Jotta ymmärtäisimme paremmin itseämme, tekojamme ja vaikuttimiamme ja niiden taustalla olevaa moraalia, sekä millaisessa maailmassa me elämme, mikä meitä ohjaa, on minusta tämä seuraava dogmaattinen esitys Pahan vallasta maailmassa avartava ja auttaa myös ymmärtämään meidän kristittyjen keskustelussa usein sijaa saavaa pohdintaa riivaajista, riivaustilasta, siitä mitä ne ovat ja mistä niissä on kysymys.
Yhteenveto
Perkele on uskonnollinen (Matt 4:5-10). Hän tietää, että ihminenkin on uskonnollinen mutta uskonnollisuudessaan vääristynyt (Room. 1:21-23; 3:11, 12, 18). Tätä perkele käyttää hyväkseen. Hän käyttää ihmisen uskonnollisuutta. Hän antaa ihmisen ajatus- ja tunne-elämälle ärsykkeitä, niin että ihminen pyrkii kohti tuonpuoleista. Perkele innoittaa ihmistä myös puhumaan Jumalasta, kunhan ei vain ole kysymys yhdestä tosi Jumalasta, hänestä, joka on ilmoittanut itsensä maailmassa ja antanut ainokaisen Poikansa maailman pelastajaksi. Perkele haluaa nimittäin itse joukkoineen tulla palvonnan kohteeksi. Siihen päästäkseen hänen täytyy ruokkia uskonnollisuutta (Matt. 4: 8-9; 2. Kor. 11:14), väärää uskonnollisuutta. Tässä hän kehittää valtaansa aina ovelasti ja mahtavasti. Hän saa ihmisen palvomaan itseään, niin että ihmisen on oltava kaiken hengenelämän keskipisteenä. Perkele yrittää saada ihmisen palvomaan ihanteita, persoonallisuuksia ja aatteita, jotka ihminen itse tuottaa. Siksi filosofia, on ihmisen kiertämistä itsensä ympärillä. Jatkuvasti rakennetaan järjestelmiä ja ajatusrakennelmia, joissa ihminen ja hänen kunniansa ovat kaiken elämään asennoitumisen keskuksena (2. Kor. 10: 4-5). Kaikki suuntautuu tämän puoleiseen, siihen miten ihminen kehittää sisintä olemustaan ja miten kaiken on suuntauduttava siten, että se voi palvella ihmisen hyvinvointia ja lyhytaikaista onnea täällä maailmassa. Mutta kysymykselle tosi Jumalasta ja yhteydestä häneen ei ole mitään tilaa. Uskonto on täynnä totuuden vääristelemistä, niin että ihminen palvelee epäjumalia, valhejumalia, pahoja henkiä, jopa saatanaa.
Tässä perkeleen teot ovat ilmeiset. Näin hän toimii päästäkseen ihmisen herraksi, niin että ihminen voi pitäytyä itseensä, syntiinsä ja Jumalasta luopumiseensa eikä voi tuntea iankaikkista elämää, jonka yhteys Herraan antaa. Perkele on Kristuksen vihollinen; Siksi hän on ihmisenkin vihollinen.
Perkeleen uskonnollisuus on moralisoivaa. Hän liittyy siihen, mikä on ihmiselle luonnollista. Hän kutsuu esiin ihmisen moralismin. Mutta kaiken puheen synnistä ja kapinasta, pimeydestä ja ihmisluonnon turmeltuneisuudesta ihmisen suhteessa elävään Jumalaan ja ihmisen pelastuksen tarpeesta perkele leimaa hulluudeksi ja loukkaukseksi inhimilliselle ajattelulle (1. Kor. 1-2). Tämä merkitsee, että perkele vääristelee, vähättelee ja psykologisoiden turhentaa synnin vakavuuden ja todellisuuden sekä ihmisen syyllisyyden Jumalan edessä. Perkele toimii Jumalan pyhyyden pelkoa sekä sitä epätoivoa ja hätää vastaan, että olemme tehneet syntiä Jumalaa vastaan. Siksi häntä sanotaan Raamatussa valhettelijaksi, viholliseksi ja kiusaajaksi. Kaikessa tässä hän kieltää Jumalan Pojan ja hänessä olevan pelastuksen.
Jos yritetään järjellisellä tavalla saada selville, mis**tä on peräisin tarve evankeliumin hengelliseen turhentamiseen ja ihmistä ja Jumalaa koskevaan totuuden kieltämiseen, on mahdotonta päästä juuriin. Ei voida osoittaa ketään yksilöä. Näin on säännönmukaisesti. Ei voida osoittaa mitään yhteiskunnan ryhmää, ei poliittista, sosiaalista eikä muutakaan ryhmää. Perkele nimittäin käy hengellistä taisteluaan ihmisen sydämessä. Siellä hän toimii. Tämä vallankäyttö koskee jokaista ihmistä. Jumalan sana osoittaa meille, että olemme pahuuden ja evankeliumin totuuteen kohdistuvan vihamielisyyden pyörteissä (Ef. 6:12; 1. Piet 5:8; 2. Piet 2:1-2).
Tässä yhteydessä Raamattu puhuu “tämän maailman ruhtinaasta” (Joh. 12:31; 14:30; 2. Kor. 4:3-4), luonteeltaan hengellisistä perkeleellisistä voimista, jotka vaikuttavat yksilössä ja yhteisössä. Tässä vain Jumala itse voi antaa seurakunnalleen hengellistä näkökykyä, niin että se voi nähdä ja paljastaa tämän henkivallan (1. Kor. 12:10; 1. Joh. 4:1).
Perkeleen vaikutus ilmenee Jumalan sanan mukaan mm. yksilöiden riivauksena. Tällä riivauksella on myös tietyt hengelliset tuntomerkkinsä, mutta sen ulkoinen luonne vaihtelee ihmisestä ihmiseen ja kulttuurista -kulttuuriin. Riivauksen hengellisinä tuntomerkkeinä on, että ihminen sitkeästi, jatkuvasti ja usein kuuluvasti kieltää ja kiroaa Jeesuksen Kristuksen nimen ja teon ja taistelee niitä vastaan. Tämä tapahtuu usein vastoin parempaa tietoa. Toisinaan se voi tapahtua tiedostamattomallakin tasolla, ja riivaus ilmenee persoonallisuuden jakautumisena ja ihmisen itsehallinnan hajoamisena, niin että paha henki ottaa ihmisen minän paikan (Mat. 8:28-29; Luuk. 4:41). Paatumusta on ilmeisesti monissa tapauksissa pidettävä riivauksena (1. Sam. 16:14; 2. Moos. 7:13-22; Joh. 8:44; Room. 11:25). Tässä kysymyksessä asiain hengellinen tila on merkittävämpi kuin käytetyt käsitteet.
Näin perkele on kiusaaja. Kristillisen seurakunnan on paljon tärkeämpää huomata ne perkeleen suorittamat yksilöiden riivaukset, joista puuttuvat ulkoiset fyysiset tuntomerkit, kuin ne tapaukset, joissa riivauksen seurauksena on ilmeisiä psykofyysisiä reaktioita. Tämä jälkimmäinen muoto on vähiten vaarallinen meidän ajassamme ja meidän kulttuuripiirissämme. Ulkopuoliset nimittäin pitävät tätä säännöllisesti sairautena, jota ei hengellisessä mielessä oteta erityisen vakavasti. Psykosomaattisen sairauden ja pahojen henkien aiheuttaman riivauksen välinen suhde on sinänsä ongelma, joka vaatii auttajilta suurta hengellistä tietoa, kypsyyttä ja kokemusta sekä sielunhoidollisesti että lääketieteellisesti.
Kristillisen kirkon tulee ennen kaikkea suunnata huomionsa yksilöiden riivaukseen, joka vaikuttaa, että he salassa toimivat antikristillisesti, tai johtaa siihen, että he sanoin ja puhein sitkeästi ja jatkuvasti toimivat murtaakseen, halveksiakseen, turhentaakseen ja muulla tavoin tuhotakseen Jumalan sanan ja evankeliumin vapaan kaikumisen ihmisten pelastukseksi. Sellaiset yksilöt, jotka ovat tällä tavoin perkeleen ja hänen joukkojensa riivaamia, tarvitsevat esirukousta ja pahojen henkien ulosajamista yhtä paljon kuin ne yksilöt, joiden kimppuun perkele on käynyt sielullisesti ja ruumiillisesti ulkonaisella tavalla.
Perkeleen toiminta ilmenee myös yhteisön riivauksena. Hän käyttää joukkosuggestiota, mielipiteenmuodostusta, poliittisia ja muita ryhmittymiä ja julkisia elimiä asiaansa ajamaan. Näin hän toimii aiheuttaakseen epäjärjestystä, sekamelskaa ja sekasortoa. Hän edistää ja kutsuu esiin despoottisia, Jumalaa vastustavia ja ihmisvihamielisiä esivaltoja ja valtiomuodostelmia. Tässä mielessä on oikein puhua myös demonisoidusta valtiosta ja poliittisesta ryhmästä. Sen hengellisenä tuntomerkkinä on, että se estää ihmistä elämästä Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä, jolla on ihmisarvo, ja Jumalan sanaa vapaasti kaikumasta, tukahduttaa henkisen vapauden, sortaa heikkoja, riistää köyhiä, ottaa Jumalan paikan ja kahlitsee omattunnot. Tässäkin kirkko uskoo, että Jumala itse aina antaa uskovalle seurakunnalleen hengellistä näkökykyä näkemään ja paljastamaan tämän henkivallan.,
Jumalan sanan mukaan vain Jeesus Kristus on voittanut perkeleen ja hänen joukkonsa. Jeesus on ilmoittanut tämän kirkolleen. Paholaisen voittamisen välineeksi on annettu Sana Jeesuksesta Jumalan Poikana, joka on sovittanut maailman synnin, murtanut kuoleman vallan ylösnousemuksellaan ja on nyt taivaissa Isän oikealla puolella. Sana hänestä ja hänen sanansa on ainoa väline, mikä seurakunnalla on perkeleen ja hänen joukkojensa ajamiseksi ulos yksilöstä. Se on myös ainoa väline, joka seurakunnilla on pahan ja demonisen valtiovallan, poliittisen tai muun ryhmittymän kukistamiseksi. Vain Jumalan sana, toisin sanoen Jumala itse, on kirkon voimakeino paholaista vastaan, esiintyipä tämä yksilössä tai yhteisössä (Mat. 4 10-11; 17:18-21; Ef. 6:11-17; Mat. 10:1).
Aksel Valen-Sendstad, Kristillinen Dogmatiikka, s. 222-226.