Annetaan Raamatun vastata:
Gal. 5:19 “Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus”.
Kol. 3:15 "Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta.
Hepr.4:15 “Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.”
Oletko siis lukenut Kalliopohjan?
Raamattu ei vastannut kysymyksiini. Sitä kautta myöskään sinä et vastannut niihin.
Mikä on liha? Mitä ovat maalliset jäsenet? Mitä on se synti, mitä ilman Jeesus eli?
Olen lukenut Kalliopohjan hieman yli puoliväliin. Siitä on kohta seitsemän vuotta aikaa.
No ikävä, jos vastaukseni ei tyydytä. Luulenpa, että tyydyttävää vastausta voi olla sinulle vaikeaa antaa, joten annetaan olla.
Ihmisen kaikki ajatukset ennen uudestisyntymää ovat syntisiä. Syystä että: Ihminen valitsi paratiisissa uuden herran, Saatanan. Saatanan lankeemus oli ylpeys. Ylpeys on sitä että ei hyväksytä ajatusta olla täydellisesti alistettuna jollekkin taholle. Nyt kun ihmisen sydämessä asuu Saatana, on ihminenkin kauttaaltaan ylpeä. Sydänen syvintä lokeroa myöten.
Ihminen haluaa viimeiseen asti päättää itse omista asioistaan, kunnes tulee Jumalan herättämänä kääntyneeksi. Jumala haluaa ihmisen kääntyvän täysin vastakkaiseen suuntaan, eli luopuvan omasta tahdostaan, koska tuo ylpeä tahto on itsekäs. Tästä alkaa prosessi jossa etsitään Jumalan valtakuntaa niin kauan, kunnes saavutetaan se. Tällä matkalla Jumala perkaa tuon synnin sydämeltä. Ihmisen sydämellä on vain sen verran syntiä kun ihminen on tehnyt elämänsä aikana. Ei siellä mitään ääretöntä kalliopohjaa ole. Tuhlaajapoikavertaus kertoo tästä. Hän joutui kävelemään koko sen matkan (ja vain se matkan) takaisin armahdettavaksi minkä oli kulkenut poispäin. Vasta kun ihminen on niinsanotusti tyhjä, voi Jumala vuodattaa Henkensä asumaan ihmiseen. Jeesuksen viinileilivertaus kertoo tästä. Ihminen pakahtui jos Jumala vuodattaisi Henkensä asumaan meihin vielä kun olemme täynnä saastaa.
Eräs fakta on myös että monikaan ei halua kääntyä janoamaan ja etsimään Jumalan valtakuntaa ja vanhurskautta koska ei halua alistua. Ylpeälle lihalle on täysin vastenmielinen ajatus että alistutaan täydellisesti. Olen itse monesti kokenut hyvin nöyryyttäviä hetkiä tällä tiellä ja ne tuntuvat hetkellisesti aina äärimmäisen pahalta
Tuhlaajapojan isä taitaa olla se kertomuksen päähenkilö. Hän armahti pojan jo kaukaa. Isä on kuva Jumalasta.
Tässä hyvä Esko Murron saarna kertomuksesta:
Voisitko perustella jotenkin Raamatulla tuon ajatuksen, että “ei siellä mitään ääretöntä kalliopohjaa ole”. Olen väittämäni perustellut Paavalin kirjoituksilla.
Kukaan ei ole tehnyt äärettömästi syntiä. Meidän sydämemme toki on täynnä syntiä, ei siellä muuta olekkaan. Siksi meidän onkin käännyttävä kokonaan oman tahtomme tieltä
Jumalan parantava armo on kuitenkin viime kädessä suurempi kuin syntisyytemme
Siitähän tässä juuri on kyse, että ihminen ei vain tee syntiä, vaan on kokonaan ja läpeensä synnin turmeleva. Kutsutaan sitä sitten perisynniksi, synnin kalliopohjaksi tai sydämeksi täynnä syntiä.
Tämä kun ihmiselle kirkastuu, niin hän lakkaa kaiken ponnistelemisen ja yrittämisen tulla paremmaksi ihmiseksi ja Jumalalle kelpaavaksi, koska se on mahdotonta. Sillä pyhälle Jumalalle kelpasi vain ja ainoastaan virheetön ja täydellinen uhri, oma rakas poikansa Jeesus Kristus. Tähän Kristuksen ristillä valmistamaan pelastukseen syntinen ihminen tarttuu uskolla ja se luetaan hänelle vanhurskaudeksi. Tämä sanoma on maailman silmissä hullutus, eikä ihminen voi sitä ottaa vastaan ellei Pyhä Henki sitä hänelle avaa.
Saako tämä ihminen nyt sitten tehdä vapaasti syntiä, kun hänet on tehty Jumalan lapseksi sulasta armosta? Ei tietenkään saa, mutta se syntinen liha nostaa edelleen päätään, koska ihminen ei tässä ajassa syntisyydestään pääse.
Et ole. Ja sitä olen koko ajan yrittänyt sinulle osoittaa. Mutta se ei ole mahdollista jos siinä on kyse käytetyistä sanoista, ja et osaa selittää, että mitä käytetyt sanat merkitsevät.
Mitä sinä tarkoitat synnillä? Saan käsityksen, että pidät syntiä jonain tosiolevana etkä minkään muun olevan negaationa. Lisäksi saan käsityksen, että pidät syntiä jonain substanssina, joka on jollain tavalla määrällinen tai numeroituva.
Tässä taas ilmeisesti olet siinä samassa ajatuksessa kuin tavalliset luterilaisetkin. Eli että ihmisen keskeinen tai määrittelevä tai ainoa merkitsevä osa on hänen neutraali älynsä ja langennut tahtonsa. Siis tahdotko sinä nyt vain pahoja asioita? Mikä niistä asioista tekee pahoja? Tai jos olet harrastanut puhdistumista, niin mistä ne tahdotut asiat nyt tunnistaa hyviksi?
Tästä myös käsitin, että luterilainen käsitys ihmisestä pyörii tahdon ympärillä. Ja esittää ratkaisuksi sen, että ihmisen tahdon neutraloi se, että Jumala tekee itselleen väkivaltaa (tai alistuu ihmiskunnan tekemälle väkivallalle). En ole ikinä nähnyt pointtia tässä logiikassa. Tai jos olen, niin en tunnusta.
Ihminen on siis luterilaisen ajattelun mukaan edelleen kökkö ihminen. Entä sitten pelastuminen? Mitä ihmiselle silloin tapahtuu? Onko ihminen ylösnousemuksenkin jälkeen kökkö? Jeesushan ei ollut, koska hän ei ollut sitä ihmisenäkään. Mutta miten tavalliset ihmiset ylösnousemuksessa? Tuleeko heistä tietämättään, tahtomattaan ja ymmärtämättään vain jotenkin… epäkökköjä?
Ei. Raamattu sanoo aivan tiettyä asiaa hullutukseksi. Ja se nimenomaan ei ole forenssinen oppi vanhurskauttamisesta siinä kohdassa. Toki se, mikä ihmisen pitää ottaa vastaan, edellyttää Pyhän Hengen vaikutusta. Mutta se, mitä Pyhä Henki vaikuttaa, on myös Raamatussa kerrottu. Ja se ei ole forenssisen vanhurskauttamisen älyttömyyden (heidän itsensä mukaan) ottaminen vastaan tai hyväksyminen fideistisesti (eli tästä pidän kiinni koska tästä pidän kiinni ja piste, syitä tai perusteita en tiedä enkä tarvitse).
Olen eri mieltä. Ihmisessä on valtavasti hyvää, sillä Kaikkivaltias Jumala on luonut ihmisen hyväksi. Ja se, että tämä kirkastuu ihmiselle, saa hänet myös toimimaan niin kuin Jumalan kuvalle on sopivaa sekä pyrkimään voittamaan syntinsä ja tulemaan Jumalan avulla aina vain paremmaksi ihmiseksi.
Juuri se saa ihmisen tekemään hyvää aina vain enemmän, että kokee itsensä syntiseksi ja näkee virheensä - se, että tietää Jumalan luoneen itsen hyväksi mutta että ei ole sitä niin kuin pitäisi. Pyhien elämät ovat tästä kristallinkirkkaita esimerkkejä: kokemus omasta saastaisuudesta ja kelvottomuudesta ei suinkaan saa ihmistä lakkaamaan ponnistelemasta vaan motivoi häntä suuntautumaan kohti hyvää: “Olen kelvoton, mutta edes tässä-ja-tässä asiassa voin yrittää tehdä niin kuin kristitylle on sopivaa.” Ja sitten kun onnistuu siinä, niin pyhät ajattelevat: “Ei tuo yksi hyvä teko minua kelvolliseksi tee, kaikkea muuta. Vielä on monia vastuksia voittamatta. Herra auta minua pysymään oikealla tiellä niin kuin autoit viimeksikin.”
Ei ihmisessä pidä kirkastua ajatus omasta syntisyydestä vaan siitä, että hänet on tarkoitettu Kristuksen kaltaiseksi. Ei meidän ole tarkoitus olla pahaa tekeviä syntisiä, jotka eivät voi synneilleen mitään. Meidän on tarkoitus olla voittoisia sotureita, joille saatana ei voi mitään.
Jumala loi ihmisen hyväksi, mutta tämä lankesi. Luterilaisena ajattelen, että hyvät teot tulevat sitten uskon ja kasteen jälkeen, jos Jumala hyväksi näkee (miksi ei näkisi). Kun ihminen on saanut syntinsä anteeksi so. tehty vanhurskaaksi Jumalan edessä Kristuksen kautta, hän alkaa tekemään hyvää. Sillä nyt Kristus asuu hänessä ja Kristuksen rakkaus alkaa loistamaan hänestä ja syntyy Hengen hedelmiä. Ne ei siis ole ihmisestä itsestään lähtöisin vaan Pyhästä Hengestä, jonka ihminen on kasteessa saanut. Ihmiselle ei siis jää mitään kerskattavaa hyvistä töistä, vaan kaikki on Jumalan vaikuttamaa ja lahjaa.
Yksikään kastamaton tai ei-kristittykö ei siis pysty tekemään yhtään hyvää työtä? Jos pystyy, teoriasi kumoutuu - kun taas minun ajatustani se vain tukisi: ihminen pystyy paljoonkin hyvään vaikka ei olisi Kristuksesta koskaan kuullutkaan, koska hänessä on luotuisuuden perusteella valtavasti potentiaa hyvään. Pakanoissakin on hyvää, vaikka he eivät sitä tietäisikään.
Ei lankeemus tehnyt Aatamiakaan kyvyttömäksi tekemään mitään. Hän tuli kuolevaksi ja elämästä tuli raskaampaa kilvoittelua, mutta silti hänelle jäi kyky tehdä monenmoista hyvää ja Jumalan tahdon mukaista. Ihminen on toki monella tapaa rikki ja suuntautunut vääriin asioihin, mutta mielestäni on väärin ja suorastaan syntiä väittää Jumalan hyväksi tekemää ihmistä läpeensä pahaksi ja kelvottomaksi. Jokainen voi sanoa itseään kelvottomaksi ja syntiseksi, mutta ei pidä tuomita kaikkia muita ja koko ihmiskuntaa sellaiseksi. Muiden hyvyyden ja huonouden arvioimisessa pyhä profeettakin erehtyi massiivisesti. Parasta on nähdä koko ihmis- ja luomakunta hyvänä ja itsensä ainoana pahana.
Minulla on toisenlainen versio tästä. Ajattelen sen niin, että toisaalta, kun ihminen haluaa pahoja asioita, siis niitä, mitä pidetään paheina, niin hän tavoittelee jotain hyvää, mutta vääristyneellä tavalla. Jos ihminen kykenee tunnustamaan Jumalalle tällaisen asian itsessään, niin Jumalan vastaus on aina luvata se asia jossain todellisemmassa muodossa.
Toisaalta on tilanteita, joissa maailmassa on paljon pahaa ja uskovan resurssit ovat rajalliset asian korjaamiseksi. Tällöin ei tietenkään ole mitään vaatimusta toimia yli voimien tai raunioittaa tai romuttaa itseä. Ihminen edustaa Jumalaa myös siten, että on avoin itselleen ja toisille siitä ajatuksesta, että tämä maailma ei ole ehjä, eikä tule ehjäksi.
Miksi tätä pitää toistaa ja vakuutella joka välissä? Tämä on asia, minkä luterilaiset opettajat nimenomaan sanovat aina, että miten asia ei ole. Mutta he eivät oikesti koskaan kerro, että miten asia sitten on. Oikeasti tuossa koko viestissäsi kerrot, miten asia ei ole, mutta et käytännössä sano, että miten asia on.
Tässä on jälleen keskeistä protestanttinen ja moderni tapa nähdä ihminen ensisijaisesti itsenäisenä toimijana. Joten jos ihminen jotain tekee, siis aivan mitä tahansa, niin heti nousee ansion kysymys. Joten tästä syystä se on heti kumottava. Kun jos luterilainen metafysiikka olisi oikeasti jotenkin kohdallaan, niin tällaisia sisäisiä vastakohtia, paradokseja ja kumoamisia ei tarvitsisi jatkuvasti harrastaa.
Jos ihminen oikeasti näkee tai tietää, että Jumala on hyvä, niin silloin ihminen näkee ja tietää, että miksi ja millä tavalla Jumala on hyvä. Jolloin tämä ei voi olla vaikuttamatta. Ihmiset innostuvat, ihastuvat ja riemastuvat urheilusta, seksistä, politiikasta, rahasta ja kaikenlaisista saavutuksista. Eikö Jumalalla ole todella mitään vaikutusta ihmiseen? Käsittääkseni luterilaisessa ajattelussa ei ole.
Joten jos Jumala vaikuttaa ihmisen asenteisiin ja arvostuksiin, niin se tapahtuu aina hiljaa ja salaa, ihmisen sitä tietämättä, ymmärtämättä ja havaitsematta. Tai joku kyynikko voisi sanoa, että sitä ei tapahdu. Mutta siltä varalta ja siinä pelossa, että niin ehkä tapahtuu, niin koko kuvion hurskain siirto ja luterilaisen uskonelämän keskeisin pointti on vakuutella, että ihmisellä ei todella ole siinä mitään osuutta.
Mutta ehkä juuri siksi sitä ei tapahdu. Ja motivaatio siivoon elämään täytyy tulla yksinomaan tästä maailmasta ja tästä yhteiskunnasta.
Tässä tulee vastaan luterilainen hyvän määritelmä. Koska ihminen on Jumalasta riippumaton, irrallinen ja itsenäinen toimija, voi ihmisen tekemä hyvä olla vain samalla tasolla tapahtuva, itsenäisesti ja ilman Jumalan luotuisuuden kautta tapahtuvaa vaikutusta tehty ansio eli neuvotteluvaltti, jonka avulla ihminen voi velvoittaa Jumalan tunnustamaan ihmisen riippumattomuuden.
Eli metafyysisesti protestanttinen ajattelu ottaa lankeemuksen tilan ja huomaamattaan tekee siitä jonkinlaisen perimmäisen ja pohjimmaisen metafysiikan, jonka pohjalta kaikkea muuta lähdetään ajattelemaan. Eli sille lankeemus on enemmän totta kuin luotuisuus. Ja lankeemus oli nimenomaan ihmisen luulo erillisyydestä ja ontologisesta riippumattomuudesta. Mutta protestanttinen ajattelu lähtee siitä, että kyseessä ei olekaan luulo, vaan tekee siitä luulosta eräällä tavalla totta.
Sen lisäksi protestanttinen ajattelu ei ajattele tässä kohdassa vain yhdellä tavalla, vaan sillä on sekaannus peräti kolmesta eri positiosta. Toisaalta se pitää ihmistä tosiasiallisesti riippumattomana. Toisaalta se pitää riippumattomuutta illuusiona ja lankeemuksena. Toisaalta se katsoo ihmisellä olevan riippumattomuuden, mutta samaan aikaan sen on torjuttava tämän riippumattomuuden seuraukset - josta keskeisin esimerkki on tuo ansiottomuuden alleviivaaminen.
Komppaan, hyvin sanottu. Vääristynyt versio hyvästä on usein rakentunut taloudellisen ja maallisen hyötyajattelun pohjalle. (Tämä näkyy mielestäni myös ns. menestysteologian kannattajien ajatuksissa.)
Hyvin oli sanottu myös se, mitä sanoit Noviisille. Luterilaiseen puheenparteen kuuluu tuo “omista ansioista kerskaamisesta” varoittaminen, mutta missä niitä kerskaajia on? Eipä ole tullut koskaan vastaan.
Toki on sellaista, että ihmiset laittavat tekemiään hyviä tekoja sosiaaliseen mediaan, muka kannustaakseen muitakin samaan, ja se on eräänlaista omien henkseleiden paukuttamista, joka vie hyvästä teosta saadun hengellisen hyödyn ja tekee sen tyhjäksi. Mutta ei siinäkään ole kyse siitä, että ihmiset kerskaisivat hankkineensa pelastusta sillä keinoin. Ei, kyllä tämä on niin, että kyse on lähinnä luterilaisille tyypillisestä puheenparresta, joka kuuluu heidän kielipeliinsä. Todellisuudessa tuollaisia kerskaajia ei ole käytännössä yhtään missään - silti saarnataan niin kuin tämä olisi suurikin vitsaus.
Kärsimysten ja vastoinkäymisten kautta se tapahtuu. Ongelmaksi tulee, miten välttyä fatalismilta.
Kyllä usein tulee pää melkein konkreettisesti kipeäksi kun kuuntelee luterilaista venkoilua saarnoissa, kirjoissa ja oman päässään: kaikki selkeät kehoitukset Jeesuksen puheissa tai apostolien kirjeissä täytyy pyöritellä tyhjiksi ja päätyä siihen, että mitään ei voi, tarvitse eikä saa itse tehdä.
Muutamankin kerran olen kuullut saarnapenkistä melko tarkasti näin:
Välillä tulee sellaisia ajatuksia, että pitäisi lukea enemmän Raamattua, rukoilla ahkerammin, paastota, osallistua enemmän seurakunnan toimintaan ja sitten olisin enemmän Jumalan mieleen/lähempänä Jumalaa… MUTTA sitten muistan: Ei. En olisi yhtään lähempänä, kaikki on jo täytetty. Pelastus on ilmainen lahja jne.
Näinkin, mutta ongelma on mielestäni siinä, että tällaisissa saarnoissa kristityn kilvoittelu tullaan helposti leimanneeksi “omavanhurskaudeksi” tms. Ikään kuin olisi mahdotonta olla samanaikaisesti voimassa Jumalan armo ja sovitus Kristuksessa ja myös Pyhityselämä/kilvoitus, joka vaatii patistelua ja kehoitusta ja sujuu toisilta huonommin kuin toisilta.
Jotkut rakentavat oljista toiset jalokivistä… huonosti rakentanutkin tosin pelastuu…
Tai: lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä.
Ja kyllä Paavali varoittaa jättämästä seurakunnan kokouksia. Jos siis luterilainen huomaa ne jonkin aikaa laiminlyöneensä, niin eikö hänenkin pitäisi ottaa tämä kehoitus ihan omalla ymmärryksellään vakavasti ja laittaa asiat tärkeysjärjestykseen? Vai torjuuko hän tämän ensimmäisen ajatuksen: hetkinen, kauhea lainalaisuus uhkaa nyt! En voi kokouksissa juoksemalla pelastaa itseäni. Kokouksiin menemisen halun ja tahdon täytyy tulla itsestään, Jumalan vaikuttamina, muuten se on lainalaista ponnistelua ja itseasiassa pahinta ylpeyden syntiä!
Tuntuu, että luterilaisissa seurakunnissa on jatkuvasti käynnissä taistelu lakia pilkulleen noudattavien fariseusten ja läkähdyksiin kilvoitelleiden munkkien käännyttämiseksi armon tielle, vaikka enin osa kuulijakuntaa on hedonistisen, itsekeskeisen, omien tunteiden kuuntelua korostavan kulttuurin kasvatteja.
Tässä on nyt kärjistystä ja karrikointia ja ongelma on sekin, että huojun asiassa itse paljon puolelta toiselle.
Lueskelin juuri vähän aikaa sitten Lauri(?) Thurenin “kristillinen elämä”-kirjaa. Ei ole nyt saatavilla, mutta hän totesi mm., että selvästi luterilaisuudessa ulotetaan “lain mitätöiminen” Mooseksen lain lisäksi apostolien kehotuksiin, pareneesiin, ja tämä on selkeästi virhe. Ja eikös kristityille Mooseksen laista ole voimassa myös 10 käskyä mm.? Thuren toteaa luterilaisen opetuksen käsittelevän lakia usein ainoastaan armon kirkastajana.
En nyt oikein ole tähän kirjoitukseen tyytyväinen, mutta kännykällä ei jaksa aloittaa alusta ja muuta ei ole saatavilla vähään aikaan.
Yritän vielä liittää tähän luterilaisen kansanlähetyksen Japaninlähetin Jouko Pihkalan kriittisen kurjoituksen pyhityksestä, jossa hän pitää harhaoppina ajatusta, jonka mukaan “kaikki sujuu helposti, kun vain luovutat tahtosi Jumalalle” tms.Pyhitys.pdf (26,1 Kt)
On ehdottomasti väärin kerätä suorituspisteitä Jumalan edessä yhtään millään, hengellisillä tai maallisilla hyvillä teoilla. Silti hyviä tekoja pitää tehdä ja hengellistä elämää hoitaa.
Tässä sekoittuu nyt asioita. Tässä ketjussa keskusteltiin synnistä ja sinä nostit esille ihmisen kyvyn tehdä hyviä asioita. Tähän vastasin kertomalla missä hyvien tekojen paikka pelastuksen asiassa on. Ei missään, eli ne ovat hedelmää Kristuksen rakkaudesta meitä kohtaan ja seuraavat sitten uskovan elämässä ennalta valmistettuna.
Tästä vedit taas omat johtopäätöksesi, että mielestäni kukaan muu ei kykene tekemään hyvää kuin kastettu kristitty. En näin ole väittänyt missään.
Niin, Jeesus sanoo, että olemme ansiottomia palvelijoita. Kuulostaa ehkä julmalta, mutta toisin päin se tarkoittaa sitä, että pelastusta ei voi ansaita.
Ehdottoman mahdotonta taitaa olla puhua luterilaisuudessa kilvoituksesta/pyhityksestä tai pareneesista ilman, että aletaan heti varoittelemaan “pisteiden keräämisestä”. Eikös katolilaisille määrätä -ainakin leffoissa- “ave marioita” heidän tunnustettuaan ripissä syntejään? Tuntuu, että luterilaisen pitää jonkin hyvän teon tai aikeen itsessään havaittuaan suorittaa joku “olen täysin syntinen ja paha, kaikki hyvät tekonikin ovat vain paskaläjä Jumalan edessä”-mantran hokeminen. Joo, varmasti kaikkeen tekemiseemme ja motiiveihimme sekoittuu eriasteisesti itsekäs ja ylpeä luontomme.
Mutta eikö kristityn pidä myös jollain tavalla arvioida vaellustaan, kun kerran sen laadulle asetetaan Raamatussa aika paljon yleisluontoisia vaatimuksia ja aivan selkeitä, yksiselitteisiä kehotuksia? Jos siis olen jättänyt seurakunnan kokoukset aiemmin ja sanasta saanut piston sydämeeni ja korjannut asian, niin onko väärin huomata tämä parannus? Ei ole välttämättä pisteiden keruuta huomata, että joku pökäle on poistunut siitä oman elämän sontaläjästä.
Jos kerran kaikki ihmisen ajatukset ja aikeet ovat vääristyneitä, niin eiköhän se koske myös näitä nöyryyden kokemuksia. Niistäkin tehdään helposti ansioita ja ylpeyden aiheita. Näin näyttää erityisesti körttiläisyydessä käyneen. Tulee melkein hyveeksi elää puolinaisesti kristityn elämää, jottei vaan ylpistyisi jne.
Aiheuttaako luterilaisuus helposti jonkun tai joitain ylimääräisiä kiepauksia kristityn introspektioon?
Ja tokihan: kaikenlaista kilvoittelua ja moraalia ja itsensä kehittämistä ovat muutkin uskonnot ja self helpit täynnään. On tärkeätä muistaa aina kristinuskon ydin. Ja itseäkin alkoi ennen uskoon tuloa puhutella kristinuskon tasa-arvoisuus: kaikki ovat syntisiä ja tarvitsevat pelastuksen ulkopuoleltaan.
Tämä ei kuitenkaan estä Paavalia neuvomasta ja moittimasta seurakuntia ja kristittyjä. Kun hän toteaa, että jotkut eivät ole kasvaneet ja oppineet, niin että voisivat jo opettaa muitakin, niin käy ilmeiseksi, että kristityt voivat hoitaa hommansa paremmin tai huonommin. Ja silti Paavali puhuttelee heitä sanalla pyhä.
Mitenkä muuten -pisteiden keruusta puheen ollen- pitäisi ajatella Jeesuksen kehoituksesta kerätä aarteita taivasten valtakuntaan? Eikö pitäisi vähän laskea, että käytänkö kaiken aikani ja energiani vain omiin asioihini ja etujeni ajamiseen?