Lainaamassasi Pieperin tekstissä on paljon puhuva kohta, jota olen aika usein siteerannut:
Jos oletetaan, että teot ovat takeena autuuden säilyttämisestä, joudumme siihen merkilliseen tilanteeseen, että usko yksin muka tarttuisi vanhurskauteen ja pelastukseen, mutta sitten luovuttaisi tehtävänsä teoille, niin että näiden siitä lähtien olisi pidettävä voimassa uskoa, saatua vanhurskautta ja autuutta (Yksim. Ohje, M. 631, 34; suom. 504)
Pidän tätä kaikenlaisen synergismin, hienomman ja karkeamman kuoliniskuna. Olisi täysin käsittämätöntä, että uskon ensin tartuttua Kristuksen valmistamaan vanhurskauteen teot ottaisivatkin sen jälkeen vanhurskauttavan roolin syrjäyttäen Jumalan meille Kristuksessa hankkiman sovituksen!
2Kor 5:19: “Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.”
Tässähän Jumalan Kristuksessa suorittama sovitus kuvataan täysin objektiivisena, meistä riippumattomana Kolminaisuuden sisäisenä toimintona, johon meistä kukaan ei osallistunut.
Pieper ja tunnustuskirjat elävät ensiksi omassa kontekstissaan, niiden kritiikki on uskonpuhdistuksen aikaisessa ongelmakentässä. Toiseksi nuo lauseet ja ajatukset ovat jotenkin liian yksinkertaisia ja naiveja, joten en pysyt ajattelemaan noin mustavalkoisesti. Minua ei tunnustustekstit ja siitä tehdyt Pieperin kuvaukset lopullisesti vakuuta. Tässä on tietty teologinen tendenssi ja tulkinta joka on tietysti meille luterilaisille tyyppillistä. Tavallinen seurakuntalainen näillä ei päätänsä vaivaa.
Objektiivisesta sovituksen varmasti jokainen kristitty hyväksyy ja olen siitä kanssasi samaa mieltä.
Onhan niitä eroja. Mutta viittaan ketjun otsikkoon: Eikö meidän pitäisi arvioida niitä eroja Raamatun valossa, kun kerran kaikki tunnustavat Raamatun auktoriteetin?
Tuo otsikko tietysti rajaa pois ortodoksit koska heillä Raamattu on yksi osa traditiota, eivät he puhu yksin raamattu periaatteesta koska sellaista heillä ei ole. Raamattu ei ole heille ainut auktoriteetti kuten meille luterilaisille. Tässä on se ensimmäinen ongelma. Miten puhua sellaisesta mitä ei ole.
Kaikki me tulkitsemme Raamattua kuten näissä lainauksissa ilmenee. Tämä on mielestäni juuri Raamattu arviointia.
Raamatun tulkinta on taas erityyppistä meillä ja ortodokseilla. Luterilaisia ohjaa tunnusteksit ja raamatun muotoperiaate. Ortodoksinen raamatun tulkintaa ohjaa kirkko, ekumeeniset kokoukset, kanonit, yksityinen kristitty ei voi tulkita Raamattua, kuten luterilaiset. En kuvaa tätä nyt tässä sen tarkemmin.
Tässä onkin hyvä asettaa kysymys, kuinka käsitämme kirkon? Onko se näkyvä instituutio, vai onko se käsitettävä yksityisistä uskovista koostuvaksi syntinsä anteeksisaaneista Kristityistä? Mikäli jälkimmäisellä tavalla, silloinhan jokaisen kristityn on tulkittava omalla uskollaan Raamattua, ei kirkon uskolla. Saahan jokainen kristitty oman uskon kasteessa ja liittyy maailmanlaajuiseen kirkkoon tämän uskonsa kautta. Sanoohan Kristus:
Mark 16:16: “Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.”
En millään kykene näkemään, että tässä sana “joka” määrittäisi instituonaalista kirkkolaitosta.
Kun uskontunnustuksessa sanomme: “uskon pyhän seurakunnan/kirkon”, me tunnustamme siinä, että Kristuksen valtakunnassa ei enää ole yhtään todellista syntiä, kuolemaa, eikä kirousta. Yhtä hyvin voisimme sanoa, ettei seurakunnassa ole yhtään syntiä, eikä kuolemaa.
Martti Luther, Gal. kirjeen selitys, 318.
Näen siis uskon silmillä, että jokaisessa instituonaalisessa kirkossa, jossa sana oikein saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan, on uskovia, kantoi tämä kirkkolaitos sitten mitä nimeä tahansa, valitettavasti myös nimikristittyjä, kuten Kristuskin kuvaa.
Matt 13:47-48: “Vielä taivasten valtakunta on nuotan kaltainen, joka heitettiin mereen ja kokosi kaikkinaisia kaloja. Ja kun se tuli täyteen, vetivät he sen rannalle, istuutuivat ja kokosivat hyvät astioihin, mutta kelvottomat he viskasivat pois.”
Voihan tätä kirkko kysymystäkin pohtia. Onhan kirkkokysymystä pohdittukin tällä foorumilla. Kirkko on samaan aikaan näkyvä ja näkymätön. Kuten itsekin toteat.
Tähän laittaisin muutamia kysymyksiä. Tämähän on otettu suoraan tunnustuskirjoistamme.
Tämä on luterilainen määritelmä kirkolle, erityisesti " jossa sana oikein saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan," - miten käy kansankirkon joka hyväksyy naispapit, miten käy helluntailaisten, entä katolisten ja ortodoksien näiden sanojen edessä? Misouri-synodi läpäisisi tämän seulan " sana oikein saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan", entä siellä missä sana oikein saarnataan, mutta jossa sakramentit ovat poissa?
Martti Lutherin tulkinnasta en ole niin vakuuttunut koska uskontunnustuksen intentio ei ole jakaantuneessa kirkossa, ei alkukirkko sellaista olisi ikinä formuloinut. Se olisi ollu tmahdottomuus. Sen sijaan me ajamme tämän ajatuksesi helposti sisälle uskontunnustukseen ja omimme sen näin. Tällöin tarkoitusperä ja sen intentio muuttuu. Tämä nyt tuli tästä mieleen.
Matt 13:47-48 takana on Vt:n teksti Hab 1:14-17, tämä on viittaus viimeiseen tuomioon. Viittaako se eri kirkkokunnista pelastuvien joukkoon, viittaako se erityisesti eri kirkkokuntiin? Jumalan tahtohan ei ole kristikunnan hajaannus, vaan ykseys. Itse en osaa tuohon vastata.
Uskovat tosikirkkona menevät taivaaseen kaikista näistä ulkonaista nimeä kantavista kirkoista. Kukaan ei ole taivaassa enää helluntailainen, katolinen, ortodoksi, luterilainen jne.
Siis onko aivan sama mihin kirkkokuntaan täällä kuuluu? Tai mitä merkitystä sillä on? Mitä merkitystä on opilla ja kirkkokäsityksellä? Missä määrin väärä oppi rajoittaa/poistaa Jumalan työtä? Mitä seurauksia sillä on? Voinko uskoa oikein vaikka kirkkokuntani oppi on väärä? Näitä kysymyksiä herää heti.
Ei tietenkään ole sama! Sinänsä kukaan ei pelastu muuta kuin yksin Kristuksen tähden ja siinä mielessä mikään kirkkokunta, eikä siihen kuuluminen pelasta ketään, ei kaikkein oikeaoppisinkaan.
Mutta mitä lähempänä jonkun kirkon oppi on Raamatun opetusta, sitä paremman välillisen alustan se tarjoaa pelastumiselle ohjaamalla ihmisiä oikealla sanan saarnalla ja sakramenttien Jumalan sanan mukaisella toimittamisella tarttumaan uskolla Kristukseen, jonka ainoan sovitustyössä on sovitus synnistämme.
Minun näkökulma taas on hiukan erilainen. Kirkko on raamatun teksteissä Kristuksen ruumis. Kristitty ei voi lähtökohtaisesti olla ilman kirkkoa. Kristitty ei myöskään pelastu ilman kirkkoa, itse vain uskomalla. Kirkko, usko ja pelastus liittyvät näin yhteen. Kirkon merkitys on suuri pelastuksemme kannalta. Uskontunnustus kuvaa juuri tätä yhteisöllistä tärkeyttä. Kirkko/kirkot eivät ole alustoja toinen toisiaan parempia. Tämä kertoo enemmänkin kirkon jakaantumisen ongelmasta kuin itse kirkosta. Kirkko on yksi ja joka on lähempänä alkuperäistä on kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä. Se täyttää kirkon kriteerit.
Tästä tietysti herää kysymys mitä sitten ovat muut jotka ovat poikenneet tästä alkuperäisestä. Jotkut mieltävät kaikki kirkot ja seurakunnat, yhdistykset kirkoksi. Jotkut jopa kouluttautuvat uusien seurakuntien perustajiksi. Yhdistävä tekijä on usko, mitä kaikkea se sitten tarkoittaakaan. Mutta onko tämä se kirkko jonka Jeesus perusti.
Luterilaisuus eroaa monista protestanttisista ryhmistä kai juuri siinä että Raamattu ei ole irrallaan Kirkosta. Ei ole mahdollista luoda omia villejä oppeja irtoamatta kohtalokkaasti juurilta. Jatkumossa ollaan, vaikka historiassa on vino pino teologista ja poliittista hajoilua.
Tämän ketjun alussa on valaisevia viestejä siitä asiasta, miksi otsikon muotoilu ei ole pelkästään hyvä vaan sisältää myös ainekset tuohon edellä mainittuun irrallisuuteen.
Samoin mm. joku konnan näköinen yrittää siellä sanoa ettei ole sekään oikea ratkaisu että Raamattuun vetoaminen nykyisin usein torjutaan niuhoamalla sen synnystä. Vaikka Kirkko synnytti Raamatun eikä päinvastoin, ovat kirjoitukset kuitenkin Jumalan tahto ja niiden käyttö elämän eväänä ja kirkon ohjeena välttämätöntä.
Tämä on toisaalta aivan totta. Kyllä luterilaiset pitävät kirkkoa tärkeänä. Toinen näkökulma on, se, että Luterilainen Raamattuperiaate on avoin valtakirja poiketa kirkosta ja sen opista jos kirkko toimii vastoin Raamatun sanaa. Virkakysymyksessä tämä tuli kirkossamme hyvin esille. Esim lähetyshiippakunnan eräät papit vetosivat tunnustuskirjoihin, että heillä on oikeus perustaa uusi yhteisö ( kirkko) koska heidän mukaan kirkko oli toiminut vastoin Raamattua.
Myös evankelisessa liikkeessä on juuri noudatettu aikaisemminkin tätä periaatetta. Kirkko on liian maallinen, liian liberaali, se ei ole pyhä jne… on löydetty erilaisia perusteluita perustaa uusi yhdistys, seurakunta tai kirkko. Näin muodotuu uusi luterilainen " kirkko" ja vanhat luterilaisen kirkon jäsenet liittyvät uuteen luterilaiseen kirkkoon tai jumalanpalvelusyhteisöön. Protentanttiselle kirkoille on hyvin tyyppillistä jakaantuminen, mitä emme vanhoissa kirkoissa tapaa. Yksi mielestäni merkittävä asia joka johtaa juuri tähän on - luterilainen yksin Raamattu periaate. Miksi, koska se on 1500 luvulla syntynyt jossa sivutetaan, ohenetaan kirkon itseymmärrystä Raamatun merkityksestä. Tosin tilanne oli luterilaisilla lähtökuopissa he perustivat uuden kirkon, jolloin tätä ei tarvinnut ottaa huomioon. tai se otettiin huomioon huonosti. > pääsitkö ajatukseen sisälle?
Sola scriptura periaate ei ikinä tarkoittanut eikä tarkoita tradition, viran, litirgian tms dissaamista, eikä niiden hylkäämistä. Eivät luterilaiset idiootteja olleet: Raamattua, uskontunnustusta, yms ei olisi ilman traditiota. Luterilaisuus pyrkii siihen, että emme luo käytänteitä tai oppeja, jotka ovat selkeästi raamatunvastaisia. Väite että yksin Raamattu (itse asiassa sola scriptura numquam sola) ohentaa kirkon itseymmärrystä, kaipaisi selitystä. Väitteitä ei ole hyvä vain heittää ilmaan.
Sanotaan nyt näin, että juuri ymmärrys kirkosta uskovien yhteisönä, eikä laitoskirkkona on ajanut esim. SLEY: n pitämään omia jumalanpalveluksia. Jos näet Jumalan sanan mukaan kirkko olisi ulkonainen laitos, niin eihän silloin voitaisi näin menetellä.
Ulkonaista kirkkoa on kuitenkin arvioitava Jumalan sanan luotilangalla ja minusta esim. kansankirkon piispakunnan ja sen monien pastorien opetus on niin vinossa luotilankaan nähden, ettei uskova voi hyvällä omallatunnolla enää käydä kansankirkon jumalanpalveluksissa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että heidän toimittamansa sakramentit olisivat pätemättömiä, mutta jos Jumalan sanaa ei enää kuule kirkossa, niin on aika vaikea käydä enää po. kirkossa. Onhan Kristus lähetyskäskyssään antanut kirkolleen tehtäväksi opettamisen ja missä tätä ei enää ole, siellä kirkosta puuttuu kyllä hyvin olennainen osa sen Jumalalta saadusta tehtävästä. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että missä opetus puuttuu, siellä ei pitäisi enää kastaakaan, mutta tähän asiaan en ota kantaa.
Osittain ymmärsin.
Avointa valtakirjaa ei mielestäni ole annettu. Painotukset vain eroavat.
Teologista työtä eli perityn uskon ja Raamatun tutkimusta ja soveltamista tehdään kaikissa isoissa kirkoissa. Ja kirkon hajaannus on alkanut jo kauan ennen reformaatiota. Osittain syyt ovat olleet valtapolitiikkaa, osittain aitoa uskon erilaisuutta.
Jos tuntee vähänkin ortodoksien ja luterilaisten kirkkojen itsereflektointia, osaa varmasti sanoittaa niiden traditioon kuuluvan eron: Ortodokseille traditio on tärkeämpi ja auktoriteettina samalla tasolla Raamatun kanssa. Ortodoksit eivät ikinä puhu yksin Raamattu periaatteesta, koska heille Raamattu on eräs osa traditiota. Traditio tarpeellisuus edelleenkin käy ilmi siitä, että kirjoja on saatavilla vain osalle ihmiskuntaa, mutta traditio kaikille. Luterilaisuudessa taas luterilaisuuden periaate ”sola scriptura”, yksin Raamattu, tekee traditiosta alisteisen pyhille kirjoituksille. Tämä tulee tunnustusteksteissä useasti esille
Jotkut näkevät, että Ortodoksien vaaraksi voitaneen lukea jähmettymisen tilan. (Juuri nytkin heillä alkoi 7 viikkoa kestävä paastokausi, joka koskee kaikkia ortodokseja.) Luterilaisuus taas voisi helpommin langeta toiseen ääripäähän. Yksityiset kristityt, irtoavat elävästä traditiosta ja siten seurakuntayhteydestä tradition herroiksi. He lausuvat tuomioita sen perusteella mitä tämä sola sanoo, yksin Raamattu. Jo tästä voi huomata, kuinka eri käsitykset traditiosta käyvät yksiin ortodoksisen ja luterilaisen kirkon syntyhistorian kanssa.
Mutta uskonpuhdistuksen varsinainen kritiikki koski katollista traditiota. Ortodoksit olivat näiden kiistojen ulkopuolella, varsinainen kritiikki käytiin siis Rooman kanssa. Keskiajan katolisessa kirkossa tällaisia kritiikin aiheita olivat ( Ks vaikka, Schmalkaldenin opinkohdat III, artikla XV). Erityisesti luostarilaitokseen liittyneitä asioita pidettiin ongelmallisena.
Sellainen väite, että luterilaiset hylkäsivät tradition kokonaisuudessa, ei tietenkään pidä paikkaansa. Vaikka monia asioita he hylkäsivätkin. Koska sola scriptura numquam sola muotoiltiin uudestaan.
Raamattu, Sana kirjallisessa muodossa on olemassa, niinkuin oli lihaksi tullutkin Sana ja koska se on Jumalan henkeyttämiä, eläviä. Mutta traditio, mielestäni, on katova, inhimillisen viisauden jatkumo , joka edellyttää tulkintaa, itseymmärryksiä.
Uskontunnustus tai uskontunnustukset ovat todella ihmisen tuote, jotkut enemmän jotkut vähemmän ‘sola scriptura’sta’ poikkeavia. Silloinkin kun eivät poikkea, ne, tiukasti ottaen, ovat tarpeettomia.
Painotatko, että pyritään välttää selkeää raamatunvastaisuutta?
Ei se ole mikään heitto, että Raamattua ei olisi ilman traditiota. Ilman yhteisöä joka vuosisarojen kuluessa säilytti pyhiä tekstejä ja valitsi niistä Hengen johdatuksella kanoniset ja joka harhaoppeja vastaan ilmaisu kristillisen uskon uskontunnustuksilla, ei olisi edes helluntailaisuutta olemassa.
Se, että uskoon tullut ei ole saanut vielä kaikkea, vaan uskoon tulon jälkeen pitää tavoitella toista siunausta. (Pyhän Hengen kasteen kokemista kielilläpuhumisineen. Uskova, jolta tällainen puuttuu, on teillä alempaa kastia.)