Minulla on toisenlainen versio tästä. Ajattelen sen niin, että toisaalta, kun ihminen haluaa pahoja asioita, siis niitä, mitä pidetään paheina, niin hän tavoittelee jotain hyvää, mutta vääristyneellä tavalla. Jos ihminen kykenee tunnustamaan Jumalalle tällaisen asian itsessään, niin Jumalan vastaus on aina luvata se asia jossain todellisemmassa muodossa.
Toisaalta on tilanteita, joissa maailmassa on paljon pahaa ja uskovan resurssit ovat rajalliset asian korjaamiseksi. Tällöin ei tietenkään ole mitään vaatimusta toimia yli voimien tai raunioittaa tai romuttaa itseä. Ihminen edustaa Jumalaa myös siten, että on avoin itselleen ja toisille siitä ajatuksesta, että tämä maailma ei ole ehjä, eikä tule ehjäksi.
Miksi tätä pitää toistaa ja vakuutella joka välissä? Tämä on asia, minkä luterilaiset opettajat nimenomaan sanovat aina, että miten asia ei ole. Mutta he eivät oikesti koskaan kerro, että miten asia sitten on. Oikeasti tuossa koko viestissäsi kerrot, miten asia ei ole, mutta et käytännössä sano, että miten asia on.
Tässä on jälleen keskeistä protestanttinen ja moderni tapa nähdä ihminen ensisijaisesti itsenäisenä toimijana. Joten jos ihminen jotain tekee, siis aivan mitä tahansa, niin heti nousee ansion kysymys. Joten tästä syystä se on heti kumottava. Kun jos luterilainen metafysiikka olisi oikeasti jotenkin kohdallaan, niin tällaisia sisäisiä vastakohtia, paradokseja ja kumoamisia ei tarvitsisi jatkuvasti harrastaa.
Jos ihminen oikeasti näkee tai tietää, että Jumala on hyvä, niin silloin ihminen näkee ja tietää, että miksi ja millä tavalla Jumala on hyvä. Jolloin tämä ei voi olla vaikuttamatta. Ihmiset innostuvat, ihastuvat ja riemastuvat urheilusta, seksistä, politiikasta, rahasta ja kaikenlaisista saavutuksista. Eikö Jumalalla ole todella mitään vaikutusta ihmiseen? Käsittääkseni luterilaisessa ajattelussa ei ole.
Joten jos Jumala vaikuttaa ihmisen asenteisiin ja arvostuksiin, niin se tapahtuu aina hiljaa ja salaa, ihmisen sitä tietämättä, ymmärtämättä ja havaitsematta. Tai joku kyynikko voisi sanoa, että sitä ei tapahdu. Mutta siltä varalta ja siinä pelossa, että niin ehkä tapahtuu, niin koko kuvion hurskain siirto ja luterilaisen uskonelämän keskeisin pointti on vakuutella, että ihmisellä ei todella ole siinä mitään osuutta.
Mutta ehkä juuri siksi sitä ei tapahdu. Ja motivaatio siivoon elämään täytyy tulla yksinomaan tästä maailmasta ja tästä yhteiskunnasta.
Tässä tulee vastaan luterilainen hyvän määritelmä. Koska ihminen on Jumalasta riippumaton, irrallinen ja itsenäinen toimija, voi ihmisen tekemä hyvä olla vain samalla tasolla tapahtuva, itsenäisesti ja ilman Jumalan luotuisuuden kautta tapahtuvaa vaikutusta tehty ansio eli neuvotteluvaltti, jonka avulla ihminen voi velvoittaa Jumalan tunnustamaan ihmisen riippumattomuuden.
Eli metafyysisesti protestanttinen ajattelu ottaa lankeemuksen tilan ja huomaamattaan tekee siitä jonkinlaisen perimmäisen ja pohjimmaisen metafysiikan, jonka pohjalta kaikkea muuta lähdetään ajattelemaan. Eli sille lankeemus on enemmän totta kuin luotuisuus. Ja lankeemus oli nimenomaan ihmisen luulo erillisyydestä ja ontologisesta riippumattomuudesta. Mutta protestanttinen ajattelu lähtee siitä, että kyseessä ei olekaan luulo, vaan tekee siitä luulosta eräällä tavalla totta.
Sen lisäksi protestanttinen ajattelu ei ajattele tässä kohdassa vain yhdellä tavalla, vaan sillä on sekaannus peräti kolmesta eri positiosta. Toisaalta se pitää ihmistä tosiasiallisesti riippumattomana. Toisaalta se pitää riippumattomuutta illuusiona ja lankeemuksena. Toisaalta se katsoo ihmisellä olevan riippumattomuuden, mutta samaan aikaan sen on torjuttava tämän riippumattomuuden seuraukset - josta keskeisin esimerkki on tuo ansiottomuuden alleviivaaminen.