Anteeksiantoa ei rajoiteta Pieperin sanoin "virkaintoisuudeksi " tai muuteta “romanisoivaksi” sillä, että avainten vallasta puhutaan niin Kuin Kristuskin puhui. Siinä on se järjestys, että minkä te päästätte maan päällä, on päästetty taivaassa, ei niin päin, että minkä olen päästänyt taivaassa, päästäkää te maan päällä. Ja varmuuden vuoksi: Tämä perustuu olemassa olevaan sovitukseen, eikä päästäjä tietenkään päästä omalla omalla vallallaan, vaan ministerialiter, toimien sanan palvelijana.
2 tykkäystä
Suomen Siionissa, jos tätä kaanaankielistä ilmaisua voi tässä käyttää,
on tehty hirvittävää väkivaltaa korostamalla kirkkoa/seurakuntaa ja virkaa sanan asemasta. Se tulee mieleeni kun mietin kaikkia niitä keskusteluja, joita olen mm. eräiden herätyskristittyjen kanssa viime aikoina käynyt.
Ei se näytä olevan yksin evlut.kirkon piirissä ilmenevä ongelma, kuitenkaan.
1 tykkäys
No Pieperiä sitten hiukan lisää kehään:
Raamatun mukaan ei valta päästää synneistä eli avainten valta (potestas clavium) kuulu jollekulle henkilölle tai joillekuille henkilöille Kirkossa, vaan kaikille, jotka ovat vastaanottaneet Pyhän Hengen, siis poikkeuksetta kaikille kristityille (vrt. Joh. 20:23; Matt. 18:18; 16:19). Tämän mukaan saattaa jokainen kristitty, jopa jokainen lapsi, julistaa pätevän ja vaikuttavan absoluution yhtä pätevästi ja todellisesti kuin joku pappi, piispa, arkkipiispa, jne. (Schmalk. Opink., M. 341, 67–69; suom. 293).* Mitä taas synneistäpäästön edellytyksiin tulee, se ei perustu omatekoiseen katumukseen eikä Pyhän Hengen lain kautta aikaansaamaan todelliseen katumukseen, vaan yksin siihen tosiasiaan, että maailma on Kristuksen täydellisen hyvityksen kautta sovitettu, ja Jumalan käskyyn (Joh. 20:21; Luuk. 24:47) julistaa Kristuksen nimessä hänen ansiostaan olemassa olevaa syntien anteeksiantamusta. Mitä nyt näin Kristuksen tähden, täysin riippumatta ihmisen arvollisuudesta tai arvottomuudesta, julistetaan, se ihmisen on uskottava. Näin merkitsee kristillinen oppi synneistäpäästöstä sellaisena kuin luterilainen kirkko sitä edustaa, Rooman kirkon harhaopin täydellistä hylkäämistä.
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, s. 443. * Tämä kohta käännetty Pieperin Dogmatiikan koko laitoksesta.
Näin synninpäästö perustuu yksin Kristuksen sijaissovitukseen ja meidän tekemisemme tulee nojata siihen, ei päinvastoin.
1 tykkäys
Olen minä jo pari kertaa kirjoittanut, että päästöavain perustuu sovitukseen. Etkö noteeraa sitä tai huomaa? Tässä on nyt jokin ymmärryskatkos. Sovitus ei ole sama kuin avainten käyttö.
2 tykkäystä
No minusta tämä on vähintäänkin hämärää, en saa siitä kiinni:
Tuossahan selvästi sanotaan minä te päästätte maan päällä, on päästetty taivaassa. Eli siis se minkä päästämme maan päällä se on jo päästetty taivaassa. Ei siis kaksien avainten opin mukaisesti niin, että minkä päästämme maan päällä tulee päästetyksi taivaassa. Muistaakseni sinä et vanhallakaan foorumilla koskaan hyväksynyt yleistä vanhurskauttamista, siis sitä, että Kristuksen kuolleista herättäminen on koko maailman synneistä päästö?
1 tykkäys
Mii tuu. Luulempa ymmärtäväni erittäin hyvin mistä puhut. Onhan tästä mulla ihan omat pitkäaikaiset kokemuksetkin. Täällä keskusteluissa törmää oikeastaan tähän samaan, tietynlaiseen “seurakuntajumalaan”. He eivät sitä ehkä tarkoita sillä tavoin, mutta koska minulle tuli aikoinaan siellä peräseinä vastaan, olen allergisoitunut niin pahoin, että tuskin mikään siedätyshoito tulee tämän elämän aikana enää auttamaan. Samaan vankilaan, sinne lain alle en enää halua joutua. Yhä selvemmäksi on käynyt, ettei roomalaiskatolilaisuus tai ortodoksisuus ole kovinkaan kaukana siitä mistä joskus lähdin.
3 tykkäystä
Olen huomannut tuon saman.
Yhteisiä piirteitä on paljon.
1 tykkäys
Kyllä Walther avainten haltija itse avaa ja sulkee niillä avaimilla, jotka hänelle on käyttöön annettu, eikä hän pelkästään ilmoita jonkun toisen avanneen ja sulkeneen. Asia toimii kuin sakramenteissa: ne tuottavat sen, minkä toimittaja tekee ministerialiter, palvelijana toimien, ei niin, että ne olisivat vain vaikuttamaton merkki, joka muistuttaa jostain tapahtuneesta. Tämä puhe avaimista on muuten aivan suoraan 1600 -luvun luterilaisilta dogmaatikoilta otettua. Jos tämä puoli asiasta Müllerin dogmatiikasta (Pieperin lyhentäjä) puuttuu, se on katsottava kyseisen teoksen puutteeksi. Äläkä sekoita tätä mihinkään “kaksien avainten oppiin”, kuten eivät luterilaiset opettajatkaan.
2 tykkäystä
No meillä on sitten mitä ilmeisimmin tässä kohden pysyvä erimielisyys, sinä et hyväksy yleistä vanhurskauttamista ja minä taas pitäydyn siihen. Turha tästä on sen pidemmälle jatkaa.
Niin ja vielä tuosta “päästetty” -kielioppikommentistasi: Molemmassa asiasta puhuvassa kohdassa Matteuksella on futuurinen ilmaisu, joka suomennoksestakin käy ilmi Matt.18:18: “Kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa”. Jääkööt kreikat ja latinat laittamatta, mutta niissä on tuo futuuri.
1 tykkäys
Minusta tässä ei ole kyse mistään yleisestä vanhurskauttamisesta, vaan miten tuota vanhurskauttamista (sikäli kuin ilmaisua voidaan käyttää) tuodaan ihmisten hyödyksi tai sideavaimella ollaan tuomatta.
1 tykkäys
Samoihin teologisiin opinkohtiin voi joskus liittyä vastakkaisilta vaikuttavia totuusväitteitä samanaikaisesti, koska monet asiat ovat laajoja ja näkökohdiltaan moninaisia. Lisään siksi pari asiaa. Vain Jumala antaa syntejä anteeksi, ei ihminen. Jumala on kirkossa ennen ihmistä, ennen pappeja, ennen sakramentteja, ennen uskoa. Näin on myös avainten käytön yhteydessä. Vallan antaja on ennen sitä delegoidusti hallinnoivaa palvelijaa, joka jakaa vain sitä, mitä tietää isännän omistavan ja käskeneen. Sovituksen hankkimaa aarteistoa on Jumalan armo ja anteeksianto, jotka tässä hankitussa mielessä kulkevat synninpäästäjän sanojen edellä, samoin kuin armon ulkopuolelle joutuminen on Jumalan edessä totta jo ennen kuin se julistetaan sideavaimella. Tässä mielessä virka ei luo uutta todellisuutta. Myös omissa oloissaan Jumalan tahtoa etsien ja uskoen voi saada saman minkä ripissä. Rippi on uskovien palvelija tapauksissa, jolloin tarvitsee lisävahvistusta.
Kun nyt noista verbimuodoista puhuttiin, ei ole kyseessä Waltherin mainitsema “kaksien avainten oppi” niin, että palvelijan sanat ensin tekisivät jotakin minkä Jumala sitten toisessa vaiheessa hyväksyisi. Asia ei mene näin, sillä kyseessä on yksi ja sama tapahtuma, jossa Jumala toimii palvelijan sanoilla juuri sinä aikana, jolloin sanat lausutaan. Ja kun ne sanat on kuultu, niiden saa uskoa pätevän taivaassa. Tässä mielessä on lupa puhua sellaisesta järjestyksestä, että tiettynä hetkenä lausutut sanat toteuttavat lupaamansa asiat taivaassa. Kuulija kuuntelee pappia, ottaa viestin vastaan Jumalan sanoina ja ne kuultuaan iloitsee siitä, että julistettu on nyt varmasti totta Jumalan luona.
Luterilainen pitää kaiken ilmoitetun: Sakramenttirealismin, uskon välttämättömyyden, epäuskon vaikutuksen, Jumalan ensisijaisen vallan ja samalla delegoidun palveluvallan todellisuuden.
1 tykkäys
No jos nyt lähdetään siitä, että sinäkin hyväksyt yleisen vanhurskauttamisen, sen, että meillä on Kristuksen sijaissovituksen kautta Jumlaan armo saavutettuna ja lähdemme siitä käsin yrittämään jatkaa keskusteluamme.
Sanot tuossa toisessa lainauksessani sinulta sen ensimmäisessä kappaleessa siten, että olen siitä täysin samaa mieltä, mutta sitten saman lainauksen toisessa kappaleessa näyttäisit ikään kuin kumoavan sen minkä sanot ensimmäisessä, eli näyttäisit tekevän armonvälineestä armonlähteen, mikä ei todellakaan ole luterilaisten tunnustuskirjojen oppi. Siis minä en millään muotoa kumoa absoluutiota vaikuttavana armonvälineenä, mutta pyrin kumoamaan sellaisen ajattelun jossa siitä tehdään armonlähde. Yksityisrippi on omassa kirkossammekin käytössä ehtoollisjumalanpalveluksen yhteydessä niitä uskovia varten, jotka sinun sanojesi mukaan tarvitsevat lisävahvistusta ja sellaisenaan se on monelle hyvin arvokas siunaus. Se kuitenkaan ei itsessään jaa sitä armoa jota se välittää, toisin sanoen saa sitä aikaan toimitettuna tekona, eli ei ole armonlähde, vaan nimenomaisesti välineen asemassa. Parhaiten kenties tämän tajuaa opissa ehtoollisen sakramentista tunnustuskirjojemme pohjalta:
Ei yksikään pyhä maan päällä, eipä edes kukaan taivaan enkeleistä pysty tekemään leipää ja viiniä Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Tunnustuskirjat, s. 518.
Ne todet, kaikkivaltiaat sanat, jotka Jeesus Kristus lausui ehtoollista asettaessaan, eivät koskeneet ainoastaan ensimmäistä ehtoollisen viettoa, vaan yhä edelleen ne kestävät, pätevät, vaikuttavat ja pysyvät voimassa. Kaikkialla, missä ehtoollisella lausuttujen Kristuksen sanojen voimasta, että Kristuksen ruumis ja veri jaetaan ja vastaanotetaan todella läsnäolevina. Missä noudatetaan Kristuksen asetusta ja lausutaan hänen sanansa leivän ja maljan yli ja jaetaan näin siunattu leipä ja malja, niin kauan Kristus on väkevänä siinä sanassa, joka lausutaan ensimmäisten alkuperäisten asetussanojen perusteella. Hän tahtoo näet, että hänen sanaansa toistetaan yhä uudestaan. Khrysostomos lausuu kärsimysviikon saarnassa: "Kristus itse tarjoaa tämän aterian ja siunaa sen. Esiin pantua leipää ja viiniä ei tee Kristuksen ruumiiksi ja vereksi kukaan ihminen, vaan itse Kristus, meidän puolestamme ristiinnaulittu. Sanat lausuu papin suu, mutta esiin pannut ehtoollisaineet siunaa Jumalan voima ja armo, kun hän sanoo: ‘Tämä on minun ruumiini.’
Tunnustuskirjat, s. 526.
Emme siis saa absoluutiota toimittamalla aikaan mitään, ellei sitä toimiteta jo olemassa olevaan tosiasian syntiemme sovituksen perustalta. Toisin sanoen absoluution vaikutus perustuu evankeliumin sanaan, eikä meidän toimintaamme. Nämä sanat jotka siinä lausutaan syntien anteeksiantamukseksi ovat itsensä Jumalan sanat, “sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut.”
Edelleeen usko on välttämätön näiden sanojen hyödykseen käyttämiseen, eikä evankeliumia voi millään muulla tavoin vastaanottaakaan kuin yksin uskolla. Tästä käynee taas esimerkkinä sanat tunnustuskirjoista ehtoollissakramentin yhteydestä:
Illallispöydän yli hän ojensi opetuslapsilleen tavallista leipää ja viiniä, mutta sanoi niitä tosi ruumiikseen, ja verekseen ja lisäsi: “Ottakaa ja syökää.” Siinä tilanteessa tämä käsky ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin suulla syömistä ja juomista. Sanaa ei kuitenkaan saa ymmärtää kapernaumilaisten karkealla tavalla lihan pureskelemiseksi, vaan se sana käy yli meidän luonnollisen ymmärryksemme. (Joh. 6:52 ss.) Myöhemmin Herra Kristus sitten antoi toisen, hengellistä syömistä koskevan käskyn: “Tehkää tämä minun muistokseni.” Näin hän vaatii uskoa.
Tunnustuskirjat, s. 525.
Ja loppuun pieni hyvin aiheeseen sopiva pätkä uskonpuhdistajaltamme:
Ei siis myöskään voi olla totta, että sakramenteissa asuisi vanhurskauttamisen vaikuttava voima tai että ne olisivat armon vaikuttavia merkkejä. Sillä sellaista puhutaan uskon vahingoksi, tuntematta jumalallista lupausta, paitsi jos sakramentteja sanotaan vaikutusvoimaisiksi siinä merkityksessä, että ne antavat varmasti ja tehokkaasti armon silloin, kun epäilemätön usko on olemassa. Mutta se, ettei pidetä niitä tässä merkityksessä vaikuttavina, ilmenee siitä, että opetetaan sakramenttien hyödyttävän kaikkia, myöskin jumalattomia ja uskottomia, kunhan nämä vain eivät tee suoranaista vastarintaa, ikään kuin ei juuri uskon puute olisi itsepintaisin ja turmiollisin armon este. Siinä määrin he ovat muuttaneet sakramentin käskyksi ja uskon teoksi! Sillä jos sakramentti suo minulle armon sen tähden, että otan sen vastaan, silloin saan todellakin armon oman tekoni perusteella enkä uskosta; en myöskään saa sakramentista lupausta, vaan ainoastaan Jumalan asettaman ja säätämän merkin. Huomaat siis selvästi, etteivät sakramenttien dogmaatikot ole ensinkään ymmärtäneet niitä, koska he eivät ole kiinnittäneet mitään huomiota uskoon eivätkä sakramenttien lupaukseen. He takertuvat pelkkään merkkiin ja sen käyttöön ja työntävät meidät uskosta tekoihin ja sanasta merkkiin. Mutta siten he eivät ainoastaan, niin kuin sanottu, ole vanginneet sakramenttia, vaan kerrassaan tuhonneet sen sisällön.
Martti Luther, Kirkon Baabelin vankeudesta, Valitut Teokset II, s. 436-437.
On paljon ihmisiä, jotka ovat sisäisesti luopuneet armosta, mutta verhoavat jumalattomuuttansa painottamalla vielä sakramenttien ulkonaisen toimittamisen merkitystä vailla uskoa.
2 tykkäystä
Mitä sinulle tarkoittaa nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen kohta, jossa tunnustetaan: “Uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon.” Tai apostolisen tunnustuksen kohta, jossa sanotaan uskottavan “pyhän yhteisen seurakunnan”? Tämä on vakava asia, koska kyseessä on uskontunnustuksen kohta eikä mikään mielipidekysymys. Usko Kristuksen perustamaan kirkkoon ja siihen kuulumisen välttämättömyyteen on aivan olennainen osa kristinuskoa.
Se, että olet “allergisoitunut” joskus jossain, ei kerro mitään muista kirkkokunnista tai seurakunnista kuin siitä, johon olet tutustunut. Jos luulet, että ortodoksisessa seurakunnassa eläminen on “vankilassa” tai “lain alla” olemista, luulosi on väärä ja sitä kuuluttamalla annat vain väärän todistuksen.
Minusta on selvää, että sinulla ei ole aavistustakaan ortodoksisuudesta (tai roomalais-katolilaisuudesta), vaan projisoit vain omat aiemmat kokemuksesi jostain protestanttisesta yhteisöstä ja sitten arvioit muita siltä pohjalta ja leimaat ne syntyneen mielikuvasi pohjalta. Oletko käynyt edes yhtä kertaa ortodoksisessa jumalanpalveluksessa? Tai roomalais-katolilaisessa messussa? Onko sinulla mitään konkreettista perustelua sen kovan väitteen tueksi, jonka mukaan näissä on kyse “vankilasta” ja “lain alla olemisesta”? Mikä niissä elämisestä tekee sellaisia?
Jos ortodoksinen kirkko on vankila, niin sitten olen mielelläni vankilassa, koska olen siellä pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin seurassa. Ja heidän seurassaan olen mieluummin vankilassa, lain alla tai ihan mitä tahansa, kuin vapaalla jalalla ilman heitä.
Teitä viedään tuomiolle synagogiin, teitä teljetään vankilaan, te joudutte kuninkaiden ja maaherrojen eteen minun nimeni tähden. (Luuk. 21;12)
Te kärsitte yhdessä vankilaan teljettyjen kanssa, te suostuitte iloiten siihen, että omaisuutenne riistettiin, sillä te tiesitte omistavanne parempaa, omaisuuden joka pysyy. (Hepr. 10:34)
1 tykkäys
Selvensin mielestäni riittävästi asiaa edellisessä viestissäni. Sinulla on joitakin pysyvästi omasta mielestäni vähän outoja ajatuskulkuja, joita en ole oppinut ymmärtämään, kuten tuo “se (yksityisrippi) ei kuitenkaan itsessään jaa sitä armoa, jota se välittää, toisin sanoen saa sitä aikaan toimitettuna tekona, eli se ei ole armonlähde, vaan nimenomaan välineen asemassa”. Tuotahan toitotetaan kaikissa luterilaisissa dogmatiikoissa, miten armonvälineiden rooli on välineellinen, mutta luen teksteistäsi “toimituksen toimittamisen kritiikkiä”, joka tuntuu kummalta. Ajatteletko, että jonkin johdonmukaisuuden pakottamana sakramentti täytyy ajatella itse Jumalaksi, jos sen uskotaan vaikuttavan toimituksena? Voiko kaste uudestisynnyttää toimittamatta sitä?
2 tykkäystä
Tietysti sakramentit ovat välineitä. Ne ovat välineitä, jotka antavat sen, mitä lupaavatkin. Toisenlainen opetus kiistää välineyden ja tekee niistä vain ihmisen sielullisuudelle hyväksi olevia periaatteessa tarpeettomia koristeita.
Nyt vähän skarppausta. Tämä on selkeästi aihe, joka kuuluu omaan ketjuunsa, joten miksi vastasit täällä?
Vielä tekee mieli hiukan jatkaa tuosta, kun Walther esitti Lutherilta sitaatin Kirkon Baabelin vankeudesta -teoksesta. Schmalkaldenin opinkohdissa 5. Luther toteaa: “Olemme eri mieltä kuin Tuomas ja dominikaanit, jotka unohtavat sanan, Jumalan asetuksen, ja väittävät, että Jumala on pannut veteen hengellisen voiman, joka vedellä pesee pois synnin”. Saman tyyppistä käsitystä vedessä piilevästä voimasta Luther ehkä kritisoi myös esitetyssä Baabelin vankeudesta -kirjan sitaatissa.
Hurmoshenkiä vastaan kirjoitettaessa sävy kasteen ulkonaisuudesta on toinen: “Nuo viisastelevat hurmahenkemme väittävät kuitenkin, että yksin usko pelastaa, teot ja ulkonaiset asiat eivät ollenkaan vaikuta siihen. Vastaamme tähän väitteeseen näin: On aivan totta, että pelastusta ei mikään muu vaikuta kuin usko - tästä kuulemme kohta lisää. Mutta nämä sokeiden taluttajat eivät huomaa sitä, että uskolla tulee olla jokin kohde, eli jotakin, mistä se voi pitää kiinni ja minkä varassa se voi luottavaisesti seistä. Näin usko siis kiinnittää koko huomion veteen. Se uskoo, että vesi on kaste, täynnä pelkkää pelastusta ja elämää, ei kuitenkaan sinänsä, tämähän on jo kylliksi puhuttu, vaan se vuoksi, että vesi on yhdistynyt Jumalan sanaan ja asetukseen ja että Jumalan nimi on liittynyt veteen. Kun uskon tämän, en silloin usko mihinkään muuhun kuin Jumalaan, joka on antanut ja istuttanut veteen sanansa ja joka tarjoaa meille tämän ulkonaisen aineen, jotta me siihen tarttumalla voisimme tarttua tuohon aarteeseen” (Iso Katekismus).
Kasteen ulkonainen puoli on Lutherille positiivinen asia, kun kasteopetukseen kuuluu kirkossa lupaus, Jumalan sana. Silloin sen ulkonaisena merkkinäkin voidaan opettaa olevan ankkuri. Kasteensa unohtanut voidaan kääntää sen puoleen muistuttamalla: “Olet kerran saanut pelastavan kasteen, uudestisyntymisen pesun, sinut on puettu Kristukseen” jne. Tällaisena merkkinä sillä on sanan vaikutus. Moni luopunut on tullut takaisin kasteensa takaisin vetämänä. Näin ajattelen itsestänikin.
1 tykkäys
Minusta on tärkeää, että ymmärretään myös mitä tämä Jumalan sana ja asetus kasteveteen yhdistyneenä tarkoittavat. Ne lupaavat armoa, sovintoa, lapseutta ja iankaikkista elämää.
Opetuksessa pitäisi tätä tuoda esiin, ettei ajatella kastetta ainoastaan tehtynä tekona, jopa täytettynä kuuliaisuuden osoituksena, vaan uskotaan siihen liittyvät lupaukset ja se, että Kristus on läsnä.
1 tykkäys
Olisi hyvä selvittää. mistä vankilasta milloinkin puhutaan, ettei tule pahoja väärinkäsityksiä
.
Paavali oli vankina Kristuksen tähden - kuitenkin vapaa Kristuksessa.
Toista on juosta vapaana, mutta olla vankina itsevanhurskauden vaatimusten tähden.
Siksi on ihan hyvä kuunnella, mitä esimerkiksi @Elisabet kertoo.
1 tykkäys