Suomessa teologian kieli ja käsitteet ovat juurtuneet luterilaiseen perinteeseen.
Ortodoksisen kirkon dogmaattinen itseilmaisu nojaa yleensä kreikkalaiseen, venäläiseen ja englantilaiseen, mutta samalla teologiset apparaatit ovat ymmärryksellisesti sidoksissa maamme luterilaiseen teologiseen perimään. Lutherin ja luterilaisuuden tien tuntevat kaikki. Luterilainen kristillisyys ja sen oppi on normi. Eräänlainen itsessäänselvyys siitä mitä “kristinusko” on.
Ortodoksien sanomaa tarkastellaan ja arvostetaan vallitsevasta (lut.) teologisesta kontekstista. Meidän tulee siis ikäänkuin sanoa, selvittää tässä meille vieraassa teologian kielipelissä, miksi olemme kristittyjä, vaikka emme ole luterilaisia kristittyjä.
Vähän sama kuin joku Kreikan luterilainen yrittäisi selittää kreikkalaisille ortodokseille maan teologisen käsitteistön ja kielen kautta samaa.
Luterilaisuus (ja esim tuon ortodoksisuuden selostaminen luterilaisella koneella) pyrkii jotenkin loogis-tieteelliseen ruumiinavaukseen uskosta ja Jumalasta(?) mikä on mysteeri, mahdoton sanoilla selittää.
Jumalaa ja uskoa Jumalaan ei voi pelkistää if-then-else-lohkokaavioksi, yhtä lailla kuin ihmisen tunnetta ei pysty selvittämään suorittamalla ruumiinavaus hänen aivoihinsa.
Narsistinen aikamme, jolloin ihmiskunta (taas kerran) kokee olevansa tietonsa ja osaamisensa huipulla, vaatii kaiken purkamista ja helposti selkeäksi selittämistä. Ei se kaikkeen pysty.
Onneksi olen teologisesti täysmaallikko ilman tutkintoja tai oppiarvoja, voin aidosti ja rehellisesti kokea uskoni ja Jumalan mysteeriksi. Täydeksi suureksi mahtavaksi mysteeriksi, joka kuitenkin hyväksyy juuri meidät lasten kaltaiset, jotka vain tunnemme Jumalan hyvyyden, emmekä yritä purkaa sitä määritelmiksi ja loogisiksi malleiksi.
Jotenkin olotilani resonoi paremmin ortodoksisen liturgian mystisyyteen.
Lue p. Johannes Damaskolaisen Ortodoksisen uskon tarkka esitys. Sehän ei ole “vain” ortodoksinen, vaan koko jakautumattoman kirkon uskonopin oikea esitys.
Olen samaa mieltä: evankelis-luterilaisuus ei helpota kristinuskon omaksumista vaan tosiasiassa se muodostaa monelle loppuelämän mittaisen esteen kristinuskon omaksumiselle. Sen jälkeen kun on omaksunut saksalaisruhtinaiden riisutun version kristillisyydestä, on vaikea oppia suhtautumaan oikein ja arvollisesti mm. pyhiin reliikkeihin, paastoamiseen, askeettisuuteen, luostarikilvoitteluun, pappeuteen, avioliiton mysteeriin jne. Luterilaisuus ei auta vaan estää omaksumasta vanhakirkollista ja apostolista asennetta näihin.
Mikä on oikea asenne, onko se vapaus ajatella itse niin kuin parhaaksi näkee. Sekö on se asenne, vai se mitä yhdessä on päätetty. Saako jokainen harjoittaa vapautta kuten hänelle sopii? Saako ihminen itse ratkaista pitääkö ikoneita, vai ovatko ne luovuttamaton osa kristinuskoa ja jne… Kristinuskossa vapaus merkitsee yhteistä uskoa, jota on sanoitettu. Mistä tiedämme että, pyhiin reliikit, paastot, askeettisuus, luostarikilvoitus, pappeus ja avioliiton mysteeri kahlitsevat. Miten ne kahlitsevat? Ikoni nurkassa on enemmän kuin kiva.
Jännä, että sanot noin luterilaisuudesta. Meidän kotona luterilaisuutta on pidetty paradoksit hyväksyvänä ja epätäsmällisenä versiona kristinuskosta. Vapaasuuntainen oppi taas on insinööriystävällisen selkeä esim. pelastuskäsityksessään: asioiden ajatellaan tapahtuvan samalla tavalla ja samassa järjestyksessä, tietyn prosessikaavion mukaisesti. Luterilaisesta pelastusopista en ole miehelle pystynyt tällaista prosessikaaviota esittämään, kun löytyy uskoontulokokemuksia ja uskoon kasvamista, ja kaste voi olla alussa tai lopussa tilanteen mukaan. Ja se miten hahmotetaan Jumalan valinta suhteessa ihmisen “ratkaisuihin”, on myös vaikea kuvata loogis-täsmällisesti ajautumatta paradoksiin. Kaiken lisäksi näistä asioista on luterilaisten keskuudessakin vähän erilaisia käsityksiä.
Tätä en ymmärrä. Useaa kieltä osaavana olen pannut merkille, että eri sivistyskielillä on likimain sama ilmaisukyky. Kieltä käyttäessä sanasto hioutuu täsmälliseksi. Suomenkielistä ortodoksista kirjallisuutta – ja lehtiä – on julkaistu suuria määriä ainakin sadan vuoden ajan. Joten miksi suomen kielellä ei voisi vuonna 2022 sanoa selkeästi sellaista, minkä vaikka venäjän kielellä voi?
Kiitos vinkistä. Taisin sen kirjan kyllä joskus lukea. Ei siinä ollut mitään vikaa. (Paitsi sen luonnontieteellisissä opetuksissa. J. tuntuu olevan epävarma siitä, onko maa pyöreä.)
(Lihavointeja lisätty.) Tästähän on täällä keskusteltu paljonkin. Eikö “apostolinen” asenne esimerkiksi reliikkeihin tarkoita sitä, miten apostolit Uuden testamentin mukaan asennoituvat niihin? Ja UT:sta täytynee tehdä se johtopäätös, etteivät apostolit käyttäneet reliikkejä, tai ne eivät ainakaan olleet kovin keskeisiä (siis: niitä ei maininta lainkaan). Luterilaisuudessa “riisutaan” kristillisyydestä lähinnä sellaista, mikä (Raamatun mukaan) ei kuulu siihen välttämättömänä osana ja (kokemuksen mukaan) näyttää muodostuneen jonkinasteiseksi epäkohdaksi. Reliikkeihin liittyvät väärinkäytökset lienevät kiistämätön kirkkohistoriallinen tosiasia.
Ethän omien puheisikaan mukaan voi tietää, mitään luterilaisuudesta, kun tuolla ortodoksi- ketjussa sanot;
" Kun lähtökohta oli, että en rukoillut, käynyt kirkossa tai osallistunut kirkon elämäntapaan millään tavalla, mutta nykyään teen kaikkia noita asioita, on selvää, että jumaloitumista on tapahtunut."
Olet kuitenkin hyvin kärkäs luterilaisuutta vähän joka käänteessä arvostelemaan, eikö tässä nyt ole hiukan ristiriitaa ?
Tämä ei ole näin simppeli juttu. Kun puhumme uskonnollisista käsitteistä tilanne tulee paljon monimutkaisemmaksi.
Tämä on perusongelma joka tulee vastaan luterilaisuudessa. Kun asiat riisutaan miksi säilytetään kuitenkin kaanon, jota ei apostolien aikana ollut, vaan hyväksyttiin 300 luvulla, asiaa voidaan katsoa myös tästä näkökulmasta. Kirkon historia on myös opinkehityksen jatkumoa, pakettia ei siis annettu kerralla. Alussa oli vain pelkät siemenet josta sitten on kasvanut puu. Näin on tapahtunut monien kristillisten oppien kohdalla. Myös reliikkien. Se, on totta mitä sanot, relikkeihin liittyy väärinkäytöksia, mutta väärä käyttö ei sulje pois oikeaa käyttöä.
Minä kyllä vähän haastaisin sen, ettei reliikkejä mainita UT:ssa. Kirjoitin siitä muutama kuukausi sitten pienen jutunkin: Oikeasti inkarnatorista: pumpulitupot ja muut reliikit – Palasia Ei toki mainita sitä, että apostolit olisivat kunnioittaneet reliikkejä, mutta heihin kyllä suhtaudutaan sillä tavoin, että minusta vaikuttaa ihan höpöhöpöltä se, että reliikit olisivat vasta jonkin sortin myöhempää pakanallista vaikutusta kristinuskoon.
Tuli muuten mieleen, tätä on varmaan joku tutkinut näin oletan, mutta mites juutalaisuudessa? Eräs nainen, joka oli tapahtuman aikaan luterilainen, kertoi että kun hän kärsi lapsettomuudesta, hän rukoili Raakelin haudalla Israelissa ja koki, että tämä oli ratkaisevaa siinä, että hän tuli raskaaksi. Hämärästi muistan, että Raakelin hauta on paikka, jossa juutalaiset, jotka kärsivät lapsettomuudesta, käyvät rukoilemassa, en ole ollenkaan satavarma, muistanko oikein. Mutta siis hautapaikathan ovat tärkeitä jo Vanhassa testamentissa. Minulla ei ole aikaa lähteä kaivamaan, löytyisikö tästä jotain mielenkiintoista, mutta oletan, että löytyy. Vähän sama kun muistaakseni löytyy dokumenttia siitä, että juutalaiset pyysivät rukouksessa enkeleiltä apua yms. Siis sama siinä mielessä, että vanhojen kirkkojen käytäntö, johon protestantit sanovat että ei löydy raamatullisia perusteita, löytyy kuitenkin jo juutalaisten käytännöistä ajalta ennen Kristusta.
En minäkään väitä, että reliikit olisivat “pakanallisia”. Mutta yhtäkaikki viittaamasi raamatunkohdat Apt. 5:15 ja 19:11-12 eivät ole kovin luja todiste myöhemmän reliikkiperinteen apostolisuudesta.
Jos minulla olisi vitriinissä vaikkapa apostoli Paavalin varpaankynsi (niin että korkealla varmuudella voisin uskoa sen siksi), tuntisin varmaan joitakin väristyksiä sitä katsellessani ja apostolin matkoja muistellessani. Toinen asia olisi kysymys uskonnollisluontoisesta “devotionaalisesta intensiteetistä” kyseistä objektia kohtaan. Milloin mennään liiallisuuksiin? Minusta jo varhain, jos kohteeseen aletaan liittää samaa tunnetta kuin kaikenlaisiin talismaaneihin. Vaikka reliikin kautta tai sen äärellä ajatellaan palveltavan tosi Jumalaa, se ei minusta tee asiaa ongelmattomaksi. Riippuu tietysti juuri tuosta “devotionaalisen intensiteetin” tasosta.