Armo on ansaitsematonta hyvyyttä sen kohteena olevalle.
Oppisimmepa ihmisinäkin armahtamaan kanssa palvelijoitamme.
On hyvin kauheaa toisinaan kuulla, miten ihmiset puhuvat ja kirjoittavat Kristuksen palvelijoista. On totta, että jälkimmäiset voivat antaa aihetta siihen; he ovat voineet erehtyä tai osoittaa väärää henkeä ja mielenlaatua, mutta meidän tulee todeta sen olevan kuitenkin kauhistuttavaa, että puhumme pahaa Hänen kalliista palvelijoistaan.
Herran omissa ei ole ainoakaan, josta emme voisi löytää jotakin hyvää, jos vain etsimme sitä oikealla tavalla.
Jos meidän ei ole onnistunut huomata hehkuvaa kipinää tuhkan alla, kallista jalokiveä ympäröivän kuonan keskellä ja jos olemme havainneet vain sellaista mikä on luontoa, puhukaamme silloin hänestä vain armoistuimen edessä, rukoillen ja anoen.
Ansaitsematon Rakkaus Minun Osakseni.
Olen kirjoittanut paljon kristittyjen riittämättömyyden tunteesta ja siitä, että siihen vaivaan auttaa kirkas uskonvanhurskausppi: ihminen on 100% vanhurskas uskon kautta, uskova kelpaa Jumalalle tasan sellaisena kuin on Kristuksen tähden - sen sisäistäminen, että pelastus on lahja, ja armo on absoluuttinen.
Mutta oma kelvottomuuden tunne johtuu usein siitä, että unohdetaan tämä kehotus: “Pitäkää itsenne kuolleina.” Ajattelen niin, että siinä on kristityn mielenrauhan salaisuus syvimmillään. Kristitty kipuilee oman syntisyytensä kanssa, mutta kuolleestahan synti ei saa mitään otetta.
“Pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room 6:11)
“Te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa.” (Kol 3:3)
“Elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.” (Room 8:1-2)
“Jos olemme kuolleet yhdessä hänen kanssaan, saamme myös hänen kanssaan elää;” (2.Tim 2:11)
“Yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.” (2.kor 5:14)
Joka tämä totuuden oivaltaa, on todellisesti vapaa.
Laki tappaa, mutta armo parantaa, ja sovintoveri varmasti riittää.
“Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” (2.Kor 3:6)
“Kun synti otti käskysanasta aiheen, petti se minut ja kuoletti minut käskysanan kautta.” (Room 7:11)
“Kuoleman ota on synti, ja synnin voima on laki.” (1.Kor 15:56)
“Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu.” (Gal 2:19)
Asiakokonaisuuden tiivistää hyvin Paavali:
“Meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä.Jos olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin me uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan.” (Room 6:6-8)
Niille valitettavan monille kristityille, jotka ovat aina lain alle taipuvaisia ja jotka eivät ole ymmärtäneet yhtään mitään yllä esitellystä riemullisesta vapauden sanomasta, seuraava tosiasiassa vapauttava jae johtaakin ankaraan askeesiin, eli he alkavat itse suorittaa oman lihansa ristiinnaulitsemista:
“Ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen.” (Gal 5.24)
Mutta itsensä kieltäminen (=kuolleena pitäminen) ja ristin ottaminen (= kuolleena pitäminen) ovat kumpikin perimmältään äärimmäisen vapauttavia asioita.
Huojentavaa on sekin, että tämän kaiken armossa ja Jumalan rauhassa kellumisen keskellä ei ole mitenkään ristiriitaista kehottaa meitä (jo kuolleita, armosta osallisia) elämään pyhityselämää Jumalan tahdossa ja “kuolettamaan maalliset jäsenemme”:
Kol 3:5-14
“Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, sillä niiden tähden tulee Jumalan viha, ja niissä tekin ennen vaelsitte, kun niissä elitte. Mutta nyt pankaa tekin pois ne kaikki: viha, kiivastus, pahuus, herjaus ja häpeällinen puhe suustanne. Älkää puhuko valhetta toisistanne, te, jotka olette riisuneet pois vanhan ihmisen ekoinensa ja pukeutuneet uuteen, joka uudistuu tietoon, Luojansa kuvan mukaan. Ja tässä ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, ei orjaa, ei vapaata, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus. Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen, kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa. Mutta kaiken tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, mikä on täydellisyyden side.”
Muutama päivä sitten palasin hieman tarkemmin tähän tärkeään aiheeseen.
”TE OLETTE KUOLLEET” (Kol 3:3)
Mitä tarkoittaa, että minä olen kuollut?
Toisaalla apostoli Paavali muistuttaa, että kaikki ihmiset ovat kuolleet rikoksiinsa ja synteihinsä (Ef 2:1), mutta tässä (Kol 3:3) se tosiasiallisesti tarkoittaa sitä, että pelastukseni toivon suhteen en hitustakaan laske sen varaan, mitä itse olen. Olen pelastettu armosta ja vain sen tähden, että jostakin syystä minuun syntyi usko.
”Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu.” (Gal 2:19)
Tämä koskee jokaista kristittyä, ja jos niin ei ole, ei itselläni eikä kenelläkään muullakaan ole mitään mahdollisuuksia sielun pelastukseen ja ikuisen elämän ihmeeseen.
Tekstin loppuosa
Monet ymmärtävät näitä asioita valitettavan pinnallisesti ja yrittävät rakentaa omaa kelvollisuuttaan, vaikka pelastuksen perustana on yksin Kristus ja hänen kelvollisuutensa. Tämä niin kutsuttu ”vanhurskaus” annetaan uskon kautta lahjana jokaiselle joka uskoo ilosanoman ja sen kautta luottaa ja turvautuu Jumalaan ja hänen armoonsa.
Toki pelastuksen osallisuus ainakin jossakin määrin ilmenee uskovien asenteissa ja teoissa ja sisimmän tilassa, koska kristityt on kutsuttu seuraamaan Jumalan tahtoa Hengen palvelijoina rakkauden käskyn mukaan. Synnin spitaali kuitenkin pysyy jokaisessa kristityssäkin hamaan hautaan saakka, ja on surkeaa sokeutta kuvitella jotakin muuta.
”Paha riippuu minussa kiinni.” (Room 7:21)
On tärkeää, että 1) pelastuksen perusta ja 2) sen seuraukset osataan pitää visusti erillään toisistaan. Valitettavasti vain äärimmäisen harvat saarnamiehetkään ymmärtävät niin tehdä, ja sen tähden kelvotonta opetetusta saaneet uskovat jämähtävät tuijottamaan toistensa keskeneräistä kasvuprosessia. Toljottavat syntiä vaikka tulisi nähdä Kristus.
747. OLEN KUOLLUT (Blogikirjoitukseni 24.6.2025)
Lohduttava löytö lainalaisuuteen helposti joutuvalle kristitylle.
"Olen viime vuosien aikana opetellut opettelemasta päästyä turvautumista yksin armoon. Tarkoitan tällä sellaista suhdetta Jumalaan, jossa toivoni on yksin siinä, että juuri nyt Jumalan sydämessä on - Kristuksen uhrin tähden - laupias mieli minua kohtaan. Hän ei hylkää vaan antaa anteeksi.
Tämä tosiasia merkitsee sitä, ettei minussa ole mitään hänelle kelpaavaa, joka herättäisi hänessä tämän laupiaan mielen. Eivät katumukseni, uskoni, kuuliaisuuteni, muuttumiseni, eivät henkikaste, Hengen täyteys, armolahjat, ei pyhä elämä, ei mikään minussa oleva tai minuun Jumalan Hengen työn kautta syntynyt ominaisuus saa aikaan Jumalassa tuota laupeutta.
Olen toistanut itselleni, että hän on minua kohtaan laupias yksin sen tähden, että hän on Jeesuksen ilmoittama Jumala ja Isä. Siksi aina saan mennä hänen tykönsä ja hän jaksaa armahtaa huolimatta jatkuvista lankeemuksistani ja pysyvistä synneistäni.
Olen myös yrittänyt vakuuttaa itselleni, että Raamatussa on kaksi toisistaan jyrkästi poikkeavaa pääsanomaa LAKI ja EVANKELIUMI. Lakia on kaikki se, mikä vaatii, uhkaa ja rankaisee. Sitä löydän kovin paljon Raamatustani. Evankeliumia taas on se, mikä lupaa minulle tänään lahjana elämän ja autuuden. Sitä en tahdo millään löytää Raamatustani. Mutta olen luottanut siihen, että Raamatun lain joka päivä tuomitsemana saan Raamatun evankeliumiin tarttuen olla joka hetki autuas.
Mutta, voi - ei tarvita kuin pieni hartauskirjoitus tai vakuuttava puhe, niin tämä armoon turvautuva toivoni alkaa horjua. En sittenkään jaksa uskoa Jumalan armon sietävän minua tällaisena. Voimalla nousee sisimmästäni ääni, joka väittää Jumalan tuomitsevan minut sen perusteella, millainen minä olen ja mitä olen saanut aikaan. Kerran Jumala pelasti minut armosta, mutta nyt minun tulee osoittautua uudestisyntyneeksi ja vaelluksessani puhtaaksi. Tuota mittaa en kuitenkaan täytä.
Miksi armoon turvautuminen on niin haurasta? Miksi luottaminen Kristuksen ansioon on kuin ruohonkorsi myrskyisellä merellä? Miten voi moni uskova kokea Jumalan armon itsestään selvänä, mutta sen sijaan innostavana kehotukset antautua ja olla ehdottoman kuuliaisia? Miksi moni näyttää löytävän tahdostaan ihmeellisiä voimia ja kykyjä? Ne on vain Raamatun vaatimuksilla saatava käyttöön. Minun kohdallani on toisin. Tahtoni voimat ovat tyhjää. Mitä enemmän kohtaan vaatimuksia, sitä ahdistuneemmaksi tulen.
Ei minulla ole todellisuudessa muuta vaihtoehtoa kuin turvautua Jumalan sydämessä olevaan armoon. Vaikka siitä puhuisi vain yksi kohta Raamatussa, niin siihen minun on pantava toivoni. Jumalan kiitos, että näitä kohtia on kuitenkin hyvin monia.
“Sinua ei pelasta uskosi laatu, vaan pelastut vain menemällä Jeesuksen luo. Jos sinua siis ahdistaa uskosi laatu, vie se Jeesukselle eli salli hänen antaa sinulle kylmyytesi anteeksi, sillä senkin rakas Herrasi voi antaa anteeksi. Pitäytyessäsi Golgataan Jumala ei laske kertoja. Vaikka itket ja vapiset, vaikka olet kova ja kylmä, vaikka laitasi on ihan miten tahansa, sinun on vain tultava Jeesuksen luo sellaisena kuin olet ollaksesi Jumalan lapsi. Se usko joka menee Jeesuksen luo huonona ja huonoudestaan huolimatta, on pelastavaa uskoa, vaikka se olisi miten heikkoa tahansa. Juuri se usko voittaa maailman (1 Joh 5:4) ja kuolettaa lihan (Room 8:13, Gal 5:24).” (Olav Valen-Sendstad.)
( Lähde: Olavi Peltola)"
Eikö syntiä voi mielestäsi laittaa lopullisesti pois?
Ei käytännössä, mutta toki juridisesti. Synnin spitaali asuu näet ihmisessä hautaan saakka. Pyhä Henki, joka näyttää todeksi synnin, voi joskus näyttää sinullekin, että sinussa, sinun lihassasi eli vanhassa luonnossasi, ei asu mitään hyvää.
“Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.” (Room 7:18-20)
Armo kelpaa ja maistuu, kun tämän oivaltaa.
Synti vaanii Saatanan kiertäessä ympärillämme kenet saisi niellä. Kuitenkin Saatana on vain kiljuva jalopeura, jonka tartuntapinta on ihminen, eli liha. Siksi Jeesuksen ensimmäinen kehotus oli ja on “valvokaa” eli rukoilkaa etukäteen Isämeidän rukouksen osaa “äläkä saata meitä kiusaukseen”.
Eli synti on koko ajan pantava pois eikä yhtyä Shellin mainokseen “olemme kaikki syyllisiä”. On kysymys päivittäisesta taistelusta ei päivittäisestä synnin “ymmärtämisestä”.
Kunhan ei rupea luulemaan, että on synnittömäksi päässyt kilvoituksessaan ja jotain ansaitsee hyvällä kilvoituksellaan. Syyt ovat paljon syvemmällä, kuin mitä näkee ja näkyy.
Jotenkin tuntuu että ilosanoma ja pelastuksen lahjaluonne on sinulle aika lailla vieras. Kuulostaa että hengellinen elämä on jotenkin vaikea ja raskas juttu eikä iloa.
Mutta sehän ei ole laisinkaan harvinaista helluntaipiireissä. Mauri Viksténin julistamaa huikeaa armon sanomaa vain aniharva puhuja kykeni toistamaan.
Valitettavan monilla on suuria vaikeuksia ymmärtää, kuinka niinkin abstraktilla asialla kuin usko, voi olla niin merkittävä rooli pelastuksessa. Sehän tuntuisi ihan ilmaiselta lahjalta!
Älähän nyt yksinkertaista, jos joku sanoo taistelevansa ja kilvoittelevansa, ei se yksioikoisesti tarkoita sitä että ajattelee ansaitsevansa pelastustaan. Lahjaa se taistelukin on. Tämä on samanlainen ennakkoluulo kuin se, että ajattelee esim. luterilaisten olevan laiskoja kristittyjä kun he jatkuvasti korostavat että mitään ei tarvitse tehdä ja kaikki on vaan lahjaa. Meitä on sellaisiakin soturiluonteita jotka ihan iloitsevat Kristuksen sotajoukoissa taistelusta. Lahjaksi se pesti on saatu eikä kuntoisuusluokitusten mukaan.
Itse olen juuri tällainen joka iloitsee siitä on kutsuttu jotain touhuamaan. Maallisessa elämässä se ei ole oikein edes onnistunut, se että olisi löytynyt tekemistä jossa oma paikka olisi löytynyt, mutta ei se haittaa enää kun on saanut kutsun tärkeämpiin asioihin. Olen joka päivä ihan todella kiitollinen siitä että jokaisena päivänä Jumala mahdollistaa taisteluni. Ennen uskoontuloa oli nimitääin aina sellainen olo että Saatanalle meni aina luovutusvoitto. Nykyään saa Jumalan armosta antaa sille kunnon vastuksen.
Näitä suomalaisesta kulttuuripiiristä nousevia juttuja armosta luen aina hymy huulilla. Suomalaiset ovat niin sympaattista sakkia kun kaikki pitää aina tehdä 110 prosenttisesti vähintään. Kaikki pitää olla kunnollisesti ja hyvin. Itseäkin kohtaan on monesti niin kovat vaatimukset että jos omassa olemuksessa on vähänkään jotain inhimillistä lapsusta niin se on vain Jumalan armo jonka koetaan antavan vapautus tästä. Itse näkisin että luterilaisuus puhuttelee nimenomaan suomalaista luonnetta keskimäärin juuri tästä syystä.
Peiliksi omalle geneettiselle kansanluonteelleni (vaikka vaativaisuus itseäni kohtaan ei minulla fenotyypiksi asti ole noussut) minulla on uskoontulokokemus Espanjasta. Siellä ihminen sentään saa tuntea itsensä täysin pyhitetyksi ja Jumalalle otolliseksi, vaikka inhimillistä saviastiaisuutta olisikin paljon näkyvillä. Sikäläisten ihmisten mielestä pyhityksen lopputuloksen ei tulekaan olla ihmisten osalta täydellisyyttä ilman mitään inhimillistä pikkuvikaa koska ei Jumala meitä täydellisiksi “jumaliksi” luonutkaan vaan täydellisiksi ihmisiksi, ja tässä täydellisessä ihmisyydessä on kaikkea pientä rosoa. Ihmisillä, jotka hyväksyvät epätäydellisyyden helpommin osaksi ihmisyyttä, ei tee niin tiukkaa hyväksyä pyhitystä ja kilvoittelua osaksi kristillistä uskoa kuin nilllä joiden vaatimukset omaa itseä kohtaan ovat ankarammat.
Meinaatko että minun uskoni ei ole yhtä oikea kuin sinun uskosi vaikka lahjaksi ollaan se molemmat saatu. 
Kahdesta “asiantuntemuksesta” pyytäisin sinua vetäytymään. Eli niinkutsutun helluntalaisuuden paljastuksista ja Mauri Vikstenin ylivertaisuudeen paljastuksista veljiensä joukossa. Viksten-asiantuntemuksesi perustuu pelkästään hänen julistuksensa sakramentaliseen armo-opiin ymppäämiseen. Pidän kyseenalaisena tällaisen gradun hyväksymistä, koska nk. helluntailiike on olemassa koska on sakramentit.
Jo ensimmäisiä “helluntalaisia” Jeesus nuhteli ja Hänen valvova vaikutuksensa alkoi silloin. Jeesus ei kuitenkaan nostatanut ketään veljesyhteyden ylimmälle tasolle, vaan sanoma oli ja on “te olette kaikki veljiä keskenänne”. Sanassa palvelevia on kehoitettu muistamaan tässä tehtävässä, koska he kohtaavat ihmisten kiitoksen ja siitä Raamattu varoittaa. Vt. Luuk. 6: 26 Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää! Sillä niin tekivät heidän isänsä väärille profeetoille.
Päinnaamaa kehuskelu on minulle vastenmielistä.
Silti haluan antaa tunnustuksen näille kahdelle Plautillan asialliselle ja hengelliselle kommentille.
Vapahtaja sanoi: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” ([Matt. 5:48].
Luterilaiseen oppiin kuuluu, että on olemassa kaksi tietä pelastukseen: lain täyttämisen tie ja armon tie Jeesuksessa Kristuksessa uskon kautta. Näitä teitä ei missään tapauksessa saa sekoittaa keskenään (synkretismiä) eikä myöskään löysätä vaatimuksissa. Armo ei ole myöskään automaatti eikä halpaa.
Jos valitsee ensimmäisen tien, suurin osa valitsee, silloin on täytettävä kaikki laki viimeistä piirtoa myöten. Rehelliselle laki paljastaa ja antaa synnintunnon ja Pyhä Henki johtaa armon alle eli Kristus kelpaa todella.
Syntiä ei saa tehdä, mutta yhtä totta on, että syntinen tekee väistämättä syntiä, oikeastaan koko ajan olemuksellaan. Laista kerskaaminen ja ns. onnistunut kristitty on suuremmassa vaarassa eksyä kuin mitättömyytensä nähnyt. Olemme vain ansiottomia palvelijoita jne. Ymmärrä ‘fariseus ja publikaani’ -kertomus.
(Kun on oppinut elämään Kristus -uskoansa, on vaikea selittää ja opettaa.)
(Ymmärrän, kun @Semajah korottaa Viksteniä, vaikka ei korrektia, mutta inhimillistä ja tarpeenkin.)
On muistettava että kun paasataan kovasti kilvoittelusta väärässä hengessä, on vaara, että ajetaan ihmisiä lain orjuuteen.
Meidän tulisi muistaa, että kilvoittelu on pyhitystä, siten uskon seuraus. Usko ei milloinkaan luovuta tehtäväänsä suhteessa vanhurskauttamiseen laille, luonnollisen ihmisen omaksuman käsityksen mukaan kilvoittelemiselle, sillä silloin kääntyvät kärryt hevosen eteen, vaan kilvoittelu on uudestisyntyneen hengestä elävän ihmisen uskon seurausta, ei koskaan sen edellytys. Usko ylläpitää hyviä tekoja, eivät hyvät teot uskoa.
Täsmennän.Tarkoitatko että sinun vastenmielistä kehua ihmisiä henkilökohtaisesti?
D
Pitäydyn omassa sanoituksessani.
Siis sinusta on vastenmielistä kehuskella päinnaamaa?
D
Juu juu. Sinusta on vastenmielistä kehuskella ihmisiä päin naamaa.
Hassua. Kyllä ihmiset yleensä kehuvat toisiaan jos jotakin hyvää on tehty. Kunhan ihmettelin. Kehuihan Paavalikin uskonveljiään.
D
Katson että uskolla on hämmästyttävän suuri merkitys pelastusasiassa. Ja tällä nimenomaan tarkoitan sanoa, että “sinun uskosi ON yhtä oikea tai pätevä kuin minun uskoni”. Ja se riittää. Minusta on selvää, että opillisissa käsityksissä voi ja saakin olla eroja, mutta pelastuksen perustana on Jeesus Kristus eikä mitään muuta. Ja sillä perustalla jokainen uskova on ihan sen ilosanomasta syntyneen uskon perusteella, ei millään muulla perusteella. Ja sille perustalle jokainen uskova ja kirkkokunta rakentaa kuinka sitten rakentaakin.