Voisi tietenkin, mutta siinä ei olisi mitään järkeä koska nyt jo jotkut virret käyvät vähintään d2:ssa asti , jolloin terssin nosto tarkoittaisi että vain ammattilaiset tai kokeneet kuorolaiset - siis tenorit ja sopraanot - voivat osallistua.
En ole löytänyt mitään yhtenäistä trendiä siinä miten sävellajeja on valittu nykyisiin virsikirjoihin. Ensinnäkin kirjoja on erilaisia - koraalikirjan lisäksi on useampia yksiäänisiä versioita - ja kirjojen sisällä on sekä yllättävän matalia että liian korkeita sävellajeja, siis kirkkokansaa ajatellen.
Iltaisin, kun ihmisten äänielimistöt ovat hereillä, ja monet ovat käyttäneet ääntään päivän mittaan, toimivat noin terssiä korkeammat sävellajit kuin aamukymmenen jumalanpalveluksissa. Myös messun kuluessa tietenkin ääni vertyy, joten ylistysvirsi irtoaa jo bassoiltakin melko kivasti kilahtaen. Alkuvirttä pyrin aina pudottamaan kirjoitetusta pykälän pari.
Alkuvirsi matalalta vie kaikki mehut ja ääni menee tukkoon. Ähvä alkaa olla aika korkea, mutta kyllä joku pieni a on aika kamalan matala myös, ja niitä on paljon virsissä. Ei pitäisi mennä alle yksiviivaisten, koska silloin tulee vain mölinää, jos ei ole joku superbasso. Mutta nykyään ei kouluissakaan ole enää kunnon yhteislaulua eikä paljon missään ja koulujen musiikkikirjoissa on aivan järkyttävän matalat sovitukset. Jos vertaa vaikka sadan vuoden takaisiin, niin sen terssin verran ollaan alempana. Ja ihmiset laulavat nykyään muutenkin epäterveesti, ei kunnon täysjännitteistä ääntöelimistön käyttöä, vaan ihme huokuilua. Rumasta naukuvasta intonaatiosta puhumattakaan, joka nykyään on muodikasta.
Nykyisessä virsikirjassa pyritään ilmeisesti pitämään virret a-d2 välissä. Se on mun mielestä ihan hyvä kompromissiratkaisu, jos virressä todella on näin laaja ääniala - yhtään alemmas olisi liian matalaa monille (mulla kyllä onnistuu jotenkuten f:n asti, vaikka en superbasso olekaan, mutta alttostemmoja on tullut laulettua) ja d2:sta ylöspäin menee kipeäkurkkuiseksi falsettikiekumiseksi kaikilla muilla paitsi hyvin treenanneilla sopraanoilla. Jos ääniala on suppeampi virressä, niin voisi ehkä nykyistä rohkeammin käyttää tuon haitarin ylempääkin päätä. Monet kanttorit ikävästi tiputtelevat sävellajeja omin päin, vieläkin alemmas kuin virsikirjassa on. Omissa häissäni annoin kanttorille etukäteen tiukan varoituksen tästä, että meidän virsiä ei sitten tiputella!
Tää keskustelu on käyty kai ennenkin mutta toistan taas että tuo mitä sanot toimisi jos seurakuntalaiset kirkon penkissä olisivat klassisen yksinlaulun tai kuorolaulun pitkälle edistyneitä harrastajia. Mutta kun heitä ei siellä monta ole, tuntuu ihmisten kiusaamiselta edellyttää heiltä moisia suorituksia. Seurakunnan veisuulla on aivan eri funktio kuin konsertoinnilla.
On totta että koululaiset ja pienemmätkin laulavat liian matalalta nykyisin mutta siihen ei auta kirkkokansan kurittaminen.
No ei kaksiviivaisen d:n yli mene kirkumiseksi sopraanoilla eikä etenkään tenoreilla (tietysti oktaavia alempana) Eikä edes useimmilla keskiäänilläkään.
Kyllä, juuri ambitus vaikuttaa eniten sävellajin valinnassa. Seurakuntalaulu ei ole kuorostemman laulamista, ei varsinkaan ykkössopraanon eikä kakkosbasson. Tavallisin äänityyppi esim. (suomalaisilla) miehillä on baritoni, ja on vain järkevää lopputuloksen kannalta että keskiarvo virrensävelkorkeutena on se normaalitapaus.
Ne joilla on tapana valittaa siitä miten virret ovat (aina) liian matalissa sävellajeissa, ovat itse sopraanoita tai tenoreita. Myös ammattilaisten taholta tätä valitusta kuulee. Mutta asia ei ole ollenkaan yksinkertainen joko-tai. Kuten kerroin, kyse on tilannekohtaisesta harkinnasta. Jos säestäjä osaa vaihtaa sävellajia esim. sen mukaan, paljonko väkeä on paikalla, ja mikä ajankohta päivästä on - ovatko paikallaolijat kenties availleet ääntään jotenkin - päästään hyviin ratkaisuihin. (Jos säestäjä osaa soittaa vain transponoimatta, tämä pitää ottaa huomioon virsien valinnassa!) On vielä muitakin sävellajin valintaan vaikuttavia asioita: Esimerkiksi se, minkä sävyinen virsi on tai minkä luonteinen siitä halutaan tietyssä tilanteessa. Messussa varsinkin on ihan erilaisia funktioita virsillä ja myös kirkkovuoden kulloinenkin aika ja aihe vaikuttavat.
Jos asia olisi niin yksinkertaisesti päätettävissä kuin nämä sankaritenorit ja kultakurkkusopraanot puhuvat (eli kaikkea vaan terssillä ylöspäin), seuraisi siitä aika usein muutamalla kirkkosalin "solistille " itsetyytyväisyyden (minäpä osaan laulaa oikein, siis korkealta, kuulkaas kaikki!) hetkiä ja aika monelle muulle turhautumista ja ehkä häpeänkin tunnetta. Kanttorin ääni tietenkin täyttäisi puoli salia vähintään (jos hän on T tai S), tai sitten hänen laulustaan ei olisi mitään tukea seurakunnalle (jos hän ei pysty käyttämään itse ääntään säestäessään oman äänialueensa kannalta liian korkealta). [quote=“Anskutin, post:43, topic:646”]
Nykyisessä virsikirjassa pyritään ilmeisesti pitämään virret a-d2 välissä
[/quote]
Hyvä ratkaisu. Mutta tietysti voi kysyä: Missä nykyisistä virsikirjoista? Kirjathan ovat erilaisia keskenään. Koraalikirjassa on enimmäkseen melko korkeita sävellajeja, kun taas muissa editioissa on joitakin liian mataliakin.
Lisävihkoon palataksemme: Tykkään moniäänisyyden mukanaolosta. Siinä on yksi haaste ja tavallaan ratkaisu tähän pulmaankin mistä nyt oli puhe. Ei muuta kun virsi-innostusta pumppaamaan seurakunnissa siten että opetellaan uusia virsiä äänissä! Olisi upeaa jos vanha Lemin (ainakin sen) seurakunnan perinne stemmavirsistä leviäisi kaikkialle.
Tarkoitan ihan sitä tavallista yksiäänistä virsikirjaa, joka on tarjolla kirkon penkissä. Sointuvirsikirjassa osaa sävellajeista on laskettu liian alas, ja siksi käytän itse säestyksessä tavallista yksiäänistä virsikirjaa, johon olen käsin kopioinut soinnut joko sointuvirsikirjasta tai jostain muualta, missä nyt onkin paras soinnutus. Näin menee ainakin sävellaji järkevästi. Kanttorikeikkoja varten olen joskus kirjoittanut itselleni transponoidun version, jos virsikirjan sävellaji on tolkuttoman vaikea, mutta en pelkästään korkeuden takia. Jos käyttäisin painettua sointuvirsikirjaa, olisi aina välillä liian matalia sävellajeja laulettavaksi. Koraalikirjasta en taas osaa sanoa mitään.
Joissain kirkoissa on myös kaikille ne soinnutetut. Sitten on Aurinkokustannuksen kirja jossa on ehkä keskimäärin korkeampia sävellajeja joskin matalia joukossa. Sointumerkit ovat melko kivasti valittuja ja on enemmän harvaan merkittyjä joka on hyvä koska jää tilaa enemmän omille ajatuksille. Suosittelen!
eilen aamulla taisi tulla tv:stä jumalanpalvelus, missä laulettiin joku näistä uusista lisävihkovirsistä.
Jo alkusoiton urut muistuttivat sirkuksen posetiivia tai Linnanmäen vanhaa karusellia, ja laulumedia oli samanlaista kevyttä musiikkia. Minusta kuulosti irvokkaalta jumalanpalveluksessa.
(Enkä missään nimessä syytä urkuria, joka soitti sen mitä nuotteihin on laitettu.)
(Mutta tiedän: minä nyt olen tällainen paatunut musta konsu joka suhteessa).
Kyllä, ja parasta on se että laulaminen onnistuu ja seurakunnan on mahdollista osallistua siihen.
Kohtuutonta olisi nostaa kaikkia sävellajeja terssin verran “koulutuksen” vuoksi kuten olet esittänyt.
Totuus on että jotkut virret on kirjoitettu liian matalalle, mutta läheskään kaikkia ei. Ei ole siis järkeä vaatia tuollaista.
Samoin on selvää että sellainen tilannekohtaisuus ja joustavuus, jota olen edellä kuvannut on toimiva systeemi. Sen sijaan jääräpäinen omien lauluideaalien ajaminen yhteisessä jumalanpalveluksessa ei ole omiaan tekemään jumalanpalveluksista musiikillisesti antoisia.
Jotkut ikäihmisetkin tykkäisivät laulaa virsiä. Muistan ajan menneen, kun lauloin nuorten kuorossa, jolle sävellettiin oma kantaatti. Siinä oli baritonisoolo, jonka säveltäjä teki minua varten. Sanoin, että ei tuu kesää, kun se meni ylhäällä äffään asti. Mutta onnistui se silloin, siinä kuuskyt vuotta sitten. Vaan ei onnistu enää. Tiedän sen yritettyäni joskus vetäistä 135:een sitä kertosäkeen säestysääntä. Ei nouse, ei. Totta on toki, etteivät meidän virret pahimmillaankaan sinne asti kohoa, ja toisaalta totta sekin, että sitä raikkaammin laulu raikuu ja paremmalta kuulostaa, mitä ylempää lauletaan. Mutta totta on myös se, että jos messun alkuvirressä on enemmän kuin kolme (mieluiten kaksi) normaalipituista säkeistöä, jotka veisataan normaalikorkeudelta ja normaalivolyymillä - istuviltaan, kuten suomalaisiin kirkkotapoihin kuuluu - niin veisuut on sen messun, ja todnäk koko päivänkin osalta veisattu.
Vaikken kaikkia ole kuullutkaan, yksi suurista suosikeista on Markku ‘Etiopia’ Perttilän virsi 930 Sinun edessäsi painamme päämme, johon hän on tehnyt sekä todella hyvät sanat ja sävelen. Esitys löytyy myös EtCetera-kuoron levyltä Valoon päin, jota voi myös suositella.
Lisäinfona Perttilästä voisi sanoa, että hän on syntynyt Etiopiassa Lähetysseuralaisten vanhempiensa perheeseen ja palannut Suomeen 80-luvun alussa. Häneltä löytyy myös kappale Etiopia Jakarandan Hey Wena-nimiseltä cd:ltä joka on hienona sävellyksenä ja sanoituksena jonkinlainen tilitys lapsuutensa Etiopiassa viettäneeltä.