Pointti oli se, että kyyneleet puhdistaisivat jotenkin samalla tavalla tai paremmin kuin kaste.
Näin ei varmastikaan ole.
Käy köyhään sydämeeni, Sä Henki totuuden. On siitä kyneeleeni, Kun täyttää synti sen. Ei itku, tuska pestä Voi sitä väärydestä - Sen teet sä, armoinen.
Luen hiljattain ilmestynyttä kirjaa
Arkkimandriitta Sofroni Saharov: Hengestä ja elämästä
S. 70: "Valvokaamme ymmärrystämme ulkoisen maailman hajaannusta vastaan. Ilman askeettista ponnistusta mielemme ei milloinkaan voi alati pysyä Jumalassa. Tästä elämästä asti meidän tulee oppia asumaan Jumalassa, niin kuin henkemme asuu Jumalassa kuoleman jälkeen.
Puhe Jumalan läsnäolosta hengessämme ei tarkoita sitä, että me näkisimme Jumalan, vaan että Jumala näkee meidät. Tämä on oikea asenne: me toimimme meihin katsovan Jumalan läsnäolossa."
S. 72: “Akateeminen teologia ei riitä pelastukseen. Lukekaa ennen muuta askeetti-isiä. Heiltä opitte oikean teologian sekä mielen ja sydämen oikean asenteen Jumalaa kohtaan.”
Katumuksen kautta annetaan synnit anteeksi. Että kyllä sillä on yhteys tähän hommaan.
Tämä kirja jätti minulle kahtalaisen tunteen. Toisaalta siinä oli paljon hyvää, mutta toisaalta siinä oli mielestäni aika kummallisiakin juttuja.
Se on aivan erinomainen kirja. Ei-ortodoksin silmissä se voi tietenkin vaikuttaa oudolta.
Monet ortodoksiset kirjat vaikuttavat oudoilta, esimerkiksi Pyhiinvaeltajan kertomusten opetus kummituksista. Mutta Collianderin teevihamielisyys oli aika kummallinen. Näin aika laajasti lukeneelle.
Mutta ole vain rauhassa. Annan sinun olla aivan rauhassa siinä, että kaikki teikäläinen on loistavaa ja kaikki muu roskaa. Itse tarkastelen asioita laajemmin.
Halataanko? Jos siitä tulisi parempi olo?
En halua tässä askeesiketjussa kommentoida Pride-tapahtumaa, mutta haluan kommentoida munkkidiakoni Damaskinos Ksenofontoslaisen kommentteja kilvoittelusta.
Harmillista että kristillinen kilvoittelu tuodaan esille niin munkkidiakonin kuin monen muunkin opettajan toimesta tällaisena itsensä kieltämisenä ja pidättäytymisenä joka toimii kuin taikakalu ja saa pyhityksen saapumaan kehoon kun vain tarpeeksi ja hyvin jaksetaan pidättäytyä.
Niin paljon kuin arvostankin kirkon opettajia ja munkkidiakoni Ksenofontoslaista, tuon julki hieman eriävän ja erittäin tärkeän tarkennuksen kilvoittelun tarkoituksen ja toteutuksen suhteen.
Valitettavan usein idästä tulee näitä lakihenkissävytteisiä kommentteja askeesista ja kilvoittelusta, vaikka itä opettaa askeesista ja kilvoittelun sisäisistä mekanismeista ja sielun liikkeistä paremmin kuin ehkä mikään muu kirkon kolkka.
Länsi ei ole koskaan osannut sanoittaa sielun avaruutta ja syvyyttä ja Jumalan läsnäoloa kilvoittelijan sielussa niin syvällisesti kuin itä, mutta lännessä korostetaan kaikkein tärkeintä asiaa, vaikka ymmärrys ja ulosanti olisikin paikoin paljon puutteellisempaa ja arkipäiväisempää kuin idän vastaava opetus.
Eli siis munkkidiakoni esittää tässä ajatuksen että kun pidättäydytään Pyhä Henki oitis tekee tilaa kilvoittelijan sielussa.
Kuitenkin profeetta opettaa Raamatussa: “Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.”
Jotta olisimme kristittyjä, emme juutalaisia, kilvoittelussa on muistettava että pidättyväisyys ei ole uhrimeno, joka automaattisesti tuottaa Jumalan suopeuden kilvoittelijan ylle.
Jos ja kun kristitty kilvoittelee, sen on oltava armahtavaisuuden teko, myös Jeesus korostaa näitä profeetan sanoja evankeliumissa.
Ei ole niin että vain uhraamalla jonkin halun tai himon tyydyttäminen saadaan aikaan tyhjiö johon yhtäkkiä mahtuu hengen tuulahdus.
Kilvoittelu on armahtavaisuutta, ja Jumala antaa anteeksi meidän velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.
Siksi kilvoittelevan ihmisen tunnistaa rakkaudesta, rakkaudesta joka antaa itsensä toisten puolesta sillä ei ole suurempaa rakkautta kuin se joka Kristusta jäljitellen antaa itsensä kaikkien ihmisten ja koko maailman puolesta.
Kilvoittelu ei siis ole sitä että puhdistamalla puhdistetaan itseämme jotta voimme sitten sanoa mikä kaikki maailmassa on vielä likaista, vaan se on kuolemaa Kristuksen kanssa kaikkien muiden puolesta. Ei ainoastaan kuolemaa omille haluille ja himoille, vaan kuoleminen sille kaikelle mikä sitoo toisia siihen samaan sairauteen mikä itseä vaivaa. Kilvoittelun päätteeksi siis itse saattaa hyvinkin kuolla siihen samaiseen sairauteen mikä alun perinkin vaivasi, palkkio ei aina olekaan oman itsen parantuminen tässä ajassa vaan sen näkeminen että toiset eivät sairasta samaa tautia ja sen näkeminen että toiset eivät ole oman sairauden syy vaan armahtamattomuus omassa sydämessä.
Läntiset kilvoittelijat opettavat paljon tästä itsensä antavasta armahtavasta kilvoittelusta. He puhuvat kuinka he kärsivät sairauksia, ihan konkreettisia fyysisiä sairauksia, ja kuinka he hyväksyvät sairautensa ja kantavat sitä että muiden ei tarvitsisi. He puhuvat siitä kuinka he haluavat kärsiä ja antaa kärsimyksensä toisten puolesta. Pyhä Jeesus-lapsen Teresa sairasti nuorena pitkään ja ennen kuolemaansa hän halusi kuolla “koska taivaasta käsin hän voisi tehdä niin paljon enemmän kaikkien synnissä kärsivien vuoksi”. Lännen syvällisimmät pyhät eivät opetuksessaan tuomitse syntisiä tulikivenkatkuisin puhein vaan itkevät kaikkien niiden kärsimysten puolesta jota synti aiheuttaa ja pyytävät Jumalalta kärsimyksiä jotka voisivat antaa kaikkien puolesta, että pyhät saisivat olla niitä jotka kärsivät ja toiset pääsisivät vähemmällä.
Fyysisten sairauksien tuottamien kärsimysten luovuttaminen Jumalan käyttöön on hyvin kaunis allegoria hengellisestä todellisuudesta, ja ties vaikka Jumala todella toteuttaisi nuo armahtavaisten pyhien vilpittömät pyynnöt saada kärsiä toisten kärsimys.
Kilvoittelu aloitetaan todella usein pidättäytymällä tietyistä asioista. Se on alkuverryttely armahtavaisuuden todelliseen pidättyväisyyteen. Jos jäädään pitämään pidättyväisyyttä itseään kilvoittelun tärkeimpänä osana, jäädään uhraamaan eikä päästä koskaan itse kilvoitteluun, mikä on armahtavaisuus.
Pidättyväisyyden kohtuullinen harjoittaminen parantaa itsetuntemusta ja auttaa huomaamaan oman rajallisuuden. Se tekee nöyräksi, sillä siinä huomaa että ei ole yhtään sen parempi kuin kukaan muukaan syntinen, vaikka ei suuremmissa julkisynneissä eläisikään.
Ruoasta, juomasta, ja seksistä pidättäytyminen on vielä ihan helppoa kilvoitteluleikkiä, mutta kun aletaan pidättäytymään itsetyytyväisyydestä, katkeruudesta ja vihasta, tai vaikka turhan nauramisesta, alkaa kilvoittelu tuntua jo raskaan sarjan lähes mahdottomalta suoritukselta. Sitä se onkin. Ja sen hyväksymisestä alkaa armahtavaisuuden kilvoitteluun saapuminen.
Jumala itse on luvannut rankaista isien synnit aina seitsemänteen sukupolveen asti. Näin hän on hyväksi nähnyt että kaikki olisivat syntiin kiedotut ja että kaikki yhdessä pelastuisivat.
Matkalla pidättyväisyydessä alkaa vakava kilvoittelija huomata kuinka kaikki hänen paheensa sitovat hänet muihin. Jotakuta on omassa lapsuudessaan väkivaltaa kokenut äiti laiminlyönyt emotionaalisesti jolloin hänelle on muodostunut hankala taipumus syyttää muita kaikesta epäonnesta ja katkeroitua.
Joku on geneettisesti keskittymishäiriöinen mutta koska hänellä on ollut kovat ja vaativat vanhemmat, hän ei halua nähdä heikkouksiaan ja vaatii itseltään liikaa jolloin hän masentuu ja menettää toivonsa elämään.
Joku jättää velkansa maksamatta mikä aiheuttaa velkojalle loputtoman vihan kierteen, jota hän tulee levittämään ympärilleen läheisilleen.
Olemme saaneet paheita perinnöksi, kehitämme niitä uusiksi ja siirrämme niitä omilla toimillamme eteenpäin.
Edes kukaan pyhä ei ole maallisen vaelluksensa aikana tullut täysin vapaaksi paheista, se on varmasti yksi syy miksi monet kilvoittelussa syvemmälle uppoutuneet ovat valinneet erakon elämän. He eivät ole halunneet siirtää itsessään kilvoittelun seurauksena niin selvästi näkemiään vikoja toisiin, vaan jääneet yksinäisyyteen rukoilemaan ihmisten puolesta.
Paheitamme emme voi antaa uhriksi vaikka kuinka niistä menestyksellisesti pidättäytyisimme. On siis seurattava profeetan ja Jeesuksen opetusta olla armahtavaisia.
Armahtaa ensin itseään ja sitä kautta armahtaa kaikkia niitä jotka ovat oman paheen perimysketjussa.
Jos olemmekin kuolemaan asti katkeruuteen taipuvaisia, rukoilemme lakkaamatta Jumalalta ettei hän antaisi oman katkeruuden estää toisia siitä vapautumasta. Että jaksaisimme rukoilla juuri niiden puolesta eniten joita kohtaan meillä on eniten kaunaa ja vihaa, koska jos emme anna anteeksi muille, tuo pahe ei koskaan poistu meistä itsestämme vaikka kuinka pidättäytyisimme omassa elämässämme huonoista ja pahoista teoista.
Kilvoittelu ei pelasta ehkä meitä itseämme, saatamme kuolla niinä samoina katkeruudesta ja kaunaisuudesta kärsivinä askeettiparkoina, mutta jos Luoja suo, jos olemme armahtaneet itsemme josta on seurannut muiden samaan paheeseen kiedottujen armahtaminen, olemme avanneet Jumalalle kanavan parantaa. Kilvoittelijan paras nyrkkisääntö on se että niin kauan kuin itse lankeamme paheisiin, kaikki muutkin lankeavat.
Kilvoittelu on ensisijaisesti sitä että ei anna omien paheiden estää toivomasta hyvää kaikille ja antamasta itseään kenen tahansa puolesta. Se on uhraamisen sijaan armahtavaisuutta. Jos Luoja suo, armahtaivainen saa jo tässä elämässä kokea kuinka pahe ei hänessä enää vaikuta, harvoille niin käy, mutta monet saavat lahjan nöyrtyä ja haluamaan kantaa kaikkien yhteistä kärsimystä synnissä. Että itse saisi kantaa enemmän synnin aiheuttamaa kärsimystä ettei muiden tarvitsisi. Se tunne on selvä merkki siitä että on armahtanut itsensä ja muut. Siinä tunteessa on se rakkaus joka antaa itsensä toisten puolesta.
Olisi hyvä kuulla muiden lähestymistapoja näihin asioihin. Eli keskustelu ei häiritse tätä tajunnanvirtaani tässä kohtaa.
Ymmärrän kyllä että on tärkeää sanoa suoraan mikä ei ole rakentavaa ja mikä on suorastaan vahingollista ihmisille ja maailmalle.
Kuitenkaan en voi ymmärtää miksi kapitalistisesta ahneudesta, luonnon saastuttamisesta ym. ym. ei ole voinut puhua syntinä ennen kuin vasta viime aikoina. Kirkko tuntuu ulkokultaiselta.
Samoin kuin toisista synneistä vaikeneminen ja toisten ottaminen silmätikuksi, minua ihmetyttää mikä on se kummallinen, mielestäni epäkristillinen trendi nykykristillisyydessä joka korostaa jatkuvaa syntien nimeämistä ja synnistä muistuttamisesta.
Kristus ei tullut huutamaan ihmisille mitä he tekevät väärin, hän tuli antamaan itsensä syntisten puolesta. Kristitittyjen tulee jäljitellä Kristusta kaikessa ja tulla toisiksi Kristuksiksi. Millä tavalla tämä jatkuva synnin osoittelu tekee meistä arkipäivän askeeteista ja kilvoittelijoista enemmän Kristuksen kaltaisen.
Mielestäni tämä uusi näkemys että Kristus jo antoi itsensä ja me muut voimme keskittyä osoittelemaan niitä jotka ovat syntisiä on nimenomaan tullut kristinuskoon nykyajattelusta, se ei ole perinteistä kristillistä ajattelua.
Peräänkuulutankin oikeaa arkipäivän askeesia kristilliseen elämään, sitä enemmän, ja vähemmän synnin sormella osoittelua. Kirjoitukseni tuossa yllä selittää miksi ajattelen näin.
Tuo luvalla sanoen väärä käsitys. Kirkko tuominnut kapitalistisen ahneuden ja arvostellut teollista tuotantotapaa niin kauan kuin sitä on ollut. Rerum Novarumista alkanut yhteiskunnallisten ensyklikoiden sarja on aika vakuuttava eivätkä uusimmat tee juuri muuta kuin toistavat opetusta edelleen.
Politiikasta ei kuitenkaan saa keskustella, vaan seksistä ja ihmissuhteista. Siksi ne kai ovat niin vahvasti esillä.
Poliittisista aiheista saa keskustella kunhan keskustelu käydään selvästi uskonnollisessa viitekehyksessä. Paavin ensyklikat ainakin lasketaan tällaiseksi. Mod.huom.
Mutta Katolisen kirkon yhteiskuntaetiikasta saa.
Askeesiin se yhdistyisi tavallaan siinä, että vaatisi ihmiseltä lähituotannon suosimista, mikä Suomessa alkaa olla aika askeettista.
Lähituotantoa on todellakin jokaisen pyrittävä kulutuspäätöksillään tukemaan jo ihan talousnationalistisistakin syistä: suosi suomalaista!
Kaikkiin kulutushyödykkeisiin tätä periaatetta ei valitettavasti voi kuitenkaan soveltaa. Suomen viinintuotannolla kun on toistaiseksi vielä matkaa haut-medoc -standardeihin, mutta ehkä ilmastonmuutos tuo parannuksen tähänkin asiaan.
Mutta eikös myös meille klassista kristinuskoa tunnustaville uskoville nimenomaan kuulu askeesi ja kilvoittelu kaidalla ristin tiellä esikuvina Jeesus, apostolit ja alkuperäisen ns. jakamattoman kirkon erämaakilvoittelijat, munkit ja nunnat, sillä Hänen ja heidän tiensä on sittenkin parhain, vaikka meistä ei tuntuisikaan siltä, koska se vie oman syntisen vanhan ihmisen ja sen lihallisen luonnon kuoleman alhoon, kyyneliin ja kärsimyksiin?
Kaita ristin tie on kaita vielä tänäänkin, ja siksi niin harvat sen löytävät. Kärsimysten kautta voittoon käy myös kristikunnan tie, eikä meille toista tietä ole luvattukaan kilvoittelussa tämän maailman alhoissa himon käärmeiden luikerrellessa ja kiusausten helteessä, sillä vasta autuuden maassa saamme vaihtaa vaivojen valjaat Karitsan häiden kruunuun ja riemupukuun. 
Tuota “kaitaa ristin tietä” en itse kuvailisi nk. askeesin nimellä, vaikka se sitä käytännössä onkin, vaan enemmänkin lahjavanhurskautuksessa tapahtuvaksi pyhitykseksi, yhdessä Kristuksen muun hengellisen ruumiin = kirkon kanssa.
“Kaita tie” on käsittääkseni erottautumista nk. maailmallisuudesta. Maailmasta emme voi, eikä meitä käsketä eroamaan (kuten jotkut uskonsuunnat opettavat), vaan olemaan maailmassa, valona, mutta samalla kuitenkin karttamaan eli kieltäytymään sen lihallisista, syntisistä tavoista = maailmallisuudesta.
Kristus ja Beliar eivät voi elää yhdessä. Toinen voittaa toisen, työntää toisen kauemmas.
Aamen, juuri noinkin sisaren pasuunan antaessa selvän äänen, sillä vaikka emme ole maailmasta, niin olemme maailmassa. Puhdistakaamme kuitenkin viittamme liepeet säännöllisesti ollessamme pelastumattomien maailmanihmisten kanssa tekemisissä Kristuksen kirjeinä aralla tunnolla ilman omavoimaisuutta armosta ja levosta käsin Jumalan sanan ja sakramenttien edessä kuolleina tälle maailmalle ja sen himoille, mutta elävinä Kristukselle erottautuen maailmallisuuden egyptiläisistä lihapadoista.
“Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.”
(Matt. 6: 24)
“Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti.”
(1.Joh. 2: 15-17)
Tiedän, että nuo viitanliepeiden puhdistamiset ovat tietyn uskonsuunnan oppeja: pitäisi jumalattomille esiintyä hurskaampana kuin onkaan.
Itse uskon totuuteen: esiinnyn juuri sellaisena, kuin aidosti olen. Joskus saattaa lahjavanhurskaus jossain kohdin näyttäytyä, kuitenkin tahattomasti, ei teeskennellen sitä. Ja toisaalta myös syntisyys ja lihallinen ihmisyys tulla esiin. Tällainen olen. Niin pyhät kuin jumalattomatkin voivat minut joko ottaa tai jättää.
Jeesuksestahan me todistamme, emme itsestämme. Olemme Kristuksen työ. Lutherkin käski esittämään valitukset ruukun, jonkun mielestä, mahd. huonosta laadusta savenvalajalle itselle.
Lahjavanhurskautuksessaan ei pidä ylpistyä, eikä myöskään halveksia Kristuksen tekoja itsessämme: että jumalattomien edessä, ulkoisesti parantelisimme Kristuksen tekoja meissä! Jeesus kysyy, että “eikö minun lahjavaatteeni kelpaakaan sinulle? Ja jos se sinulle kelpaakin, häpeätkö sinä minun vaatteitani jumalattomien edessä, jotka kunnioittavat ulkoista kultaa ja loistetta!”
Tulee äkkilähtö Karitsan häistä jo täällä eläessä! Portti vain helähtää ja ulkoisesti vanhurskas heitetään lentäen ulos hiekkamaahan pyllylleen. Ja taas helmiportti kolahtaa ja väännetään lukkoon. Isolla avaimella.
Joten paras vain hyväksyä myös tämä Herramme minulle lahjoittama, värikäs kansallispuku. 
Pyhä apostoli Paavali on kyllä toista mieltä.
Room. 9:20 Ihmisparka, mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen: “Miksi teit minusta tällaisen?”
21 Kyllä kai savenvalajalla on oikeus tehdä samasta savesta toinen astia arvokasta ja toinen arkista käyttöä varten?
Tuota samaa Lutherkin sarkastisella viestillään tarkoitti! 