkuusajattelu ja tyytyväisyyden mittaaminen. Ja joissain tapauksissa myös jonkinlainen “jatkuvan uudistamisen” periaate. Pitää olla “ketteriä” (huomaa liike-elämän termi, siis ‘agile’), jotta kyetään vastaamaan markkinoiden muuttuviin tarpeisiin. Jos viereisesä luukussa on enemmän vipinää, koska siellä ollaan letkeämpiä, urbaanimpia ja “rokkaavampia”, niin omaa profiilia on syytä tarkistaa.
Jos haluaa kuunnella ilmaista ja edustavaa materiaalia aiheesta, niin Kansanlähetyksellä on ollut Kansanlähetyspäivien edellä jo muutamana vuonna ennakkotapahtuma tästä aiheesta. Videoita löytyy ainakin Kansanlähetyksen Facebook-sivulta:
Kaikkien videoiden otsikko on “Dynaaminen yhteisö”. Niitä oli joskus jossain enemmän, mutta nyt löysin vain nämä.
https://www.facebook.com/kansanlahetys/videos/10157292719975413/
Marika Salo on SLEY:ssä tekemässä ja tehdäkseen juuri sitä samaa, mitä katastrofaalisimmat esimerkit asiasta antavat ymmärtää.
Eli tulossa on paljon sitä, että kaikesta tulee toimivampaa. Innostavampaa. Miellyttävämpää. Helpompaa. Samaan aikaan kaikesta tulee aivan hirvittävän triviaalia.
Kirjoitin pitkästi ja sekavasti. Olen väsynyt ja yritin silti saada tuotua esille muutaman pointin. Mutta en ole varma, sainko aikaiseksi.
1 tykkäys
Olen käynyt pari kertaa Luther-kirkon messussa Helsingissä. Ensin kaverin kanssa. Kaverilla oli hieman epäilevä suhtautuminen siihen, miten kirkko saatiin lopulta vihittyä. Itsekin kuulin ratkaisusta vasta silloin. Toinen epäilevän suhtautumisen aihe oli Martti Haverisen vihkimys papiksi, joka hoidettiin hieman samalla tavalla. Siis itselläni ei ole mitään näitä vastaan. Pääasia, että saatiin vihittyä.
Kaveri sanoi, että hän piti messun tunnelmaa jotenkin levottomana. Tai että jokin asia esti häntä rauhoittumasta. Minua se ei haitannut, koska olin vain odottanut näkeväni, että minkä näköinen paikasta oli tullut. Kun viikkoa myöhemmin saavuin paikalle yksin, olin liian varattu muutaman ajatuksen kanssa kyetäkseni täysin rauhoittumaan.
Kirkko tai messu olisi voinut silti olla pysähtymisen paikka ihan minusta riippumatta. Näin ei kuitenkaan ollut, ja nyt uudemmalla kerralla luulin ymmärtäväni kaveria ainakin vähän. Yksi asia, mihin erityisesti meinasin hajota, oli Martti Haverisen saarna. Ensimmäisellä kerralla oli ollut vuorossa joku muu.
Jos saarnan olisi ottanut nauhalle ja pohtinut siitä, että kenelle se on puhuttu, niin itse ainakin koin, että alakoululaisille pojille. Se oli paikoin nokkela ja tykötekevä vähän Walt Disneyn piirrettyjä muistuttavalla tavalla. Vaikka joukossa oli muutamia ihan hyviä toteamuksia, joista summasin, että saarna oli kokonaisuutena “melkein ok”, niin silti tuntui kuin olisin seurannut jotain lastenohjelmaa.
Minusta tuntuu, että SLEY ei tarvitse enää mitään Troijan hevosta mistään vesimiehen ajan karismaatikkojen riveistä. He ovat tehneet sen ihan itse. Martti on toki pappina tuore. Sen piikkiin voi laittaa jotain. Mutta en millään usko, että kyseessä on harjoituksen puute tai huono päivä, vaan ennemmin on ihan tietoisesti valittu tällainen “ajoittain sietämättömän kevyt” linja asioihin.
Minua vähän pelottaa, että taustalla tässä kaikessa on taloudellinen näkökulma. Jos messusta tehdään helppo ja mukava, niin se on kaikkein varmin sen kannalta, että väki tulee paikalle. Eihän messu ole “vaikea” jos siinä on vuorosanoja ja penkistä pomppimista. “Vaikea” messu ehkä sisältäisi vaikeiden asioiden puhumista, ja se on kiinni saarnasta. Mutta tarkoitan “helpolla” lähinnä sitä, että tila ja ilmapiiri on moderni ja kutsuva. Sellainen, että ulkopuolisuuden tunteen vaara torjutaan sillä, ettei ole mitään, mihin varsinaisesti “päästä sisään”.
Siinä on ehkä jonkinlainen ristiriita, että mitä kevyempi ja kutsuvampi messusta tulee, niin sitä vähemmän se oikeastaan koetaan yhteisöksi. Kaikki ihmisten yhteisöt ovat oikeasti olemassa sitä varten, että niihin investoidaan jotain. Ja tämän ajan suuri ongelma on, että kukaan ei halua ottaa mitään riskejä. Kukaan ei halua investoida. Joten jotta ihmisiä voi “tavoittaa”, niin heidän pitää antaa olla vain “kävijöitä”, ilman tarvetta tai vaatimusta “kuulua” joukkoon.
Jos olisi oikein kunnon vanhan ajan “yhteisöajattelua”, niin se tarkoittaisi mutkikkaita initaatioita, lomittaisia sisäpiirejä ja saman verran titteleitä kuin keskisuuressa roolipelissä. Jokainen tietäisi statuksensa ja katsoisi muita heidän statuksensa kautta. Siinä, että kaikki ovat kavereita keskenään, ja papin pitää olla, enemmän kuin mitään muuta, “helposti lähestyttävä” - jopa niin pitkälle, että kaikki syyt lähestyä katoavat samalla, koska pappi on pelkkä “ammatikseen kivasti jutusteleva yksi meistä” - on jokin hirveän radikaali vapaus, joka jättää sellaiset asiat pyörimään avaruuden tyhjiöön, joiden kiinnittyminen johonkin oli ennen ensiarvoisen tärkeää.
SLEY:llä on sellainen maine, että se on kapinaliike, ja että siellä pesii änkyröitä. Että jos jossain ollaan “vahvasti jotain mieltä”, mutta LHPK:n imago on liikaa, niin SLEY on silloin se paikka. Minun kokemukseni SLEY:stä viimeisen kymmenen vuoden ajalta ovat olleet enimmäkseen sitä, että haluaisin mennä hiljaa jonnekin itkemään, että haluan rahani takaisin. Tietäen, että tietenkään se ei ole mahdollista.
1 tykkäys
Sulla on pointtia kirjoituksessasi. Toisaalta en ole pitkän linjan SLEY-kävijänä kaikesta ihan samaa mieltä. Evankeliselle liikkeelle on varmaan kautta aikojen ollut tyypillistä se, että vaikka opillisesta tiukkuudesta pidetään kiinni, voidaan tyyliseikoissa hyväksyä tietynlaista kevyyttä. Se ei ole tuhonnut opillista linjaa tähän mennessäkään, vaikka joissain saarnoissa on juuri tuota nokkeluutta ja muuta humoristisuutta hiukan liikaakin.
Kiintoisa kommentti, @Thinkcat, Sley-messuun liittyen.
Itselläni on kokemusta lähinnä kahdesta ko. firman messuyhteisöstä, sekä tietenkin koko elämänmittainen kokemus evankeliumiyhtiön sisä- ja ulkokehän välimaastoon liittyvästä hengellisyydestä.
Tällä kertaa vain messuyhteisökokemuksistani.
Hyvät saarnat, ei pinnalliset lainkaan. Ehkä joskus liian vaikeat ja liian totiset. Verrattuna ehkä lapsuusmuistoihin… en tiedä, voin muistaa väärinkin… Joka tapauksessa viihteellisyys kaukana.
Messukaava ihan tutun luterilainen ja pitkälti paikallisseurakunnan tapaan.
Musiikissa hieman keveyttä, mutta normaalisti ei. Virsikirja käytössä. Siionin kannel -messut tavallaan perusteltuja - niitä on välillä - vaikka kyllähän se muuttaa luonnetta eikä välttämättä messuun aina sovi. Yleensä kuitenkin siis ihan samanlaista kuin lut. kirkoissa muutenkin. Joskus gospelmessuja, kuten muuallakin.
Kirkkoväki on nuorempaa keskimäärin kuin seurakunnissa yleensä. Sitoutuminen vastuuseen vaihtelevavaa.
Nämä kokemukset siis muualta kuin sieltä Hesasta. Voi olla että ei päde siellä.
Tänään julkaistu 2017 Kansanlähetyspäivien kotisivut: Ilo Sanomasta! – Kansanlähetyspäivät 7.-9.7.2017 Ryttylä. Olen hieman syyllisellä tavalla ilahtunut siitä, että ennakkoseminaari ei käsittele enää yhteisöjä.
Ketju suljettiin automaattisesti 13 päivän kuluttua viimeisestä viestistä. Uusia vastauksia ei voi enää kirjoittaa.
Tänään tuli sitten osallistuttua vapaaehtoisille suunnattuun yhteisöpäivään, jossa oli mukana yhteisövalmentaja. Siellä alkuhartauden jälkeen ensin koottiin yhdessä asioita, jotka ovat hyvin ja joista ollaan kiitollisia. Sitten nostettiin esiin asioita, joita pitäisi kehittää. Niitä löytyi monipuolisesti sielunhoidosta siivoukseen. Tämän jälkeen näistä asioista keskusteltiin pienissä ryhmissä ja yritettiin löytää konkreettisia ratkaisuehdotuksia, joita jaettiin sitten koko porukan kesken.
Ihan hyvä tilaisuus siis ja synnytti konkreettisia kehitysideoita. Hengellisen elämän ei tietenkään pidä pyöriä yhteisön kehittymisen ympärillä, mutta ei kai se teologisesti niin kovin vaarallista ole, jos pohditaan uusia systeemejä kirkkokahvivuorojen toimivuuteen. Sitä en kyllä ihan täysin tajunnut, mihin yhteisövalmentajaa tilaisuudessa loppujen lopuksi tarvittiin. Lukuun ottamatta muutaman minuutin osiota toimivan dialogin periaatteista (ja sekin oli melko basic settiä kuuntelemisesta ja kunnioittamisesta) olisin itse osannut juontaa ihan vastaavan sisältöisen session ja niin olisi osannut moni muukin läsnäolija, tai omat työntekijät. Nyt kuitenkin tilattiin paikalle ulkopuolinen valmentaja - Marika Salo toimii nykyisin oman yrityksen kautta - ja oletettavasti raha on vaihtanut omistajaa. Tekisi mieli sanoa, että kankkulan kaivoon, vaikka onkin ehdottomasti positiivista, jos tätä kautta käytännön asiat menevät eteenpäin.
Nyt en siis enää ole huolissani Sleyn teologisesta arvostelukyvystä, ainoastaan taloudellisesta.
1 tykkäys
Kerro tuo sama havaintosi yhteisövalmentajan roolista ja rahasta myös työntekijälle ja/tai jollekin hallituksen jäsenelle. Yhteisöllä kun on rahantarvetta kaiken aikaa ja tuon kuvauksen perusteella sanoisin, että vastaavia on pidetty ihan työntekijän vetämänä ennenkin.
Noo. Kun. Tällainen tätä aihetta koskien paatuneen kyynikon näkökulma tähän.
Yhteisöjuttujen keskeinen idea on, että niillä saadaan aikaan tunne, että ollaan menossa nopeasti ei minnekään. Ja tämän menemisen tunteen saa parhaiten aikaiseksi se, jos hommaan on palkattu ekspertti. Tai jos on mahdollista jakaa tai hyödyntää vakuuttavia titteleitä. Aikaisemmin johtajia, nyt valmentajia.
Nuo kahvittamiset ja ovella kättelemiset ovat juuri se homman sydän ja ydin. Sen perusteella, mitä käsitin Pyry Winterin teksteistä ja hänen blogiinsa linkittämistään amerikkalaisista artikkeleista, nämä pikku hommiin osallistumiset ovat the osallistuminen seurakunnan elämään ja piste. Niissä teksteissä oli (tai siis yhden suuri pointti oli) sellainen vähän halveksiva tai alaspäin puhuva asenne niitä kohtaan, jotka ovat vain yleisöä tai tulevat vain istumaan penkeissä. Sellainen “menkää pois, mitä te täällä teette?”
Eli jos haluat oikeasti päästä sisään seurakuntaan tai olla sen jäsen, sinun pitää olla vapaaehtoinen jossain seurakunnan toiminnassa. Tai jos kaikki pyörii messun ympärillä, tai messu on ainoa paikkakunnalla järjestettävä juttu, tai kyseessä on nimenomaan messuyhteisö, niin juuri messun järjestämisessä.
Tähän on johtanut mielestäni se, että pelkkää messussa paikalla olemista ei enää käsitetä osallistumiseksi. Tätä ei voi myöskään ratkaista pelkällä asian määrittelemisellä. Mielestäni puhdasoppinen luterilaisuus väistämättä kamppailee tämän kysymyksen kanssa. Yksi tapa kamppailla on lisätä messuun teknisiä yksityiskohtia, kuten istumisia, seisomisia, vuorolausumista ja vuorolaulantaa. Toinen on pienryhmien perustaminen. Mutta doktriiniin kuuluu, että niiden pitää olla jotain enemmän kuin vain raamattupiirejä. Kolmas on tämä, että jokaiselle pitää keksiä tekemistä.
Sitten jää auki se, että miten keppi ja porkkana jaetaan, tai miten kiristys, uhkailu ja lahjonta toteutetaan. Tai mistä löydetään joku luonnollinen halu tai into osallistumiseen. Tai jos sitä jo on, niin miten sitä ylläpidetään? Tai miten sitä ei ainakaan tapeta? Minua itseäni eniten kiinnostaa kysymys, että miten itse oppi tai teologia tukee tätä yhteisöllisyyttä - tai jättää tukematta.
Onko ovella tervehtiminen, kahvin keittäminen, vessan peseminen, ylistysbiisin aikana lavalla voimistelupuvussa juokseminen ja nauhojen heiluttaminen, ylistysbändissä soittaminen, kahvitilojen siivoaminen tai esitteiden penkkiin jakaminen lakia vai armoa? Vai loppuvatko teologisesta pakista työkalut, jolloin on pakko lainata humanistista psykologiaa? Ja juuri sieltä karuimmasta päästä.
Ei edes mitään rogerilaisia teorioita tai fenomenologiaa. Niissä siis onnistuneesti vedottaisi yksilön haluun toteutua roolissaan kokonaisena persoonana. Vaan lopulta ihan vaikuttamiseen ja verhottuun vallankäyttöön keskittyviä. Niitä, mitä jostain syystä on mahdollista käyttää palkkaa nostavassa organisaatiossa, mutta ei juuri vapaaehtoisten yhteisössä.
Tehokkaampi kahvitusvuorojen järjestäminen. Tää on jotain aivan kristillisen tieteen huippua. Annetaan aplodit.
Jopas onnistuit kehittämään pitkät ja perusteelliset moitteet siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että messuyhteisön toiminnassa on monenlaisia käytännöllisiä asioita, jotka pitää hoitaa ja saada toimiviksi. Vaikka ei annettaisi suurta teologista painoarvoa vapaaehtoisuudelle ja maallikkoaktiivisuudelle messun toteuttamisessa, niin jonkun pitää silti siivota. Ja jos ja kun halutaan järjestää myös kirkkokahveja, niin jonkun pitää nekin valmistaa. Se ei ole teologiaa eikä siitä pidä vetää teologisia johtopäätöksiä, se on puhtaasti käytännön asia. Monissa messuyhteisöissä voi olla paljon miettimistä siinä, miten nämä asiat saadaan toimiviksi ja hoidettua.
3 tykkäystä
Jos ne pysyvät tällaisina, niin se on erittäin hyvä. Olen vain siinä käsityksessä, että jotkut Hengen uudistajat ovat nimenomaan tehneet niistä teologisia kysymyksiä, ja että siitä on seurannut myös käytännön harmia.
En tiedä mikä tässä ilmiössä on teologiaa ja mikä ei, mutta tympeää on moisen nimittäminen valmennukseksi. Ja siitä maksaminen köyhässä firmassa. Kirkko jossa vielä on rahaa, tuhlaa myös sitä mutta vähän eri asioihin.