En halua tässä askeesiketjussa kommentoida Pride-tapahtumaa, mutta haluan kommentoida munkkidiakoni Damaskinos Ksenofontoslaisen kommentteja kilvoittelusta.
Harmillista että kristillinen kilvoittelu tuodaan esille niin munkkidiakonin kuin monen muunkin opettajan toimesta tällaisena itsensä kieltämisenä ja pidättäytymisenä joka toimii kuin taikakalu ja saa pyhityksen saapumaan kehoon kun vain tarpeeksi ja hyvin jaksetaan pidättäytyä.
Niin paljon kuin arvostankin kirkon opettajia ja munkkidiakoni Ksenofontoslaista, tuon julki hieman eriävän ja erittäin tärkeän tarkennuksen kilvoittelun tarkoituksen ja toteutuksen suhteen.
Valitettavan usein idästä tulee näitä lakihenkissävytteisiä kommentteja askeesista ja kilvoittelusta, vaikka itä opettaa askeesista ja kilvoittelun sisäisistä mekanismeista ja sielun liikkeistä paremmin kuin ehkä mikään muu kirkon kolkka.
Länsi ei ole koskaan osannut sanoittaa sielun avaruutta ja syvyyttä ja Jumalan läsnäoloa kilvoittelijan sielussa niin syvällisesti kuin itä, mutta lännessä korostetaan kaikkein tärkeintä asiaa, vaikka ymmärrys ja ulosanti olisikin paikoin paljon puutteellisempaa ja arkipäiväisempää kuin idän vastaava opetus.
Eli siis munkkidiakoni esittää tässä ajatuksen että kun pidättäydytään Pyhä Henki oitis tekee tilaa kilvoittelijan sielussa.
Kuitenkin profeetta opettaa Raamatussa: “Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.”
Jotta olisimme kristittyjä, emme juutalaisia, kilvoittelussa on muistettava että pidättyväisyys ei ole uhrimeno, joka automaattisesti tuottaa Jumalan suopeuden kilvoittelijan ylle.
Jos ja kun kristitty kilvoittelee, sen on oltava armahtavaisuuden teko, myös Jeesus korostaa näitä profeetan sanoja evankeliumissa.
Ei ole niin että vain uhraamalla jonkin halun tai himon tyydyttäminen saadaan aikaan tyhjiö johon yhtäkkiä mahtuu hengen tuulahdus.
Kilvoittelu on armahtavaisuutta, ja Jumala antaa anteeksi meidän velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.
Siksi kilvoittelevan ihmisen tunnistaa rakkaudesta, rakkaudesta joka antaa itsensä toisten puolesta sillä ei ole suurempaa rakkautta kuin se joka Kristusta jäljitellen antaa itsensä kaikkien ihmisten ja koko maailman puolesta.
Kilvoittelu ei siis ole sitä että puhdistamalla puhdistetaan itseämme jotta voimme sitten sanoa mikä kaikki maailmassa on vielä likaista, vaan se on kuolemaa Kristuksen kanssa kaikkien muiden puolesta. Ei ainoastaan kuolemaa omille haluille ja himoille, vaan kuoleminen sille kaikelle mikä sitoo toisia siihen samaan sairauteen mikä itseä vaivaa. Kilvoittelun päätteeksi siis itse saattaa hyvinkin kuolla siihen samaiseen sairauteen mikä alun perinkin vaivasi, palkkio ei aina olekaan oman itsen parantuminen tässä ajassa vaan sen näkeminen että toiset eivät sairasta samaa tautia ja sen näkeminen että toiset eivät ole oman sairauden syy vaan armahtamattomuus omassa sydämessä.
Läntiset kilvoittelijat opettavat paljon tästä itsensä antavasta armahtavasta kilvoittelusta. He puhuvat kuinka he kärsivät sairauksia, ihan konkreettisia fyysisiä sairauksia, ja kuinka he hyväksyvät sairautensa ja kantavat sitä että muiden ei tarvitsisi. He puhuvat siitä kuinka he haluavat kärsiä ja antaa kärsimyksensä toisten puolesta. Pyhä Jeesus-lapsen Teresa sairasti nuorena pitkään ja ennen kuolemaansa hän halusi kuolla “koska taivaasta käsin hän voisi tehdä niin paljon enemmän kaikkien synnissä kärsivien vuoksi”. Lännen syvällisimmät pyhät eivät opetuksessaan tuomitse syntisiä tulikivenkatkuisin puhein vaan itkevät kaikkien niiden kärsimysten puolesta jota synti aiheuttaa ja pyytävät Jumalalta kärsimyksiä jotka voisivat antaa kaikkien puolesta, että pyhät saisivat olla niitä jotka kärsivät ja toiset pääsisivät vähemmällä.
Fyysisten sairauksien tuottamien kärsimysten luovuttaminen Jumalan käyttöön on hyvin kaunis allegoria hengellisestä todellisuudesta, ja ties vaikka Jumala todella toteuttaisi nuo armahtavaisten pyhien vilpittömät pyynnöt saada kärsiä toisten kärsimys.
Kilvoittelu aloitetaan todella usein pidättäytymällä tietyistä asioista. Se on alkuverryttely armahtavaisuuden todelliseen pidättyväisyyteen. Jos jäädään pitämään pidättyväisyyttä itseään kilvoittelun tärkeimpänä osana, jäädään uhraamaan eikä päästä koskaan itse kilvoitteluun, mikä on armahtavaisuus.
Pidättyväisyyden kohtuullinen harjoittaminen parantaa itsetuntemusta ja auttaa huomaamaan oman rajallisuuden. Se tekee nöyräksi, sillä siinä huomaa että ei ole yhtään sen parempi kuin kukaan muukaan syntinen, vaikka ei suuremmissa julkisynneissä eläisikään.
Ruoasta, juomasta, ja seksistä pidättäytyminen on vielä ihan helppoa kilvoitteluleikkiä, mutta kun aletaan pidättäytymään itsetyytyväisyydestä, katkeruudesta ja vihasta, tai vaikka turhan nauramisesta, alkaa kilvoittelu tuntua jo raskaan sarjan lähes mahdottomalta suoritukselta. Sitä se onkin. Ja sen hyväksymisestä alkaa armahtavaisuuden kilvoitteluun saapuminen.
Jumala itse on luvannut rankaista isien synnit aina seitsemänteen sukupolveen asti. Näin hän on hyväksi nähnyt että kaikki olisivat syntiin kiedotut ja että kaikki yhdessä pelastuisivat.
Matkalla pidättyväisyydessä alkaa vakava kilvoittelija huomata kuinka kaikki hänen paheensa sitovat hänet muihin. Jotakuta on omassa lapsuudessaan väkivaltaa kokenut äiti laiminlyönyt emotionaalisesti jolloin hänelle on muodostunut hankala taipumus syyttää muita kaikesta epäonnesta ja katkeroitua.
Joku on geneettisesti keskittymishäiriöinen mutta koska hänellä on ollut kovat ja vaativat vanhemmat, hän ei halua nähdä heikkouksiaan ja vaatii itseltään liikaa jolloin hän masentuu ja menettää toivonsa elämään.
Joku jättää velkansa maksamatta mikä aiheuttaa velkojalle loputtoman vihan kierteen, jota hän tulee levittämään ympärilleen läheisilleen.
Olemme saaneet paheita perinnöksi, kehitämme niitä uusiksi ja siirrämme niitä omilla toimillamme eteenpäin.
Edes kukaan pyhä ei ole maallisen vaelluksensa aikana tullut täysin vapaaksi paheista, se on varmasti yksi syy miksi monet kilvoittelussa syvemmälle uppoutuneet ovat valinneet erakon elämän. He eivät ole halunneet siirtää itsessään kilvoittelun seurauksena niin selvästi näkemiään vikoja toisiin, vaan jääneet yksinäisyyteen rukoilemaan ihmisten puolesta.
Paheitamme emme voi antaa uhriksi vaikka kuinka niistä menestyksellisesti pidättäytyisimme. On siis seurattava profeetan ja Jeesuksen opetusta olla armahtavaisia.
Armahtaa ensin itseään ja sitä kautta armahtaa kaikkia niitä jotka ovat oman paheen perimysketjussa.
Jos olemmekin kuolemaan asti katkeruuteen taipuvaisia, rukoilemme lakkaamatta Jumalalta ettei hän antaisi oman katkeruuden estää toisia siitä vapautumasta. Että jaksaisimme rukoilla juuri niiden puolesta eniten joita kohtaan meillä on eniten kaunaa ja vihaa, koska jos emme anna anteeksi muille, tuo pahe ei koskaan poistu meistä itsestämme vaikka kuinka pidättäytyisimme omassa elämässämme huonoista ja pahoista teoista.
Kilvoittelu ei pelasta ehkä meitä itseämme, saatamme kuolla niinä samoina katkeruudesta ja kaunaisuudesta kärsivinä askeettiparkoina, mutta jos Luoja suo, jos olemme armahtaneet itsemme josta on seurannut muiden samaan paheeseen kiedottujen armahtaminen, olemme avanneet Jumalalle kanavan parantaa. Kilvoittelijan paras nyrkkisääntö on se että niin kauan kuin itse lankeamme paheisiin, kaikki muutkin lankeavat.
Kilvoittelu on ensisijaisesti sitä että ei anna omien paheiden estää toivomasta hyvää kaikille ja antamasta itseään kenen tahansa puolesta. Se on uhraamisen sijaan armahtavaisuutta. Jos Luoja suo, armahtaivainen saa jo tässä elämässä kokea kuinka pahe ei hänessä enää vaikuta, harvoille niin käy, mutta monet saavat lahjan nöyrtyä ja haluamaan kantaa kaikkien yhteistä kärsimystä synnissä. Että itse saisi kantaa enemmän synnin aiheuttamaa kärsimystä ettei muiden tarvitsisi. Se tunne on selvä merkki siitä että on armahtanut itsensä ja muut. Siinä tunteessa on se rakkaus joka antaa itsensä toisten puolesta.
Olisi hyvä kuulla muiden lähestymistapoja näihin asioihin. Eli keskustelu ei häiritse tätä tajunnanvirtaani tässä kohtaa.