Kun aikoinaan olin liittymässä ja liityinkin ortodoksiseen kirkkoon, minulla oli semmoinen “superortodoksi”-vaihe. Ei liene tuntematon kellekään kirkkokuntaan X liittyvälle.
Halusin tehdä kaiken vimpan päälle. Hankin rukouskirjan - sen pienen läpyskän ja Orologionin väliltä - ja siellä on semmoisiakin rukouksia kuin “Työn alkaessa”:
"Herra Jeesus Kristus, iänkaikkisen Isän ainoa Poika! Sinä olet sanonut puhtaimmallasi suullasi: Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Herra, minun Herrani , uskoen minä kätken sieluuni ja sydämeeni sanasi ja nöyrästi rukoilen sinua: Auta minua, syntistä, työssä, jota nyt aloitan, että tekisin sen sinun kauttasi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen."
Sitten kypsähdin ja tuli “erämaa” ja väsähdin kaikkeen tähän. Tuli kohdallani todeksi: “Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko.” (Mark. 14:38) Liha oli tosiaan heikko.
Useamman vuoden olen nyt koittanut kivuta takaisin entiseen intooni. Mutta kivuliasta se on. Siksi olen pitänyt parhaimpana ratkaisuna ainakin käydä kirkon palveluksissa. Jos en itse jaksa, niin muut jaksavat.
Olisi kiva kuulla muidenkin mietteitä esimerkiksi psalmeista 1-7 samaan aikaan vierellä lukien Johannes Siinailaisen opetusta turhasta elämästä luopumisesta.
“…turhasta elämästä luopuminen.” Onkohan tämä sitä “pyhää välinpitämättömyyttä”, jota Riitta ja Seppo A. Teinonen käsittelevät kirjassaan Keskustelua mystiikasta?
Gerontikonissa luullakseni on kertomus, jossa ohjaajavanhus käskee kuuliaisuusveljen mennä hautausmaalle ja haukkua haudattuja munkkeja. Kun hän palaa hautausmaalta, vanhus kysyy, mitä munkit sanoivat. Eivät mitään, vastaa kuuliaisuusveli. Vanhus käskee hänen mennä uudelleen hautausmaalle ja kehua haudattuja munkkeja. Kun kuuliaisuusveli palaa hautausmaalta, vanhus kysyy, mitä munkkivainajat sanoivat. Ei mitään, vastaa veli. Tee sinä samoin, on vanhuksen neuvo. (Kerron ulkomuistista, mutta suunnilleen näin se menee.)
Jotakin zenbuddhalaisuudesta (sōtō-zen) tietävänä sanoisin, että ei. Nämä erämaaisät olivat jyrkkyydessään ihan omaa luokkaansa. Eivät he arvuutelleet oppilailleen Kristuksen oppeja kuin kōaneita. He havainnollistivat oppejaan hyvinkin suorasukaisen käytännöllisesti.
Mainostan vähän minne myös voi mennä arkista rukouselämäänsä toteuttamaan.
Tämän toiminnan konsepti on englantilaisen benediktiinimunkin aloittama, nykyään levinnyt ympäri maailman. Helsingissä toimintaa järjestetään evankelis-luterilaisen kirkon tiloissa.
Kristillisen meditaation -ryhmät jatkavat taas toimintaansa ja tänä syksynä tulee 10 vuotta siitä, kun pidimme ensimmäisiä kokouksia Tuomasyhteisön toimistossa Agricolan kirkolla. Osallistuminen ei vaadi ilmoittautumista tai sitoutumista, eikä edellytä aiempaa kokemusta meditaatiosta. Kaikki ovat tervetulleita.
Tiistaisin klo 18:00 Agricolan kirkon kappelissa (Tuomasmessu)
Keskiviikkoisin klo 18:00 Tuomiokirkon kappelissa
Eikös se hiippahemmo ollut kanadalainen eikä englantilainen? Muistaakseni kävin parikin kertaa kuuntelemassa hänen luentojaan, referoi paljon Paavalin kirjoituksista.
Muinaisina aicoina waca wanhha Sakarja kävi tosiaan Agricolan kirkolla jokusenkin kerran kokeilemassa rukousmeditaatiota sellaisen benediktiini-papin mailitse etäohjaamassa ryhmässä. Sain vuosia niitä rukousmeditaation aluksi luettavia kirjeitäkin, ennen kuin e-mailini piti sulkea muun postihäirinnän johdosta. Tuo benediktiini-veli kävi pari kertaa puhumassa luennonomaisesti, olikohan se Töölön, Meilahden ja toki Agricolan kirkossa. Englanninkielellähän kaikki meni, mutta en tiedä, mistä olen saanut päähäni, että tuo mainio pappi olisi ollut kanadalainen?
Eikö kukaan muu muista tällaista valkokaapuista benediktiiniveljeä ja hänen rukousmeditaatio-ohjaustaan?
Rukouskirjaa minulla ei ole, enkä oikein osaisi sellaista käyttääkään. En myöskään osaa sanoa missä kohden omat ajatukseni loppuvat ja rukous alkaa. Tällaistako on silloin, kun koko elämä on rukousta?
Jos sulla olisi rukouskirja ja sitä ajatuksiesi avulla läpi kävisit, niin jos koko elämäsi olisi rukousta, rukouskirjan läpikäyminenkin olisi helposti rukousta.
Itselläni on ollut aina vetoa kirkon rukoukseen. Tällaista arkinen rukouselämäni on nykyään; hetkipalvelusta en juurikaan tee päivittäin, mutta aamuin ja illoin ristinmerkki ja jos ei ristinmerkkiä niin (Silvanuksen edellisen foorumin esimerkin mukaan) jonkinlainen Kunnia.
Päivän evankeliumi ja sen yhteydessä raamattumietiskelyrukousta.
Hetkipalveluksesta joku yksi hetki harva se päivä ja monesti evankeliumin kaveriksi lukukappaleiden hetki.
Toisinaan jeesuksenrukousmainen meditaatiohetki.
Ja toisinaan randomisti jokin psalmi esiin ja sen mietiskelyä.
Psalmeissa on joku juttu, ne pitävät minut jotensakin raiteillani uskonelämäni harjoittamisen suhteen. Kun lakkaan lukemasta psalmeja, lakkaa jotenkin moni muukin asia. Yleensä noudattelen hetkipalveluksen järjestystä psalmien esilleotossa.
Verrattuna mihin? Tuskin ainakaan siihen, että eläisi muuten samaan tapaan mutta leppoisasti ilman lapsista huolehtimista. Verrattuna johonkin erakkoelämään selibaatissa ja jatkuvassa esirukouksessa ehkä.