Tämä Jeesuksen vertaus saa mietteliääksi. Pelokkaaksikin. Kumpaan ryhmään kuulun? Mikä on pääasiallinen jakoperuste. Itse matteuksen vertausta katsoen vaikuttaa siltä, että kyse on tietämättään tehdyistä hyvistä teoista uskonvelijille. Toisaalta evankeliumeissa perusteiksi näyttää nousevan valvominen ja saatujen lahjojen oikea käyttäminen. Päätekijäksi muualta nousee luonnollisesti usko. Mutta millainen usko? Jeesus antaa ymmärtää että vain harvat löytävät tien Pelastukseen. Paljonko maailmassa on kristittyjä, en tiedä. Mikä siis on oikea usko, joka vie harvat perille? Oletko sinä laillani käynyt pelokkaan mietteliääksi tämän kysymyksen äärellä vai oletko varma siitä, että olet oikeassa harvalukuisten laumassa? Jos mahdollista, niin rajataan pois vastauksista jakoperusteena oma ehdottoman oikea kirkkokunta.
Äh, vitsit, ei. Mä olisin halunnut nähdä kun joku ehdottaa tuota.
Kiireisiin vedoten en sano nyt enempää, mutta haluan pohtia tätä aihetta myöhemmin.
Harvat löytävät tien pelastuksen, mutta se on eri asia kuin pelastuminen. Taivaaseen pääsee hyväksymällä Jeesuksen herrakseen sydämessään.
Tien löytäminen pelastukseen taas on sitä, että tulee Jeesuksen kaltaiseksi tässä elämässä, joka on melkoinen haaste. Täydellisesti ei tietenkään siinä onnistu kukaan.
Itselläni asia menee niin, että asiaan johon uskon pyrin antamaan kaiken sen mitä minulla on antaa.
Haluaisin todella uskoa näin. En vain oikein pysty. Jollain lailla tuntuu että kyseessä ei ole harvat. Taisin lainata huonosti: opetuslapset kaiketi kysyivät Jeesukselta: “Onko niin että vain harvat pelastuvat”. Jeesus sanoi monen kulevan laveaa tietä, mutta kaidan Elämään vievän tien löytävät vain harvat. Ymmärrän tämän niin, että vaikka Jeesus puhuu tiestä, kyse on myös samalla päätepyskistä: Elämään vievästä tiestä. Toisaalta Hän sanoo olevansa portti, jonka kautta Elämään pääsee sisälle. Nyt kysynkin, miksi hän sanoo vain harvojen pääsevän Elämään ts. Hänen kauttaan,sisälle. Tämä ei minusta käy yksiin sen kanssa, että taivaspaikka irtoaa hyväksymällä sydämessään Jeesuksen herrakseen. Eikä senkään kanssa että tulee Jeesuksen kaltaiseksi - vaikkakin vajaavaisesti. Jeesus itse kutsuu tehtävää ihmiselle mahdottamaksi. Näen tämän niin, ettei millään omilla teoilla voi edesauttaa pelastumistaan. Toisaalta ymmärrän uskon muuttumisen teoiksi olevan välttämätöntä. Pitäisi kaiketi luopua kaikesta omastaan, mutta miten se onnistuu, jos se on ihmiselle mahdotonta.
Tulee tunne, että tarttis tehrä jottain, mutta mitään ei pysty tekemään.
14»Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, 15
niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta.
- En osaa ajatella sitä kuinka harvat tai monet pelastuvat. Jeesus on hyvä paimen. Jeesuksen omat ovat turvassa elämässä ja kuolemassa.
Hyväksymällä et vastusta. Jos vastustat Jumalaa häviät lopulta kerta kerrasta. Jos vastustat käyt samalla niitä vastaan, jotka tekevät Jumalan työtä. Et voi voittaa, koska mikään luotu ei ole mitään Jumalan rinnalla. Elät valheessa, jos koet tietäväsi koko tien, totuuden ja elämän.
Voit olla tekemättä tekoja, koska pelastus on armosta. Tällöin tosin olet Jumalan valtakunnan edistämisen kannalta kutakuinkin turha. Tosin et välttämättä, koska voit tiedostamattasi kuitenkin sitä edistää.
Jospa se onkin niin, että sanomalla että vain harvat löytävät Elämän tien, Jeesus motivoi sen etsimiseen ja sinne pyrkimiseen. Toisaalta tuo kohta - ihmiselle se on mahdotonta - pistää matalaksi. Ellei sitten kyse ole viittauksesta Jeesuksen täytettyyn työhön ristillä, joka tietysti on Jumalan teko alusta loppuun…
Kukaties tämä on juuri avain, että hyvien tekojen tulee tapahtua niitä itse tajuamatta. Vertauksen vastauksessahan kysyttiin, milloin me näimme sinut vanheudessa ja kävimme sinua katsomassa…
Minun ymmärryksen mukaan Jeesus käski rikasta miestä luopumaan kaikesta omaisuudestaan siksi, että hän herättäisi miehen tajuamaan, ettei tämä voi omilla teoillaan ansaita pelastusta. Mies ei ikinä pystyisi elämään niin täydellisesti, että hän voisi elää täysin synnittömästi. Mies teki ihan oikein tehdessään hyviä töitä, mutta tärkeintä hänen olisi ollut luottaa siihen, vain Jeesukseen uskomalla hän voi pelastua.
Sielunvihollinen osaa kyllä sotkea näitä asioita ja saada Jeesuksen lunastustyöhön luottavatkin epäilemään, voivatko he pelastua. Jos ei ennemmin, niin sitten viimeistään kuolinvuoteella. Tiedän montakin harrasta kristittyä, Jeesuksen Herrakseen tunnustavaa, jotka ovat kuolinvuoteella menettäneet kaiken muun lisäksi pelastusvarmuutensakin. Äitini oli yksi heistä ja häntä sain lohduttaa, että hänet on kastettu, hän uskoo ja on tunnustanut Jeesuksen ihmisten edessä. Jeesus on luvannut semmoisen pelastaa ja Hän ei petä.
Kyllä Jeesus itse toisaalla (Luuk.14) edellyttää opetuslapsiltaan kaikesta omastaan luopumista. Toki voi olla, että tässäkin on kyse siitä, että Jeesus näin kääntää katseen itseensä ja ohjaa luottamaan yksin Häneen.
Voihan se olla, että tässäkin on kyse sielunvihollisen työstä, kun pohdin tuota sanaa harvat ja mietin jakoa vuohiin ja lampaisiin. Mutta toisaalta se nousee itse vapahtajan sanoista. Ja en kyllä voi mitenkään sanoa luopuneeni edes puolesta omasta elämässäni ollakseni Jeesuksen opetuslapsi. Joten ihmekös tuo on jos vähän mietityttää ja kylmää ajatus väärään laumaan joutumisesta. Ehkä se on hyvä, että kylmää, pysyy ainakin valveilla, että ollaanko tässä menossa portista sisään vai muualta.
Tärkeä kokemus tämä sinulle varmasti, ja rohkaisee muitakin. Kiitos, kun jaat!
Tuo pelastusvarmuus sanana herättää välillä tunteikasta väittelyä.
Luterilaisille on ainakin opetettu, ettei varmuus ole meidän tunteissamme, vaan Jumalan sanassa. Esim. todella väsyneenä ja sairaana elämän loppuvaiheissa, tai vaikkapa masennuksen kourissa ihan keskellä elämää, ei kannata katsoa omaan sisimpäänsä, vaan Kristukseen. Ja parasta on tietenkin, kun rohkaisija ja katseen kääntäjä on joku läheinen ihminen.
Kuten olen useastikin täällä kirjoittanut, Lauri Thurénin pohdinta Viimeinen tuomio -vertauksesta kannattaa lukea. Voihan siinä olla jotain perinteistä käsitystä vastaan, mutta itselleni ainakin avasi jotain. Tiivistettynä: Jeesuksen pointti on tähdentää hyvien tekojen merkitystä siinä mielessä, että toista ihmistä tulee todellakin rakastaa.
Pohdiskelut yksityiskohtien suhteen ovat moninaisia ja ovat myös vieneet ihmisiä sivupoluille tässä kohdassa. Vertaukset eivät aina ole tarkoitettu sellaisiksi, että ne olisivat jotenkin aukottomia kuvauksia, jossa jokainen asia on siististi selitettävissä. Jeesus halusi juuri silloin kuulolla oleville havainnollistaa omaa opetustaan.
Joka tapauksessa olet oikeassa, että hyvä on pysyä valveilla. Mutta mihin se johtaa? Tässä varmaan vastaukset eroavat kunkin kristillisestä suunnasta riippuen. Itse sanoisin, että kannattaa jättäytyä kaikkine heikkouksineen ja epäilyksineen Jumalan varaan. Ja vedota siihen, että Jeesus on hyvä paimen, jonka laumaan sinut on liitetty. Hakeutua kirkkoon, ehtoolliselle ja sanan kuuloon.
Sitten kaikin voimin taas lähimmäistä rakastamaan ja hyvää tekemään! 
Vastauksena siihen väitteeseen, että vain hyvin harvat pelastuisivat, tahdon ottaa esille Ilm.7:9.-10.
Tämän jälkeen minä näin, ja katso, oli suuri joukko, jota ei kukaan voinut lukea, kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, ja ne seisoivat valtaistuimen edessä ja Karitsan edessä puettuina pitkiin valkeihin vaatteisiin, ja heillä oli palmut käsissään, ja he huusivat suurella äänellä sanoen: “Pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta”.
Ehkäpä sadan parhaan kilvoittelijan lisäksi joitain muitakin pelastuu ja armo, lahjavanhurskaus ja muu sellainen onkin ihan kovaa valuuttaa.
Aabrahamilla oli aikamoisesti omaisuutta ja hänet silti luettiin vanhurskaaksi. Ajatteleppa vaikka karjatilallista, joka viljelee maata ja kasvattaa karjaa. Käskettiinhän meidän viljellä ja varjella, mutta jos tilallinen luovuttaa kaiken omaisuutensa muille, niin miten hän sitten elättää itsensä ja tuottaa elintarvikkeita isolle joukolle ihmisiä. Ei kai Jeesus tarkoittanut semmoista, että kaikki luovuttavat omaisuutensa eteenpäin ja ne joille omaisuutta jää, ovat auttamattomasti vuohien joukossa.
Joo, minustakin Jeesus selvästi tähtäsi rikkaan nuorukaisen kohdalla hänen erityiseen ongelmaansa. Hän oli kiinni omaisuudessaan sydämeltään.
Tavallaan me kaikki kuitenkin luovumme elämästämme ja annamme sen Jeesukselle, jos olemme kristittyjä.
Ymmärtäisin sen olevan sitä, että kun tulee vastakkainasettelun paikka, Jeesus voittaa. Eli voin olla rikas tai köyhä, mutta ratkaisevaa on, kenelle kuulun.
Tänne jäävät kaikki rikkaudet, ja sitäpaitsi ne voi menettää elämänsäkin aikana. Kuten terveyden, ja omaisia, tai vaikka kaikki omaiset.
Pitää olla siis valmis luopumaan. Kyllä meitä siihen valmistetaankin, mutta ei se mikään helppo nakki ole. Luopuminen on armoa, sillä kun sydän on väärällä tavalla kiinnitetty maallisiin, on ahdistavaa elää. Vaikeinta on, että rakkaat ihmisetkin ovat tätä elämää, ja voimme vain rukoilla, että kerran taivaassa olemme taas koolla, kun täällä se ero kuitenkin jossain vaiheessa väistämättä tulee.
Kyllä, ja ehkäkä se on kaikkein vaikein nakki. Hyviä tekoja saa toisinaan puristettua itsestä, ja joskus sellainen jopa putkahtaa lähimmäiselle tietämättään. Mutta itsestä luopuminen, se on kova juttu. Ehkä jostain ei-toivotusta tavasta onnistuu vielä luopumaan, mutta kun tulee kyse omasta erinomaisuudesta, tietävyydestä, “hauskuudesta”, sosiaalisesta taitavuudesta yms. tai jos tiivistää: omasta hallinnasta, millä keinoin sitä toteuttaaakaan, niin ei meinaa millään onnistua. Vanha Aatami on lujassa, ja kova päsmäröimään Jumalan hyvien tarkoitusten päälle.
Minusta luopumisen haaste tuleekin esille juuri siinä, että sydämen maailmallisiin kiinnittyminen ei tiettyyn rajaan asti ole ollenkaan ahdistavaa - päinvastoin. Ja lopulta maailma sitten imaisee itseensä, ja sitten kohta todella ahdistaa.
.
Olisiko niin, että ihmisen joka haluaa itse tehdä kaiken, myös pelastuksen, on mahdotonta pelastua. Koska ainahan me haluamme tehdä kaiken itse, tai jos ei konkrettisesti tehdä, niin ainakin ottaa kunnia tekemisestä itselle. Lahja on tarjolla kaikille, mutta mahdoton ottaa vastaan. Välillä tuntuu siltä, että vasta sitten lahjan ottaa vastaan kun on omine yrityksineen ajanut itsensä umpikujaan ja alastomaksi riisuttu.
Pyhityksen oireita. Uskovalle pyhitys on käsittääkseni omassa elämässään syvenevää synnin ja armon tuntemista, vaikka välillä (jopa usein) epäilläänkin etenkin jälkimmäistä, mutta epäilys ei ole epäuskoa. Eivät kai ne terveet sitä parantajaa kaipaa, jne… Jos isä on työnsä aloittanut, ei tämä sitä jätä kesken.
Rikkaan miehen kohdalla “kaikesta luopuminen” tulkitaan usein juurikin omavanhurskaudesta luopumiseksi esim. meillä herännäisyydessä. Körtit (yhdistelmä teologiaa, savolaista kieroutta ja pohjalaista jääräpäisyyttä) onnistuvat tekemään nöyryydestäkin ansion, ja pelastusvarmuus muka puuttuu. Mutta kyllä se siellä kuitenkin tosiasiassa on, kun tarpeeksi kaivaa… Muu olisi asettumista selkeää Jumalan sanaa vastaan ja Jeesuksen armotyön väheksymistä.
Jos on kaksi paitaa, anna toinen pois, mutta ilman ainokaista tulee vilu ja alkaa harmittaa, ja tämä taas ei ole tarkoitus, meille on luvattu se, mitä tarvitsemme; käytettäväksi, mutta ei siksi, että siihen sydämemme kiinnittäisimme.
Matt. 6: 25-34
Ihmisen tomussa ja tuhkassa kieriskely ei Jeesuksen armotyöhön sinänsä mitään lisää; ihminen on, mitä on, Herra kyllä meidät tuntee ja kurittaa omiaan sen, mikä tarpeen on. Armahdettu syntinen on ihan hyvä osa, ja myös Isän hyvät lahjat tässä elämässä on tarkoitettu kiitoksella ja kohtuudella käytettäviksi ja ilolla jaettaviksi.
“Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.”
Joh. 15:5
Jeesuksen Jäähyväisrukous;
https://www.finbible.fi/UT/Johannes/Raamattu1_17.htm
”Vaikenen, kun omatuntoni osoittaa minut syntiseksi, sillä olen sellainen. Mutta jos se tahtoo tuomita minut, silloin sanon: Jumala on suurempi kuin sinä, sydämeni, suurempi Kristuksen tähden.
Vaikenen, kun laki sanoo, että ansaitsen kirouksen, sillä minä ansaitsen sen. Mutta jos laki uhkaa ja väittää, että kirous todella kohtaa minua, silloin vastustan ja sanon: “Kristus jo kärsi puolestani tuon kirouksen”.
Vaikenen, kun saatana muistuttaa minua synneistäni. Kumarran pääni ja myönnän, että hän on oikeassa. Mutta jos hän pelottaa minua tuomiolla ja helvetillä, silloin sanon enkeli Mikaelin tavoin: “Nuhdelkoon Herra sinua”.
Vaikenen, kun onnettomuus kohtaa minua ja minulle sanotaan: “Tämä tulee sinulle syntiesi tähden”. Mutta jos minulle sanotaan: “Tämä on syntiesi rangaistus”, silloin vastaan: “Ei suinkaan. Minulle ei enää kuulu rangaistus”.
Kun kerran astun Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen ja joudun hänen kasvojensa valkeuteen, silloin vaikenen, jos hän kysyy hyveitäni, sillä sellaisia minulla ei ole. Minä vaikenen, jos hän sanoo minulle: “Sinä olet tekojesi tähden ansainnut kuoleman ja helvetin”. Minä vaikenen tomussa, jos hän sanoo, ettei minussa ole mitään, joka vapauttaisi kadotuksesta, sillä minä tiedän, että se on totta.
Mutta jos alkaa näyttää siltä, että rangaistustuomio todella kohtaa minut, silloin en enää vaikene. Vetoan nöyrästi ja kunnioittaen Välimieheni vereen, kuuliaisuuteen ja ansioon puolestani. Vetoan Jumalan omaan vanhurskauteen, jonka hän on luvannut kaikille kurjille syntisille, jos nämä uskovat Jeesukseen. Ja totisesti hän ei sitä kiellä minulta.”
- Krummacher, Kärsivä Kristus
Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on tätä aivan tyypillistä, luterilaista fraasibonkkia, missä annetaan kuvitteellinen varoitus olemattomaan ongelmaan. Eli varoitetaan tai syyllistetään kuulijaa jostain, mitä kukaan ei koskaan tiedä kenenkään yrittäneen tehdä. Jos sellainen yrittäminen on edes mahdollista.
Toinen ajatus. Kalvinismi. Siihen kuuluu jyrkkä oppi vanhasta ja uudesta luomuksesta. Kalvinistit itse sanovat, että ihminen saa lahjaksi, ilman omaa yrittämistään, kääntymisensä hetkellä, uuden luomuksen. Siitä seuraa niin valtava kiitollisuus, että pitää yrittää noudattaa kaikkia mahdollisia sääntöjä Raamatussa ja muutamaa itse keksittyä sen päälle. Mutta tässä, päinvastoin, innokas noudattaminen katsotaan merkiksi valittujen joukkoon kuulumisesta.
Kolmas ajatus. Luterilainen puhe pelastuksen ansaitsemisesta on Janten lakia. Täällä on joitain, jotka varmasti luulevat olevansa jotain, mutta onneksi me tiedämme, että he eivät ole mitään. Jotkut täällä kuvittelevat pystyvänsä johonkin, mutta onneksi minä tiedän, että he eivät kykene mihinkään. Ethän siis vain sinä luule olevasi jotain ja pystyväsi johonkin? Vaikka minäkin tiedän, että sinä et ole mitään.
Neljäs ajatus on, että se on kateellisen, laiskan tai katkeran ihmisen halventavaa puhetta sellaista kohtaan, joka on löytänyt uskosta sisältöä, merkitystä tai onnellisuutta.
Me? Koska ainahan Jalluvaari haluaa tehdä kaiken itse, tai jos ei konkreettisesti tehdä, niin ainakin ottaa kunnian tekemisestä itselle. Sitten jokainen muu voi puhua omasta puolestaan, jos vaikka tuntee itsensä jotenkin paremmin tai eri tavalla.
Viides ajatus on, että ehkä luterilainen oppi on eräänlaista psyykkistä väkivaltaa. Sillä yritetään häpäistä ja halventaa kuulija juuri sillä tavalla, että kuulija jää hämmentyneenä ihmettelemään, että mistä on kyse tai mitä tämä tarkoittaa tai mistä tietää, onko syyllistynyt siihen vai ei. Sitten voi manipuloida lisää siten, että väittää jokaisen kyllä tietävän ja jokaisen huijaavan, joka yrittää esittää, että ei tiedä.
Yleensä, kun joku halutaan nolata, kahden kesken tai julkisesti, niin riittää, kun kysyy jotain tyyliin “mitä <tähän sopivan tehokas voimasana> sinä luulet oikein olevasi tekemässä?” Nolaamisen teho tulee siitä, että kohteelle ei kerrota, mikä hänen toiminnassaan on väärin tai pielessä. Mutta samaan aikaan hän olettaa, että kaikki muut näkevät sen ja hän ei voi tietää, miten pahasta, kiusallisesta tai nolosta asiasta on kyse. Joten lähtee paniikinomainen arvailu. Sen täytyy olla jotain pahaa, koska osa rangaistusta on siinä, että tarkkaa virhettä ei voi sanoa ääneen.
Yleensä, kun joku käyttää nöyryyttämistä tai nolaamista keinona jonkun hallitsemiseen, niin virhe on suhteellisen merkityksetön tai tulkinnanvarainen. Tai jotain, mikä on olemassa vain nolaavan tahon pään sisällä. Sinulla oli hiekkaa kengänpohjassa. Luuletko sinä, että minä olen sinun joku hiekkojen siivoaja? Tarkoitus ei ole, että henkilö ohjeiden perusteella korjaa tai oikaisee asian. Vaan tarkoitus on, että henkilö häpeää. Ja tätä edesauttaa se, että joutuu yrittämään jonkin sellaisen asian keksimistä, mitä ei välttämättä ole edes olemassa.
– “Miten niin minä luulen voivani ansaita pelastuksen? Kun en ole ikinä kuullut, että sellaista mahdollisuutta on edes olemassa.”
– “No niin, siinä se onkin. Kun et sinä tiedä, niin ethän sinä voi lopettaakaan.”
Tää on tällainen “harva meistä jos kukaan kykenee lopettamaan vaimonsa hakkaamista”. “No mutta enhän minä edes ole niin tehnyt.” “Oletko ihan varma? Entä jos vain kamppailet lopettamisen vaikeuden kanssa, etkä edes tiedä sitä?”
Ehkä myös kaikkien, jotka eivät ole koskaan tupakoineet, kuuluisi lopettaa tupakointi.
Juuri siksi, että joskus lahjaan pätee se antropologinen juttu, miksi lahjaa ja myrkkyä (tai lahjaa ja jotain vielä tyrmistyttävämpää) tarkoittavat sanat ovat niin lähellä toisiaan.
Kuudes ajatus. Tämä on oikeastaan se oivallus, miksi koko viestiä edes lähdin kirjoittamaan. Umpikujassa ja alastomuudessa ei ole mitään, mikä sinänsä yhtään tekisi ihmistä avoimemmaksi tai vastaanottavammaksi lahjalle. Etenkään jos se lahja on tuollainen antropologisesti myrkyllinen, että se ei käytännön tasolla tarjoa muuta kuin lisää umpikujaa ja alastomuutta. Vaikkakin sitten teorian tasolla jonkin vapaalipun taivaaseen.
Toisaalta hoksasin sen, että tuo luterilaisuuden kansanhurskas mahdottomuuspuhe vastaa aivan todellisia psykologisia ilmiöitä. Persoonan häiriöissä monesti on kyse siitä, että henkilö lukittuu tai linnoittautuu ympäröivää todellisuutta vastaan. Mutta siinä samalla tulee oivallus, että itse opissa ja itse teologiassa ei ole siihen mitään ratkaisua.
Seitsemäs ajatus. Lutherista henkilönä on sellainen teoria, että hänellä oli äärimmäisen ankara isä, joka hakkasi häntä varmuuden vuoksi ja ilman mitään syytä. Tästä johtuen Luther projisoi tästä kohtelusta tulleen häpeän ja kelpaamattomuuden tunteen Jumalaan. Teesien naulaamisen motiivilla ei ollut mitään tekemistä oikean opin tai oikean uskon puolustamisen kanssa, vaan Luther vihasi kaikkia elämänsä nöyryytyksiä, ja katsoi paavin olevan sopiva, ehkä ainoa riittävän suuri kohde kapinointia ja rettelöintiä varten.
Tarina jatkuu niin, että Luther ei kuolemaansa asti löytänyt ehdotonta armoa tai rakastavaa Jumalaa, vaan kapina ja viha jatkui koko matkan. Tähän asenteeseen että non serviam hän vei sitten mukanaan kokonaisia kansakuntia nimeään kantavan kirkon kautta. Ihmisille ei kuitenkaan homman nimi täysin mennyt perille, ja tuloksena on ollut pienin väliajoin kaikenlaisia herätyksiä. Kaikissa kuitenkin pohjimmiltaan tuo sama ankara isäprobleema, jota ei millään vaan pääse pakoon.
Vaihtoehtoinen teoria menee vähän salaliittojen puolelle. Se sanoo, että Luther oli varakkaasta, osin juutalaisesta suvusta, jonka taloudellinen ja poliittinen intressi oli kirkon (eli kristinuskon) vaikutuksen heikentäminen. Ihmisten huomio piti saada siirrettyä pois pyhittymisestä ja iankaikkisuudesta. Heidät piti saada kauemmas Jumalasta ja lähemmäksi sekulaaria yhteiskuntaa, siinä voittoa tavoittelemaan, kauppaa käymään ja vaurautta haalimaan. Tähän piti luoda ajallisesti neutraali pelkän pelastuksen usko, jossa ihmiset oli tarkoitus kaikin keinoin saada olemaan tuhlaamatta energiaansa taivaallisiin. Tai oikeastaan se oli vain sivuvaikutus siitä, että uskoa ei voitu kokonaan poistaa pelistä. “Jumala ei ole kiinnostunut sinusta. Jumala loukkaantuu jos luulet voivasi jollain tavalla olla mieliksi. Oikeastaan se on vihollisuutta, ellei jopa hyökkäys.” Joten ota tästä ilmainen pelastus ja mene tuotteita tuottamaan, kauppaa käymään ja hyödykkeitä kuluttamaan.
Silloin kaikki nämä herätykset ja muut ovat olleet sitä, että on yritetty muuttaa taivasten valtakunnasta kertovaksi jotain, minkä alkuperäinen tarkoitus oli sekulaari valtakunta. Tai sitten ollaan menty täysi ympyrä, ja nyt seurakunnastakin on tullut tuotettava ja kulutettava palvelu.
Luterilaisuudesta voi löytää rauhaa ja onnellisuutta. Sillä ehdolla, että ei ymmärrä tai on välittämättä näistä sen keskeisistä opeista. Ja aivan erityisesti vähät välittää koko kelpaamattomuusleikistä ja mahdottomuusleikistä.
Tästä herää jälleen kysymys, että mitä hedelmiä tällainen tuottaa… Tai toisin: Mistä puusta tällaisia hedelmiä puhkeaa?
Arvelen, että luterilaiseen kirkkoon pettyneet ja sitä halveksivat voivat tästä saada tyydytystä ja peukkua ponnauttavaa ärsykettä. Ketään tämä tuskin auttaa omissa pohdinnoissa. Autuaita ovat puupäät - eiku lutskut - joita tämä lähinnä naurattaa, tai säälittää.
Kaiken vuodatuksen keskellä on toki asiaakin.
Sellainen tutkimus voisi olla mielenkiintoinen, joka selvittäisi luterilaisuuden eroja Pohjolassa (tai erityisesti Suomessa) ja muualla maailmassa.
Tämä liittyy siis tuohon nolaamiseen ja mitätöimiseen.
Olisi kiva tietää, saako mutu mitään tukea tiedolta. Mutuni sanoo näet, että meikäläiseen maanmato-hurskauteen on vaikuttanut ilmastomme. Joo, siis synkkä kansanluonteemme, metsämme ja hiljaisuutemme. Perinne on yhdistänyt ihmisten luontaisen taipumuksen ja Lutherin ja co. teologian.
Ihminen on perimän ja ympäristön summa. Jos Jumala unohdetaan. 
Pedagogina olen pyrkinyt siihen, että yksin armosta -uskomme ei johtaisi mitätöimiskasvatukseen. Yksin armosta pelastumme, mutta se kuvastaa Jumalan rakkautta meitä jokaista ainutlaatuista kohtaan. Jumalan sana ei typisty Jumalan kuvan säröisyyteen vaan alleviivaa Jumalan kuvan kauneutta ja Jumalan rakkautta.
Teologia, kirkko, ja mitä näitä on, ei ole irrallaan ympäristöstä, jossa ihmiset elävät. Siksi meidän on turha yrittää neuvoa 500 vuotta sitten eläneitä, ja siksi me emme luultavasti voi ymmärtää itseämme ja omaa aikaamme täydellisesti. Olemme liian lähellä nähdäksemme.