Suitsuttaminen on aina ollut mielestäni hieno tapa, mutta viime vuosina kun Gregorios Narekilainen nimettiin kirkon opettajaksi, suitsuttaminen on puhutellut vieläkin enemmän.
Hänen kirjansa ensimmäinen rukous:
Speaking with God from the Depths of the Heart
A
The voice of a sighing heart, its sobs and mournful cries,
I offer up to you, O Seer of Secrets,
placing the fruits of my wavering mind
as a savory sacrifice on the fire of my grieving soul
to be delivered to you in the censer of my will.
Compassionate Lord, breathe in
this offering and look more favorably on it
than upon a more sumptuous sacrifice
offered with rich smoke. Please find
this simple string of words acceptable.
Do not turn in disdain.
May this unsolicited gift reach you,
this sacrifice of words
from the deep mystery-filled chamber
of my feelings, consumed in flames
fueled by whatever grace I may have within me.
As I pray, do not let these
pleas annoy you, Almighty,
like the raised hands of Jacob,
whose irreverence was rebuked
by Isaiah, nor let them seem like the impudence
of Babylon criticized in the 72nd Psalm.
But let these words be acceptable
as were the fragrant offerings
in the tabernacle at Shiloh
raised again by David on his return from captivity
as the resting place for the ark of the covenant,
a symbol for the restoration of my lost soul.
Meidänkin huushollista löytyy vähän samantapainen suitsutusastia - vaimon aikoinaan Kreikasta tuoma. Palvelee takankoristeena, kiinnostaa kovasti lapsenlapsia
Pienempi ja vaatimattomampi Lampukasta hankittu itselläni oli vuosikymmeniä sitten kotona käytössäkin.
Jossain muutossa kyllä hukkunut…
Hiilien ja pihkan kanssa tuli Valamon talkoolaisaikana pelattu paljonkin, kun ponomarin tehtäviin liittyi kadilankin hoito. Hiili piti pitää hehkuvana pitkienkin palvelusten aikana…
Kirkkokunnasta riippumatta: ihailen ja rakastan noita kirkkomummoja, jotka järkkäävät jp-kahveja ja kirppareita, keräävät kutomisilla ym tempauksilla myyjäisitä rahaa hyväntekeväisyyteen ja jotenkin rakentavat sellaisen epävirallisen infrastruktuurin kirkkoihin, mihin on helppo uusienkin sukeltaa mukaan.
Ooh, ollapa jonkin verran vanhempi että alkaisin jo olemaan kirkkomummoainesta. Olen nykyään ilmeisesti ihan liian hyväntuulinen ja suopea. Sitä odotellessa.
Sinänsä lohduttavaa, että vaikken täytäkään ortodoksipapan muodollisia pätevyys- ja sopivuuskriteerejä, minua usein luullaan sellaiseksi! Vallankin erilaisissa monikirkollisissa ekumeenisissa pippaloissa.
Lienen siis pseudo-ortodoksipappa, ellen peräti VALE-ortodoksipappa!
Jeesuksen Kristuksen rukous on paras monessa tilanteessa. Se tulee minulla ihan itsestään monta kertaa päivässä.
Aina kun ongelmat kaatuvat niskaan taii maailma(ni) tuntuu putoavan se tulee kuin itsestään. Tai kun huolet valvottavat aamuyöllä, se auttaa rauhoittumaan uneen.
Elän ahdistuksen vuosia, ehkä vielä joskus helpottaa. Niin moni asia on mennyt pieleen ja sairaudet iskeneet, että välillä epäilen olevani jonkin kiroama ellei peräti demonin riivaama.
Mutta parempaa rukousta en tähänkään tilanteeseeni tiedä.
Jeesuksen rukouksia on Raamattuun kirjattu muutamia. Se lisäksi Jeesus antoi omilleen puitteet mitä ja miten tulisi rukoilla kun sitä häneltä pyydettiin, ettei turhia hoettaisi. Eli Isä Meidän rukous.
Ymmärrän, että tämä sanoitus on itäisen katolisen kirkon muotoilema.
Eihän tuollaista tehdä muuta kuin niissä yhteisöissä, joissa solkataan siansaksaa ja kuvitellaan sitä raamatulliseksi uusien kielten puhumisen armolahjaksi.
Timo_k olet tässä karisma asiassa varmasti paavalin kanssa samaa mieltä tavoitelkaa armolahjoja. Henki niitä jakaa kuten parhaaksi näkee. Tämä on se positiivinen tapa suhtautua , Jumalan lahjoihin asiallisesti. Siansaksa on sitten erikseen.
