Erosin luterilaisesta kirkosta 2014 ja liityin vapaakirkkoon. Nyt en osaa sanoa olenko pettynyt ratkaisuuni vai onko aika vain sellainen, että vapaiden suuntien hartauselämä ei kosketa eikä hoida, vaan enemmän stressaa ja ahdistaa.
Aloin miettiä onko heidän ja helluntailaisten jumalanpalveluksissa käytetyissä lauluissa paljonkaan sellaisia aiheita kuten rikkinäisyys, keskeneräisyys, epäonnistumiset, väsymys, kipuilu oman syntisyyden kanssa, sen kohtaaminen ja hoitaminen, hiljentyminen, Jumalan eteen meneminen nöyrällä “tutki minut” -asenteella.
Raamatussa on paljon todella hyvin ja hoitavasti sanoitettuja rukouksia, juurikin ihmisen pienuuden, epäonnistumisen, uudistumisen kaipuun kokemiseen ja korjattavana olemisen tarpeeseen. Ihmettelen miksei niitä tietyissä piireissä juuri käytetä.
Varmaan on joitakin näitä aihepiirejä sivuavia lauluja olemassa ja käytössä, mutta osasyy siihen että vapaakirkon ja helluntaiseurakunnan kokouksissa soitetaan tiettyä settiä tuttuja ja suosittuja ylistyslauluja, on se, että seurakunta ei jaksa opetella uusia lauluja, eikä kipeämpiä näkökulmia ehkä haluta tuoda hämmentämään kuulijoita.
Haluan nykyisin käydä luterilaisissa jumalanpalveluksissa, usein ihan pelkästään siksi, että siellä luetaan joka kerta se synnintunnustus, ja ehtoolliselle mennessä on mahdollisuus polvistua ja hiljentyä.
Ehkä jumalanpalvelus ja sen eri muodot eivät sinänsä liity “arkiseen rukouselämään”, mutta Sunnuntain jumalanpalvelus voi antaa evästä arjen uskon elämään. Mutta juuri nyt en kaipaa pirteyttä ja kädet ylhäällä ylistämistä ja tuonpuoleisissa kuvissa liikkuvia sanoituksia. Vapaakirkko on ollut itselleni myös tärkeä uskonelämän toteuttamisen paikka, mutta nyt on aika että ei vain jaksa muuta kuin vain olla. Rukouskin on ollut aika ahdistunutta, tuskaista ja aggressiivistakin ajoittain.
)