En oikein usko enää, että kukaan on missään vaiheessa halunnutkaan tietää. Foorumi on ollut suunnilleen tämän inkarnaation ajan joku suljettu osasto, minne jokainen on pystyttänyt oman puhujanpönttönsä.
Siksi olen ollut jatkuvasti sitä mieltä, että moderointia tarvitaan siihen, että keskustelu pysyy aiheessa. Sitä se oikeasti myös tarkoittaa oikeilla areenoilla ja oikeilla foorumeilla, missä halutaan edistää jotain asiaa tai päästä asiassa johonkin.
Mutta toisaalta on sanottu, sekä moderoinnin että aikaisemman ylläpidon että muutaman ystävällisen ja asiallisen keskustelijan toimesta, että tämä foorumi ei ole olemassa minkään asian edistämiseksi.
Joten käytännössä moderointi on toiminut niin, että jos joku siinä omassa pöntössään alkaa olla yleisesti liian häiritsevä, niin sitten kaadetaan pönttö. Mutta jos ketään häiritsee yksilönä viereisestä pöntöstä lähtevä meteli, niin sille ei ole tarkoitus tehdä mitään.
Olen todennut, kaikenlaisia pappeja, tohtoreita, professoreita, aktivisteja ja nettipersoonia seuratessani, että tyhmyydestä ja epärehellisyydestä on mahdotonta sanoa ulkopuolisena, että kummasta on kyse. Joten siinä on hyvä takaraja sille, että ei ala kenenkään tuomariksi. Tai silloin yksinkertaisesti tietää, että jos sanoo oman ajatuksensa, ja se menee toiselta täysin ohi, niin silloin on jo tehnyt voitavansa ja voi jättää sen toisen oli se nyt kumman tahansa valtaan.
Nöyryydellä ei tarkoiteta sitä, että joku ajattelee itsensä pieneksi tai vähäiseksi. Nöyryydellä tarkoitetaan sitä, että elää totuuden mukaan. Ylpeydellä sitä, että katsoo voivansa luoda oman totuutensa.
Vilpittömyys tarkoittaa sitä, että sosiaalisessa merkityksessä on sitä, mitä esittää olevansa. Esimerkiksi vähän aikaa sitten oli katolisissa piireissä vähän hälinää kommuunion ottamisesta vastaan a) polvistuen ja kielelle, joka on tradition määrittelemä ja vuosituhannen ajan oli ainoa sallittu tapa, tai b) seisten ja käteen, joka on joku viime vuosisadan puolivälistä yleistynyt juttu. Teknisesti sitä on pidetty jo toisen vuosisadan alusta lähtien häväistyksenä, mutta nyt se otettiin pelkkänä tottelemattomuutena ja sitten sallittiin “poikkeuksen” nojalla, ja nyt se “poikkeus” tehdään melkein joka paikassa.
Löytyy niitä, jotka argumentoivat, että asiassa ei ole oikeasti kyse Kristuksesta, tai että asiassa vaikuttaisi joku hengellinen tai metafyysinen totuus, vaan että kirkolla on valta ja oikeus määrätä asia tapahtumaan ihan millä tavalla tahansa. Eli jos kirkko sanoo, että jokin asia on yhtä sallittua, niin silloin se on myös yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa.
Sitten on niitä, jotka sanovat, että ihan pelkkä terve järki riittää kertomaan, että minkälainen suhtautuminen sisältää enemmän ja minkälainen suhtautuminen sisältää vähemmän kunnioitusta. Enemmän jos polvistuu; sen sijaan, että ei polvistuisi. Enemmän jos kumartaa; sen sijaan, että ei kumartaisi. Enemmän jos osoittaa eleillään riippuvaisuutta kuin riippumattomuutta. Enemmän jos on kiinnostunut velvoitteista kuin jos on kiinnostunut vapauksista.
Vilpillisyys tarkoittaa sitä, että sanoo tai väittää olevansa jotain tai tarkoittavansa jotain, ja sitten ei halua edes tietää, että millä tavalla se väitetty asia ollaan tai toteutetaan. Vilpillisyyden huippu on tietenkin siinä, että sanoo, ettei omalla tai jonkun toisen käytöksellä ole siksi merkitystä, koska sisin on tärkeämpi. Että vaikka ulkoisesti tekee asiat vähäisellä tai olemattomalla kunnioituksella, niin korvien välissä voi silti olla mielestään todella harras ja kunnioittava. Ja tämän kruunaa se ajatus, että Raamattu muutamallakin kohdalla jotenkin erityisesti alleviivaisi sitä, miten sisäinen on niin paljon ulkoista tärkeämpää.
Terve järki ei ulotu kenenkään sisimpään. Joten terve järki on ainoa tapa tehdä ero vilpillisyyden ja vilpittömyyden välillä. Jos terve järki hylätään, niin koko vilpillisyyden ja vilpittömyyden kysymys lakkaa olemasta, ja sen tilalle tulee spontaanius: Asia on hyvä silloin ja siksi, että se nousee ihmisen sisimmästä.
Todellisuus on, että ihminen voidaan tuntea vain hänen ulkoisten tekojensa ja piirteidensä kautta. Mutta jos palvotaan spontaaniutta, niin sillä ei ole mitään merkitystä, mitä kukaan muu ajattelee. Jos minä keksin olevani sisimmässäni superhurskas teräskissa, niin se on minun ja Jumalan välinen asia. Minulla on oikeus uskoa niin. Kukaan ei saa riistää minulta sitä oikeutta. Tai muuten hän tulee minun ja Jumalan väliin.
Se taas on kaikkein suurinta mahdollista röyhkeyttä, koska hänhän silloin tulee, minun näkökulmastani, suoraan Jumalan paikalle. Eikö se ole se, mitä saatana teki langetessaan? Josta tulee se päätelmä, että hyökkääminen minun minäkuvaani ja spontaania itseilmaisuani vastaan on hyökkäämistä Jumalaa vastaan, puhumattakaan että saatanaksi alkamista. Joten lopulta asiaa ei tarvitse edes tehdä näin monimutkaiseksi. Riittää, kun kaikki ajattelevat minua, itseään ja kaikkia muita ihan suoraan jumalina, koska koskeehan tämä päättely meistä jokaista samalla tavalla?
Mutta eihän se oikeasti voi olla noin. Ei. Vaan oikeasti jokainen ihminen, sen lisäksi että voidaan muiden toimesta tuntea vain ulkoisista ominaisuuksistaan, sanoistaan ja teoistaan, voi tuntea itsensä vain itsensä ulkopuolisten asioiden kautta. Joten joku, joka väittää edustavansa jotain autenttista, spontaania itseään, tai että sisin on jotenkin ensisijainen ulkoiseen nähden, ei oikeasti edusta yhtään mitään, ei itselleen eikä kenellekään muulle. Ei edes Jumalalle, koska edes Jumala ei voi tuntea jotain, mitä ei ole olemassa, aivan niin kuin se olisi olemassa. Tai siis Jumala ei voi, koska ei petä, eikä ole petettävissä, mutta ihmiset voivat kuvitella toistensa väitetyillä sisimmän liikkeillä olevan jopa… köh, köh… suorastaan jumalallista painoarvoa.
Joten kun kaikki ovat täällä oman sisimpänsä edustajina, eikä ole mitään yhteistä tai jaettua tavoitetta tai totuuden mittapuuta, niin suljetun osaston tavalla se silloin toimii.