En pysty. En ole vielä tavannut sellaista yhteisöä. En epäile ettei niitä ole. Tarkoitan että olisi kristillinen yhteisö (kirkko/seurakunta), jossa kaikki tunteet ovat sallittuja vaikka kaikki tunteen ilmaisut eivät olisikaan. Tai jossa olisi ok tuntea häpeää ilman leimaantumista ja jossa anteeksianto ei tarkoita asioiden peittelyä, vaan niiden hyväksymistä osaksi omaa historiaansa ilman että ihmistä määritellään jatkuvasti näiden asioiden kautta.
D
Miksi hikeennyit? Sinun täytyy olla ainakin yhtä mieltä siitä, että hoidosta on vain ajallinen apu, joka päättyy kuolemaan. Kuolemasta meitä ei auta mikään muu kuin Jeesus Kristus, joka on kuoleman voittaja.
Lääketiede, tietenkin maallisena tieteenä on materialistinen, sillä eihän se halua nähdä ihmistä muutoin kuin materiana, jolla on vain ajalliset ulottuvuudet. Tällöin se myös saa ajallisiin keskittyvässä maailmassamme suurta arvostusta ja on tullut suuren kiinnostuksen, ellei palvonnan kohteeksi, eihän elämänsä ajalliseksi kokeva ihminen ajattele muuta kuin tämän maailman onnea ja menestystä ja kammoaa sairautta ja kuolemaa yli kaiken. Ihmiselle on luontaista, synnynnäistä tuntea syyllisyyttä, sillä siinähän on Jumalan lailla tarttumapintansa ihmiseen ja silloin me pakenemme Jumalaa kuten Aadam paratiisissa, koska pelkäämme häntä kun hän ilmestyy lain sanalla meidän sydämeemme. Tämän on kuitenkin tarkoitus saada meidät evankeliumin yhteyteen kuulemaan sanan syntiemme anteksiantamuksesta ja siten vapautuksen potemastamme syyllisyydestä. Ellei näin saa tapahtua me etsimme apua materialiaalisista/ajallisista neuvoista ja lääkkeistä. Ajallisina neuvoina minä pidän psykologiaa ja psykoterapiaa, jotka eivät voi ihmistä auttaa tietenkään muutoin kuin parhaassa tapauksessa auttaa reipastumaan hetkeksi. Lääkkeet voivat kyllä tuoda avun siinä mielessä, ettei ihminen masennu eikä ahdistu niitä syötyään, mutta itse ihmisen tragediaan ne eivät ole apu. Tämän pitäisi olla selvää ajattelevalle kristitylle, jonka ymmärrystä johtaa henki.
Tämä keskustelu on käyty ennenkin mutta tiivistettynä mietteeni:
Sinulla näyttää olevan omien kokemustesi vuoksi vahva vastakkainasettelu ajattelussasi.
Pidät ihmisen sairauksia (ainakin psyyken, ehkä myös fyysisiä?) syntiinlankeemuksen seurauksina. Tästä johtuen vain kristinuskon apu on oikeaa hoitoa. Muu on tarpeetonta, koska se on materialistisen maailmankatsomuksen mukaista.
Nähdäkseni tuossa sekä totta että pötyä.
Syntiinlankeemuksen seurauksena maailma on tällainen. Ok! Synnin palkka on kuolema, Jumalan armolahja Kristuksessa ikuinen elämä. Ok!
Mutta korostat, että syyllisyys on se joka sairastuttaa, ja anteeksianto Jumalalta parantaa.
Ymmärtääkseni näin ei suinkaan aina ole. Kristityt lääkärit ja terapeutit ympäri maailman voinevat todistaa, että ihminen on kokonaisvaltainen olento, ja moni vaiva psykosomaattinen, ja että hengellinen apu voi muuttaa ihmisen tilanteen täysin. Samalla kuitenkin he ovatnähneet että usko ei vie ihmisestä hänen ihmisyyttään. Siihen kuuluu usein sairauksia, fyysisiä ja henkisiä. On tyydyttävä siihen, että anteeksanto ei aina poista jostain muusta syystä kuin syyllisyydestä johtuvaa henkistä sairautta tai ongelmaa, niinkuin se ei kovin usein poista syöpää, diabetesta tai glaukoomaakaan.
Ihmistä on voitava ja saatava auttaa muutenkin kuin syyllisyyden tragediassa. On julmaa, että uskon varjolla kielletään esimerkiksi masentuneen auttamisessa joku hyväksi koettu hoito.
Otin tuon syyllisyyden, koska sehän on looginen seuraus siitä, että olemme langenneet Aadamissa! Ja Aadamissa me tietenkin hänen syyllisyyttään tuntien kätkeydymme Jumalalta kantaisässämme. Jos emme näet olisi syyllisiä, ei meillä olisi syntiä, eikä meitä tarvitsisi pelastaa. Vaan koska olemme, on Jumalan lailla meihin murskaava voima niin, että tunnemme syyllisyyttä, eli tunnemme rikkoneemme lain. On minusta rankasti väärin jos tähän tilanteeseemme tarvitaan apuneuvoiksi ihmisten neuvoja, jotka ovat samassa veneessä, Aadamin lankeemuksesta osallisia. Tosiasiassa siihen tarvitaan Jumalan neuvo, jonka hän on tuonut ilmi Pojassaan kun meistä ei ollut itseämme auttamaan, evankeliumi. Siitä kiinni pitäen uskossa on kaikki muutkin sairaudet voitettu sekä kuolema.
1Kor 15:54-55: “Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: “Kuolema on nielty ja voitto saatu”. “Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?””
Minä kiitän joka aamu Jumalaa aamuhartauteni yhteydessä siitä, että hän on kukistanut kaikki syntini, voittanut sairauteni ja kuoleman, vaikka sairaus onkin vielä läsnä ja tiedostan syvästi lähestyvän kuoleman. Uskossa omistan kaikista niistä voiton tietäen hänen, joka on minut kutsunut olevan ruorissa ja pitävän minusta huolen silloinkin kun menen lääkepurkeilleni tietäen ettei niistä ole lopulliseksi avuksi, ne antavat vain ajallisen avun haittavaikutuksineen. Koska kuitenkin olen yksi ruumis Kristuksen kanssa tiedän hänen kantavan myös ihmisyyttäni heikkouksineni, ihmisyyttä jota peräänkuulutit. Ei ihmisyyttäni siten vie kukaan!
Koska
Siksi hikeennyin.
Kyllä. Jaan ihmisille osaltani sitä ajallista apua, jotta heillä olisi
Kuolemisen taito on yksi osa kristityn elämää, mutta vain yksi.
Olipa todella hyvin kirjoitettu. Jatkan oman pointtini vastauksena sulle, ettei tarvitse siirtyä toiseen viestiin.
Mua hämmentää tässä keskustelussa se, miksi tämä ajallisten asioiden ja ajallisen avun vähättely tuntuu kohdistuvan vain terveydenhuoltoon ja erityisesti psyykkiseen puoleen, eikä loogisesti kaikkiin ajallisiin asioihin. Maallisia ja ajallisia ongelmia kun on paljon muitakin. Mutta kun uskova ihminen tilaa vaikka putkimiehen viemäriä aukomaan, niin ei siihen yleensä kukaan ole sanomassa, että ei pidä tuollaista ajallista apua hankkia kun ei yhdellä tukkeutuneella viemärillä ole mitään väliä ihmisen pelastuksen kannalta. Ei, vaan tietyt asiat nostetaan tikunnokkaan ja toisia taas saa pohtia maallisen elämän kannalta niin paljon kuin haluaa.
Mielenterveysasiat eivät myöskään kytkeydy pelkästään synnin, syyllisyyden, armon ja hyväksynnän kysymyksiin. On muutakin. Siksi on lähinnä hengellistä väkivaltaa ja voi tehdä vahinkoa sekä psyykkiseltä että hengelliseltä kannalta, jos kaikki ihmisen ahdistuksen ja pahan olon aiheet puristetaan synti-armo-mankelin läpi ja käsitellään sen viitekehyksen kautta. Kun ei se lain ja evankeliumin erottaminen sitä viemäritukostakaan kuitenkaan avaa.
Jeesus on vastaus - mutta ei kaikkiin kysymyksiin, joita ihmisellä voi olla.
Onko joku väittänyt että lääkkeitä käyttämällä (tai terapiassa käymällä) saadaan lopullinen apu, toisin sanoen saadaan pelastus, rauha Jumalan kanssa, ja päästään taivaaseen ?
Ikään kuin sinulla olisi oikeat vastaukset, mutta väärät kysymykset.
Mutta kuten olet kertonutkin, kirjoitat omasta kokemuksesta. Ja se on äärettömän hienoa että Jumala on antanut sinulle uskon ja avun. Kuten Satchel esimerkiksi todisti, johtopäätökset omista kokemuksista voivat johtaa kuitenkin ilmaisuihin jotka ovat vaaraksi monille ihmisille kun he ottavat ne ohjeellisina.
Pyydän, älä ylitulkitse minua! En ole kehottanut ketään heittämään lääkkeitä pois! Kuten edellisessä viestissäni kerroin minulla on lääkkeitä ja käytän niitä joka päivä. Mutta pyydän ymmärtäkää minua sanoessani, etten luota niiden parantavan minua, sillä pitäisin tällaista luottamusta pakenemisena viikunanlehtien suojaan Aadamissa, jollaisena luottamuksen Jumalan sijasta niihin näen. Jumala on nähnyt hyväksi ohjata elämääni siten, että minun on noita lääkkeitä otettava, mutta ei siten, että luottaisin niihin hänen sijassaan.
Jos näet ongelminani olisi sairaudet, eikä synti, niin kuinka helppoa olisikaan Jumalan parantaa minut! Mutta nyt hän nähnyt hyväksi, että joudun käyttämään lääkkeitä, että olisin ns. “alatien kulkija”, enkä luottaisi itseeni, enkä ihmisiin. Paavalikin rukoili Jumalaa, että hän ottaisi häneltä pistimen pois, mutta Jumala näki hyväksi antaa sen olla, ettei hän ylpistyisi sanoen, minun armossani on sinulle kyllin. Näin hän on heikoissa väkevä, kuten sanookin osoittavansa voimansa heikoissa. Ajattelen niin, että samoin Jumala kohtelee meitä. Minäkin olisin, jos minulla ei olisi vastuksia elämässäni ajautunut harhaan, luottamaan itseeni Jumalan sijasta ja siten tähän maailmaan. Sellainen on syntiä.
Kun katson esim. uutislähetyksiä niin näen kuinka epäuskoiset ihmiset ovat materialisteja ja luulevat kaikkien asioiden olevan ihmisten hallussa, heidän ratkaistavissaan. Luotetaan järkkymättä ihmisviisauteen, “asiantuntijoihin”, vaikka heiltä on “pallo hukassa,” toisin sanoen Jumala hukassa, Korkean Veisun sanoin: “Minä avasin rakkaalleni, hänen kolkutettuansa, mutta rakkaani oli kadonnut, mennyt menojaan; minä etsin häntä, mutta en häntä löytänyt, minä huusin häntä, mutta hän ei minulle vastannut.” (Korkea veisu,5:6). Näin käy jos luovumme kasteen armosta, uskosta. Sen jälkeen meillä ei ole häntä vaikka juoksisimme koko maailman ristiin rastiin, kuten Luther sanoo. Meidän on "etsittävä Herraa silloin kun hänet löytää voidaan.“Kun olemme löytäneet hänet ja uskossa asettaneet luottamuksemme häneen, silloin olemme löytäneet kaiken.”
Silti saa hakea apua maallisestikin vaivoihinsa. Sekin on Jumalan lahja, muttei täydellinen eikä pelastava, mutta saa…
Näin on, koska ei ymmärretä eikä uskota / luoteta Jumalaan enemmän kuin ihmisiin ja lahjoihin. Tässä ketju puhuu siis aidasta ja toinen aidan seipäästä eikä nähdä metsää puilta. Ajan henki on erityisen paha tässä taas kerran.
Ihminen suuttuu, jos häneltä viedään elämisen ja onnellisuuden mahdollisuus edes toivossa. Harvan kanssa voi keskustella iäisyyskysymyksistä avoimesti ja hlökohtaisesti. Välillä se on vielä itsellenikin vaikeaa, vaikka monta kertaa olen ollut jo kuoleman rajalla ja nyt ikäkin muistuttaa kuolemasta välttämättömyytenä.
Lääkärit syöttävät kyllä ihan liikaa lääkkeitä myös joka oletettuunkin vaivaan ja sivuvaikutukset voivat olla yksilöstä riippuen suuremmat kuin itse vaiva. Tästä voisi jatkaa loputtomiin. Ihminen ei ole Jumala vaikka haluaisi olla ja joskus luuleekin olevansa ja pyrkii olemaan.
Otan nyt vielä puheeksi tuon syyllisyyden, syyllisyyden Jumalan edessä jota tarkoitin, koska oma ilmaisukykyni ei ilmeisesti riitä, otan tähän minusta hyvän tekstin asiasta, siitä minkä kautta voimme vapautua siitä.
Syyllisyys ilmenee myös ahdistuksena, Jumalan, ihmisten, oman itsen, elämän, mutta ennen kaikkea kuoleman tuottamana ahdistuksena. Sitä ahdistusta vastaan eivät auta mikään psykologia, psykoanalyysi eivätkä ihmisten keksimät luonnolliset lääkkeet, sillä se ei liity yksittäisiin tekoihin, vaan se on ihmisen omassa olemuksessa. Vaikka ihminen haluaa vähäksi aikaa reipastua, olla pilkkaavinaan ahdistustaan ja olla järkevä ja henkevä sen kustannuksella, se kuitenkin tulee takaisin selittämättömällä, mutta vastustamattomalla tavalla. Se on kadotetun tilamme syvin ilmaus, sillä se jatkuu itsepintaisesti.
Ahdistuksen takia ihminen alkaa vihata kaikkea, mistä hän ahdistuu. Ahdistuksen takia vapaa-ajattelijasta tulee ateisti ja Jumalan vihollinen. Elämää ja maailmaa kohtaan tuntemansa ahdistuksen takia filosofisesta ja uskonnollisesta mystikosta tulee maailman halveksija. Kuolemanpelon takia ihmisestä tulee materialisti ja aisteihinsa sidottu.
Voi, mikä sanomaton kurjuus sydämessämme onkaan! Voi, kuinka Saatana hyökkää ihmisen kimppuun hänen ahdistuksessaan!
Ahdistusta vastaan on vain yksi lääke: Jumalan sana, Jumalan sana ja aina vain yksi keino: Jumalan sana. Se antaa meille nimittäin kalliopohjan, joka vaikuttaa ahdistusta vastaan ja poistaa sen.
Mikä poistaa Jumalan tähden tuntemamme ahdistuksen, ellei hän, joka on itse sanonut: “Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” (Jes. 43:1). Mikä poistaa maailman ja oman itsemme aiheuttaman ahdistuksen, ellei hän, joka on rakastanut maailmaa ja meitä niin, että hän sovitti meidät Jumalan kanssa? Mikä poistaa kuoleman aiheuttaman ahdistuksen, ellei hän, joka itse kuoli ja nousi kuolleista? Mikä poistaa ahdistuksen siitä, ettei haudan tuolla puolella ole enää mitään, ellei hän, joka nousi ylös kirkastetussa ruumiissa? Jumalan sana ja vain se on oikea lääke ahdistuneille sydämille.
Mikä poistaa ahdistuksen siitä, että kristinusko ja evankeliumi ovat tyhjää petosta ja syntien anteeksisaaminen kuvittelua? Tämä ahdistushan on todella yksi niistä palavista nuolista, joilla Paholainen hyvin usein koettaa tappaa meidät (Ef. 6:16). Tämän ahdistuksen poistaa Jumalan sana kertomalla selvin perustein, että syntien anteeksisaaminen tapahtuu Jumalassa eikä sitä siksi saa sekoittaa tunteisiimme.
Ahdistus siitä, ettemme olekaan saaneet anteeksi, johtuu aina ja kaikkialla vain siitä, ettemme tunne olevamme puhtaita. Meidän on vaikeaa uskoa olevamme puhtaita Jumalan mielestä, kun emme tunne olevamme puhtaita omasta mielestämme. Kaikissa syntien anteeksiantamusta koskevissa asioissa meidän onkin siksi ahkerasti ja lakkaamatta erotettava se, millaisia olemme Sanan perusteella Jumalan edessä, ja se, millaisia olemme tunteiden perusteella itsessämme ja omissa silmissämme. Vain erottamalla nämä asiat voitamme ahdistuksen. Sanan perusteella olemme puhtaita Jumalan mielestä, Jumalan silmissä, mutta tunteiden perusteella olemme epäpuhtaita omasta mielestämme, omissa silmissämme. Syntien anteeksisaamiseen uskominen on Sanan todellisuuteen ja totuudellisuuteen uskomista, vaikka tunnemme ja havaitsemme itsessämme päinvastaista. Usko siihen! Pidä siitä kiinni!
Olav Valen-Sendstad, Sovinto Jumalan kanssa, s. 218-219.
En siis ole hurmahenki ja kannata lääkkeiden heittämistä roskiin, vaan sitä, että sen syyllisyyden poistamiseksi joka meillä on Jumalan edessä tarvitaan syntien anteeksianto Jumalalta. Toivottavasti tämä selvensi asiaa?
Ei sitaatti mielestäni muuta keskustelun asetelmaa. Luulen että aika moni on ymmärtänyt mitä tarkoitat, mutta ei eettisistä syistä tyydy keskustelun tämänhetkiseen tulokseen.
Sinä käsittelet siis ihmisen ja Jumalan suhdetta syyllisyyskysymyksen kulmasta. Itse ainakin voin täysin yhtyä vastauksiisi niiltä osin.
Toiset ovat puhuneet ihmisen auttamisesta, varsinkin mielenterveyden alueella. Vastauksesi on jotenkin sellainen että materialismi tarjoaa lääkkeitä ja psykoterapiaa, kristinusko kestävän avun anteeksiannossa.
Mihin perustuu oletus, että tuo vastakkainasettelu on totta kaikkien elämässä- vaikka se olisi oma kokemuksesi?
Mielestäni on paljon todisteita siitä että kannattaa auttaa silloinkin kun syyllisyyskysymys ei vaivaa.
Samoin näemme, että uskova kristitty luottaa Jeesuksen sovitustyöhön ja on ihan yhtä lailla matkalla ikuiseen elämään hänen turvissaan kuin sinäkin - mutta silti sairastaa esimerkiksi masennusta. Miksi häntä ei saisi auttaa keinoilla joita on löydetty? Toistamalla väitettä että kaikki ahdistus on synnin syytä saatat asettaa tällaisen ihmisen epätoivoiseen paikkaan : “Enkö uskokaan oikein, enkö olekaan Jumalan oma, kun masennus ei poistu”?
Et sinä ole hurmahenki. Mutta karismaatikot yms voivat tehdä väärin samantapaisin perustein kuin sinä esität. Ihminen lähtee etsimään apua mielenterveyden ongelmiin ja myös fyysisiin sairauksiin heiltä, jotka jakavat avun tarjoajat samalla tavalla kahteen osastoon eli Jumalan puolella ja “materialismin” eli epäuskoisen maailman puolella oleviin. Joskus voi apu tullakin ilman lääkkeitä ja sen sijasta rukouksella. Mutta entäpä kun ei tule?
Joo anteeksi, edellinen noista ei ole ollut ensijainen tarkoitukseni, vaan näistä jälkimmäinen. Sanoinkin, että ehkä ilmaisukykyni puutteellisuus on aiheuttanut epäselvyyttä.
Vaikka edelliseen liittyenkin olen sitä mieltä, että lääketiedekään ei välty maalliselta asenteelta materialismilta, kuten ei mikään muukaan tiede. Mutta tämä olisi kokonaan toisen keskustelun asia, jota en ainakaan minä halua käydä.
Mutta siitä en tykkää, että sanot minun yhä uudelleen puhuvan kokemuksistani käsin antaen näin ymmärtää, että ajatteluni lähteenä on omat ostittain immanenttiset kokemukseni?
Niin ovatkin ja niin ovat sinunkin immanettiset kokemuksesi osittain ajattelusi lähteenä. Mutta toivottavasti meillä molemmilla on myös transendenttinen elementti, toisin sanoen Jumalan sana hengellisesti ymmärrettynä kokemuksenamme? Sen pitäisi olla johtotähtenä meille, jotta kykenisimme kumoamaan subjektivismin ja ilmaisemaan paremmin objektiivisia asioita ajattelullamme. Meidän tulisi myös muistaa, että tämä on kehittyvää lajia, emme tule tässä matoisessa maailmassa koskaan täydellisiksi tässä suhteessa, koska vanha Aadam pyrkii sekaantumaan tähän.
Tarkoitan että koska olet kertonut itse kokeneesi että Jumalalta saatu anteeksianto vapauttaa syyllisyydestä ja ahdistuksesta, joka on ihmisen perimmäinen ongelma (ymmärsinkö oikein?), korostat sitä ja esität sitä ratkaisuksi muidenkin elämään. Jumalan sanahan sen puolesta puhuukin. Tuntuu välillä siltä kuin et ymmärtäisi että muutkin ovat kokeneet saman ja jakavat saman uskon kanssasi. Siitä huolimatta me olemme puolustaneet sitä että ihmisiä voidaan auttaa muullakin tavoin. Tähän olet vastannut, että se apu on vain väliaikaista. Mutta emme ole väittäneetkään että terapeutti tai lääke korvaa Jumalan. Tavallaan tähtäät siis olkinukkeen?
En ole siis ammattiauttaja itse. Mutta olen antanut kertoa itselleni, että ihmisen mielenterveys sisältää muutakin kuin syyllisyyskysymyksen. Samoin kuin ihminen voi Jumalaan uskovana tutkia Luojan antamalla järjellä ja kokemuksista oppien ympäristöä, hän voi tutkia ihmisen mieltäkin. Luotan siihen mitä kristityt auttajat ja mielenterveyden parissa elämäntyönsä tehneet kertovat.
Tämähän on kaikille meille yhteistä. On vaikeaa tai mahdotonta että tulee aina ymmärretyksi. Sen takia paljolti tällainen foorumi pitääkin otteessaan. Paitsi että täällä puhutaan elämän tärkeimmistä asioista, täällä yritetään keskustella jota ymmärtäisimme toisiamme.
Minusta se on myös mielenkiintoista, ei pelkästään ikävää, että voidaan kirjoittaa paljon ja silti olla löytämättä yhteistä säveltä. Onneksi usein myös löydämme!
Minä en vain tykkää tuosta ilmaisusta “kokemukseen perustuen”, koska sitä käytetään halventavana lyömäaseena ainakin meilläpäin ja tarkoitetaan kokonaan subjektiivista ajattelua. Siis omia mielipiteitä, täysin vanhasta Aadamista lähtöisin olevina oman minän tuotoksina.
Mutta hyvä näin, että alamme löytää saman aaltopituuden.
Niin, sama sanonta voi merkitä eri asiaa ja eri sävyä riippuen ihmisestä.
Minä ajattelen erittäin useasta mielipiteestä, toiminnasta ja myös historian tapahtumista, että se mitä ihminen yksilönä kokee elämässään, vaikuttaa ratkaisevasti ja määrää suunnan ihmiselle ja se puolestaan aiheuttaa lisää reaktioita. Näin näyttää olevan vaikka uskoisi että kaikki tämä tapahtuu Jumalan sallimuksesta.
Ymmärrän omasta mielestäni nyt tässä asiassa täysin teitä molempia. Jumala on pääasiassa hallinnassaan suvereeni ja auttaa ja johdattaa eri tavoilla.
Kaikille eivät lääkkeet auta ja toisille auttavat ja sopivat hyvin jne.
Valen-Sendstadit, jotka minua vahvistavat edelleen eivät auta tänään enää niitä, jotka eivät voi uskoa Sanaan eikä heillä ole syyllisyyttä ja oppinsakin kieltää sen.
Tänään on harvinaista, että joku tuntee syyllisyyttä, vaan on tyytyväisenä lain alla ja syyttää muita. Eli Sanaan tarvitaan uskoa ja sitten sen parempaa terveyttäjää ei ole, vaikka epäilyksiä ja muita ansoja tulisi.
Lääkkeet voivat tervehdyttää tunnetta hyvin, mutta vaikutus ei kestä ikuisesti, mutta on kuitenkin hyvä ensiapu ja rinnakkaisapu evankelioivan terapian alussa ja rinnallakin. (Maailman ihmisiäkin paranee ilman oikeaa uskoa.) Ihminen ei ole pelkästään hengellinen, vaan ruumiillinen kaikkine syntiinlankeemuksesta johtuvine vaivoineen, johon nykyisin on Jumalan armosta saatavana yhä enemmän apua, muttei täydellistä, Emme edelleenkään voi ymmärtää miksi toinen selviää ja toinen ei.
Sen pitäisi olla luonnollista, sillä synnin periminen Aadamista täytyy synnyttää syyllisyyttä, jota laki aiheuttaa. Onhan lain tehtävänä kauhistuttaa meidät ja siten olla kasvattajana evankeliumia varten.
Gal 3:24: “Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme.”
Tämä lain tehtävä ei toki rajoitu vain momentaanisesti uskoontulohetkeen, vaan jatkuu koko elämämme ajan, tosin ei enää vanhurskaudeksi, vaan pyhitykseksi. Olisi epänormaali tilanne jos kristitty ei tuntisi syyllisyyttä tekemistään synneistä, vaan olisi niin kuin puupölkky, johon ei mikään nuhde enää sattuisi. Tällaista ajattelua on kyllä kristikunnan piirissä ja se tunnetaan antinomismina, lain hylkäämisenä. Lutherkin joutui taistelemaan antinomismia vastaan ottaessaan yhteen Johann Agricolan kanssa. Ja esiintyy sitä meidän päivinämmekin vielä.
Totta, jos ei ensin taivu lakiin ei voi uskoa Jeesukseen oikeasti sovittajanaan eikä syntien anteeksiantoon, kun niitä ei muka ole. Väitän, että suurin osa ihmisistä ei usko tätä, vaan pinnistelevät epärehellisesti lain alla. On tietysti antinomistejakin, mutta se on tavallaan sama asia. Armo löytyy vain kokemuksesta totuudesta syntisyydestään. Se on vaikeaa kristinuskossa. Roseniuskin tuskaili kovasti asian kanssa. Jos julistat evankeliumia, ihmiset ymmärtävät sen antinomisesti, jos taas lakia julistetaan, keksivät kaikennäköisiä verukkeita, kunnes joutuvat asian kanssa seinää vasten antaessaan Pyhän Hengen paljastaa todellisuuden.
Onpa jännä, että sinulla on ollut noin hyvä käsitys ihmisistä, minullakin oli, mutta, mutta… pettymykset tulivat aina sekä itsestä, että muista.
Vielä alun toisella kymmenellä minäkin luulin, että olen täyttänyt kaikki 10 käskyä kiitettävästi, sittemmin olin törkeästi rikkonut sydämessäni kaikkia jne.
“Petollinen on ihmissydän yli kaiken.”
Onneksi se pyhityskin on Jeesuksessa Kristuksessa, paljoa ei sydämen muutosta ole vuosikymmenissä näkynyt.
Voin suositella Niilo Tuomenoksan kirjaa: Kristukseen sidottuna! Muistan hänen sanoneen, että kenet Pyhä Henki on saanut pohjia myöten valaista, sen on helppo sanoa Paavalin tavoin olevansa syntisistä suurin. Tuomenoksassa ei ollut jälkeäkään antinomismista eikä lain alla puurtamisestakaan. Hän osasi Paavalin tavoin erottaa lain ja evankeliumin pelastuksekseen niin kuin Lutherkin huomasi tuskissaan.