Arkinen rukouselämäni


#81

:heartpulse: (empatianosoitussydän)


#82

Marraskuu syö miestä, tämä pimeys, kylmyys ja kosteus!

Itselläni rukoukset ovat olleet vain hätäisiä huokauksia aamusta iltaan jatkuvan muuttoon liittyvän tavaroiden läpikäynnin, lajittelun ja kierrätyksen sivussa. Herään taas aamuöisin murehtimaan, miten ehdimme tehdä kaiken ja mitä olemme unohtaneet.


#83

Aika pitkälti arkinen rukouselämäni -jos siitä voi puhua -on viime vuosina ollut lähinnä Jeesuksen rukouksen huokailua silloin tällöin ja toisinaan…Nyt tuntuu, että pitäisi skarpata. Just alkanut Adventtiaika toivottavasti inspiroi…Ja onhan Joulupaastokin meneillään. Paaston aikakin voisi toimia innoittajana…


#84

Jeesuksen rukoukseen minäkin mantranomaisesti turvaan kesken raadannan tai öisen valvomisen, kun on neuvoton ja surkea.

Eilen päätin mennä laulamaan kirkkoon kun vaki-kirkkokuoroni piti esittää pitkä litania joululauluja eräässä pikku kirkossa. Olen laiminlyönyt niin harkkoja, kuin messuja muuttokiireiden takia, mutta tähän tahdoin mennä. Myöhässä taas roudauskeikalta vaihdoin työvaatteet kirkkolaulutamineisiin ja kaahasin Helsingin keskustan ruuhkien läpi kirkkoon, mihin ehdin sittenkin pari minuuttia ennen kuin harkkojen piti alkaa. Kirkon ovi oli auki, mutta kirkkosali aivan pimeä. Sen parempi, ajattelin, saan hetken rauhoittua ja rukoilla, ennen kuin kuorolaiset tulvivat harjoituksiin. Menin polvilleni ehtoolliskaiteelle, laskeuduin lattialle ja painoin otsani kivilattialle, tunsin olevani aivan rättiväsynyt, kipeä ja loppu näistä muuttohommista, mieleen tuli vain Jeesuksen Kristuksen rukous.

Makasin lattialla hetken ja rukoilin. Sitten aloin ihmetellä, miksei muita kuorolaisia tule. Menin googlaamaan kirkon ohjelmaa, olin viikon etuajassa. Ilmankos. Tässä tuhrautui pari tuntia matkoihin, ja hommia olisi vaikka kuinka. Akantajunikin on aivan sekaisin.
Ajoin vanhaan taloon ja aloin kantaa taas tavaroita autoon.


#85

Tämä on kyllä vaarallista.


#86

Tänään (ja viime viikolla) kirkossa ollessani tuli jostain syystä ihan uusia tuntemuksia. Muistin yhtäkkiä selvästi niitä hetkiä jolloin olen itse paheksunut jonkun toisen kirkkokäyttäytymistä tms. ja muistin niitä hetkiä kun minulle on joku kertonut paheksuneensa toisia kirkossa. Tuli sellainen olo että voi ei, kenellekköhän minä olen paheksumisen aiheena tänään, katsooko minua joku ärsyyntyen ja paheksuen. Yritin olla oikein hajuton, mauton ja huomaamaton että olisin mahdollisimman vähän paheksunnan aiheena. Ihan vaan siksi että muistin ettei paheksumisen tilassa ole mitenkään hyvä olla.


#87

Tuli hetkellinen mielihalu perustaa uusi ketju: Arkinen pyhityselämäni,
mutta mennään nyt tässä olemassaolevassa ketjussa.

Olen pitkällä sairaslomalla, ja aikaa on. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kotimaassani seurakunta-aktiivi ja kristillinen elämäni on tunnustuskuntien rajat ylittävää. (Aiemmin en siis ole kotimaassa ollut aktiivinen kristitty, aktiivisesti olen osallistunut aikuisena seurakuntaelämään vain ulkomailla missä katolinen kirkko on valtakirkko.)

Tilanne on muodostunut vuoden kuluessa sellaiseksi että käyn viikottain ev.lut. -kirkon erilaisissa vapaa-ajan toiminnan ryhmissä, joissa on toki silloin tällöin mukana myös rukoushartautta.
Sakramenttielämäni tapahtuu katolisessa kirkossa, viikottain. Rukouselämääni tapahtuu myös ortodoksisessa kirkossa, jonka liturgisiiin viettoihin olen myös osallistunut viikottain.

En oikein itsekään tiedä mitä ajatella, mutta tämä toimii tällä hetkellä hyvin näin.
Luterilaisten seurakuntien tapahtumat ovat elämän suola, koska paikkakuntani katolinen kirkko ei jäsenmäärän pienuuden vuoksi järjestä vapaa-ajan toimintaa. Nyt kun aikaa on osallistua kaikkeen mahdolliseen, kaipaan espanjalaisen seurakunnan monipuolisia tapahtumia.
Luterilaisten tuttujen ja ystävien määrä on tietysti lisääntynyt ja yhteinen ajanvietto on johtanut myös siihen että olen käynyt jopa pari, kolme kertaa kuukaudessa luterilaisen kirkon liturgisissa tilaisuuksissa (paastovesper, jumalanpalvelus).

Itse olen ajatellut että tämä on hyvä esimerkki siitä miten alunperin huolettavasta asiasta (sairaus, sairasloma) tulee asia joka saa elämän sellaista kautta uusille, positiivisille urille, joita ei terveenä olisi positiivisina edes pitänyt.


#88

Mitä ovat “liturgiset vietot”? En ole koskaan kuullutkaan tuollaisista.


#89

Päivän pähkinä. Luovaa kielenkäyttöä. Epäselvää uussuomea.

Ajattelin sinua kun kirjoitin vietoista, ja muistin miten pitäisi muka sanoa toimitus, joten vietto sitten lopulta jäi tuohon ihan alitajunnan sanelemana.

:blush:


#90

Itsekin olen sellainen “monikristitty” että koen hartautta kaikkien kristillisten kirkkokuntiemme (ort., kat., ev-lut.) jumalanpalveluksissa, ja osallistun mielelläni kaikkiin, mihin voin.

Ehtoollisrajoituksia kunnioitan, ja pyrin sulautumaan joukkoon enemmän kuin olemuksellani vahvasti osoittamaan “rekisterikirkkokuntaani”. Kristus on Kristus, ihmiset sittemmin ovat näitä sääntöjä ja raja-aitoja rakentaneet.

Opillisesti olen itse siis äärimmäisen sekava. Kuten monet kirkkojenkin opit ja niiden edustajien lauselmat (en tarkenna).

Mutta minun ja kirkkojemme opin sekavuus ei ole kristinuskon vika eikä vallankaan Kristuksen vika, vaan meidän ihmisten rajallisuutemme ja rajallisuutemme historian.

Mutta kun tiedostan tämän, vallankin itsessäni, mutta myös kirkkojen ihmisten tulkinnoissa, on minun helppo mennä kaikkia kristillisiä kirkkoja kunnioittavalla asenteella, minkä tahansa niistä tilaisuuteen kiittämään ja ylistämään Kristusta. Tunnustamaan syntejäni ja pyytämään niitä anteeksi. Rauhoittumaan ja tuntemaan hartautta.

Näitä oppiriitoja ja tulkintoja jauhan tällä foorumilla, kirkkoihin menen rukoilemaan ja laulamaan, en riitelemään. Kirkoissa tiedän, että vieressäni laulaa tai osallistuu ehtoolliseen ihmisiä, joilla on aivan päinvastaiset tulkinnat ja käsitykset joistakin uskon ja elämän asioista kuin minulla, mutta se ei häiritse minua siellä. Olemme siellä Jumalan edessa kaikki omine uskoinemme, teinemme ja tulkintoinemme.


#91

Tältä minustakin tuntuu.
Viime aikoina olen ollut monesti tilanteessa jossa istuessani luterilaisen kirkon hartaustilaisuudessa vieressäni on istunut ihminen, jonka opillisten ajatusten tiedän olevan hyvin lähellä omia tämän hetkisiä ajatuksia, kun taas katolisessa kirkossa istuessa olen tuntenut vieressä istuvien ajatuksia aika vieraiksikin.

Tässä kirjoittamassani ei ole nyt mukana arvostelua, vaan puhun ihan mututuntuma tunteesta jossa tuntee olevansa ystävällisten ja ystävällisistä ja tuttavallisista lähtökohdista minua kohtelevien lähimmäisten joukossa.
Kirkossa ja rukoustilaisuuksissa käydessä on saanut olla rauhassa siltä että pitää ottaa kantaa joihinkin teologisiin kysymyksiin.
Se on oikein hyvä tunne.
Siitä tulee myös mieleen seurakuntaelämäni ulkomailla, siellähän tuo tunne perustui sille että oli tekemisissä vain yhden kirkkokunnan jäsenten kanssa, mutta saman näyttää olevan mahdollista toimia myös monikiristillisissä tilanteissa.

Olen kaivannut tulla otetuksi ihmisenä enkä teologisten mielipiteiden edustajana, ja sitä olen viime aikoina saanut kokea varsinkin muissa kuin omassa kirkossa. Pienet jäsenmäärät liittyvät usein korostuneesti vastakkainaseteltuihin mielipiteisiin.
Kyllä minä silti vielä tulen kommentoimaan itselleni ominaisella tavalla noita usko ja teot - asioita. Arkisessa rukouselämässäni ne teemat eivät kyllä onneksi tällä hetkellä näy, vaan on hyvä käydä lähetyskäsityökerhossa ja raamattupiirissä ihan vaan näkemässä toisia ihmisiä,oli tunnutuskunta ihan mikä tahansa.


#92

Nämä ajatukset yhteyden kokemisesta eri kirkkokunnissa oleviin, ovat varmasti monilla samansuuntaisia. Tämä on jotenkin ristiriitaista. Toisaalta opilliset erot ovat valtavat ja siitä huolimatta voidaan tuntea yhteyttä. Onko kysymys itsepetoksesta? Vai aidosta Hengen yhteydestä opillisista eroista huolimatta? Voiko siis tuntea Hengen yhteyttä vaikka oppipohja on eri? Voiko tästä tehdä yksityinen kristitty laajempia johtopäätöksiä? Ja minkä tyyppisiä? Voiko tästä tuntea myös huonoa omaatuntoa? Tai pitäisikö tälläisestä yhteydestä, yhteyden kokemuksesta pidättäytyä?


#93

Otsikkoon kommentoin, että arkinen rukouselämäni on omin sanoin tai ajatuksin rukousta Herrani edessä, olinpa missä tahansa. Haastavissa arjen asioissa myös Hän on läsnä ja auttajana konkreettisella tavalla. Se on upeaa kokea ja ihanaa armoa. Muutenkin Jumalan armo on tullut käsinkosketeltavaksi kokemiseksi päivittäin. Se, että Herra itse omasta halustaan ja rakkaudestaan päättää olla armollinen, on jotakin uskomatonta.


#94

Arkinen rukouselämäni rikastui Kreikan tuliaisella.


#95

Kas, sinäkin ostit arkkienkeli Mikaelin kuvan, niin minäkin. Vähän samantapainen, Bulgariasta ortodoksikirkosta viime viikolla hankittu. Meinataan laittaa se uuden asuntomme eteiseen vartioimaan.

Minulla on parin kolmen vuoden takaa yksi näky, unessa, jossa Mikael ajoi takaa ilmeisesti Luciferia ja ne lensivät Helsingin tuomiokirkon kupolista sisään ja taistelivat miekoilla ilmassa kupolin alla. Tästä syystä hankin tuon ikonin.


#96

Kirjoitin kuvatekstin huonosti. Arkkienkeli on Jyväskylästä ostettu kortti-ikoni. Sen sijaan etualalla näkyvä käsisuitsutin on Kreikan tuliainen.
Sen myi mukava ortodoksipappa paikallisessa kirkkotarvikeliikkeessä.
Suitsuttaminen on minulle mukava tapa muutenkin mutta kyllä hiilen sytyttäminen, pihkan lisääminen ja tuoksun haistaminen ja savulla huoneiden siunaaminen on myös rukouksellista.


#97

Ehdottaisin tästä uutta pappeuden astetta. Ortodoksipappuuden voisi sijoittaa esimerkiksi alidiakonin ja diakonin väliin ja Itä-Suomen yliopistoon voisi tehdä tästä 16opn kurssin.


#98

Ortodoksimummo on myös tärkeä titteli. Rhodos-Ateena -lennolla sellainen istui vieressäni lukien pienestä rukouskirjasta rukousta koko lennon ajan.


#99

Mikä lentoyhtiö oli kyseessä?


#100

Aegean airlines. Tarkoitatko että oli tarpeen rukoilla kun oli niin epäilyttävä lentoyhtiö?:sweat_smile: