Selvästi haluat kysyä, että voivatko nämä liittyä jotenkin etäisesti ja epämääräisesti toisiinsa? Ja minä vastaan, että kyllä, voivat liittyä jotenkin etäisesti ja epämääräisesti toisiinsa. Mutta se taas ei todista mistään mitään, eikä auta käsittämään asiaa millään tavalla.
Kerropa sinä, että millä tavalla psykologinen trauma toimii. Lueskelin taannoin puoliväliin sellaisen pokkarin kokoisen opuksen, minkä tavoitteena oli antaa kriisityöntekijöille nopea mutta tiivis teoreettinen tausta aiheeseen. Siis vertaileva sellainen, eli opettaa heitä ajattelemaan asiaa itse eri teorioiden pohjalta. Haluan nähdä, että onko sinun ja kirjan käsityksissä mitään samaa.
Äärimmäisiä traumoja voi kokea muutenkin kuin demonien ruuvaamien riivaamien henkilöiden toimesta. Toisaalta, mikä merkitys sillä trauman äärimmäisyydellä on tässä? Vai onko mitään? Sekö, että jos se on äärimmäinen, niin se on todennäköisemmin demoninen? Ja mitä tekemistä asiassa on sillä, että lamauttaako trauma uhrinsa mielen vai ei? Entä millä tavalla uhri alkaa muuttumaan? Ja mitä tarkoittaa demonisten voimien hyväksyminen elämäänsä? Tarkoittaako, että uhri jotenkin tiedostaa, että mistä asiassa on kyse? “Jees, tää on taas näitä demoneita, no siis joo, olkoon vaan.” Jos ei, niin miksi sitten ilmaiset sen niin?
Vähän kuin joku talon ostanut henkilö hyväksyisi talon perustusten homehtumisen tietämättä, että mitään homehtumista on edes tapahtumassa. Nykyihmisen pää hajoaa kun hän “hyväksyy” otsonikadon, ilmaston lämpenemisen, valtamerien jätepyörteet, myrkkyjen laskemisen vesistöihin, hormonaalisesti aktiiviset aineet kulutusmuoveissa, sinilevät, jokien ja järvien rehevöitymisen, halpatyövoiman, orjuuden, lapsityövoiman, kidutuksen, sisällissodat, kansanmurhat, nälänhädät, ihmiskaupan, seksikaupan, lapsikaupan, elinkaupan, laittoman asekaupan ja tuotantoeläinten kärsimykset, vaikka olisi korkeintaan hyvin hämärä käsitys mistään näistä.
Mitä tarkoitat sillä, että se on suoraan demonista? Esimerkiksi verrattuna siihen, että se olisi demonista, mutta ei olisi sitä välttämättä ihan suoraan?
Voisin kuvitella jonkin piirretyn tai sarjakuvan. Siinä joku keksisi koneen, mihin voisi heittää sisään lauseita tai tekstejä. Kone kertoisi aina jonain mittayksikkönä, että miten demonista kyseinen teksti on keskimäärin, ja mikä oli sen demonisin kohta. Mutta erityisesti suoraan demonisen sisällön prosenttiosuuden.
Myönnän, että joitain asioita kuullessani olen joskus askarrellut sen kanssa, että milloin alkaa olla kyse suorastaan demonisesta tyhmyydestä. Mutta tähän mennessä siitä ei ole tullut mitään valmista.
Selkeä kenen näkökulmasta? Mitä tarkoittaa sitä, että voi karkottaa? Että poliisi voisi tehdä tehoiskun johonkin äärivasemmiston tai jonkun uutuusloossin toimistoon ja ottaa lauman eksorkisteja mukaansa, jotka sitten pakottaisivat kaikkia mahdollisia demoneita lähtemään? Sitten tuloksena on kasa Keskustaa äänestäviä evankelis-luterilaisia?
Siis todellisuudessa se on selkeä. Mutta se ei välttämättä ole kenenkään asianosaisen näkökulmasta selkeä. Ja miksi sen tarvitsisi edes olla? Kun ei koko asialla ole mitään käytännön merkitystä kenellekään.
Ongelma näissä sinun kysymyksissäsi näyttää olevan, että haluat demonien olevan joku aivan selkeä selittävä tekijä. Ja kysyt noilla kaikilla luonnehdinnoilla ja tarkentavilla määreillä, että jos demonit eivät ole aivan selkeä selittävä tekijä, niin miten asia sitten on? Joka tarkoittaa sitä, että minun pitäisi selittää koko psyykkisen ja koko hengellisen todellisuuden olemus sillä tasolla kuin sen itse käsitän, että voisin jotenkin torjua tuon toiveen. Koska muuten joka kiven alla on demoni. Ei. Vaan ainoastaan joka toisen kiven alla on demoni. Mutta sitä juuri kukaan ei halua kuulla. Koska se on se hankalin tilanne molemmista näkökulmista.
Demonit eivät ole, edellisessä viestissä mainitsemieni kolmen asian lisäksi, myöskään minkäänlaista pimeää energiaa, joka vahingossa, vastoin ihmisen tahtoa tai ulkopuolisen pakottamana latautuu uhriinsa.
Demoneilla ei ole kemiallista kaavaa. Eikä niistä voi mitata jännitettä. Mutta jos asian haluaa matemaattisesti mallintaa, niin sen voi ajatella sillä tavalla, että mikä tahansa psyykkinen tai moraalinen vaiva voi olla mikä tahansa yhdistelmä luonnollista tai demonista alkuperää. Jos ihminen uskoo, että vauvahylkeitä pitää nuijia kuoliaaksi, niin se voi olla seurausta mistä tahansa yhdistelmästä psyykkisiä ja henkimaailman tekijöitä.
Sitten, kun aletaan hoitaa jotain tiettyä tapausta, niin alkaa erottua senkertainen yhdistelmä psyykkisiä ja henkimaailman syitä. Mutta sitä ei kannata tehdä, tai siitä ei ole mitään apua, jos on jotenkin todella hajalla, rikki tai sekaisin, että toivoo sen olevan demoni eikä luonnollinen syy, koska demonin karkottamisella asia paranisi silloin kertaheitolla. Se ei tapahdu niin.
Mk. 9:28 Ja kun Jeesus oli mennyt huoneeseen, niin hänen opetuslapsensa kysyivät häneltä eriksensä: “Miksi emme me voineet ajaa sitä ulos?” 29 Hän sanoi heille: “Tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla”.
Lk. 11:24 Kun saastainen henki lähtee ihmisestä, kuljeksii se autioita paikkoja ja etsii lepoa; ja kun ei löydä, sanoo se: ‘Minä palaan huoneeseeni, josta lähdin’. 25 Ja kun se tulee, tapaa se sen lakaistuna ja kaunistettuna. 26 Silloin se menee ja ottaa mukaansa seitsemän muuta henkeä, pahempaa kuin se itse, ja ne tulevat sisään ja asuvat siellä. Ja sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset."
Nämä kohdat ovat siitä kiehtovia, että protestanttisesta ajattelusta puuttuu lähes kokonaan se, että pyhitys olisi jollain tavalla välttämätöntä pelastukseen. Joten kauhein epäonni, mikä ihmiselle voi sattua, on se, että joutuu demonin uhriksi. Eikä saa sellaista demonia, jonka voisi hoidella kertaheitolla, vaan jonka karkottamiseksi ja poissa pitämiseksi täytyy rukoilla ja paastota. Pyhittyminen on kohtaloista kaamein. Paljon mieluummin olisi elänyt hyvän keskiluokkaisen elämän ilman traumoja.
Kannattaa lukea Heb. 12:1–16. Olen useamman kerran jo törmännyt sellaiseen sanontaan, vapaasti muistellen, että se, joka rukoilee, pelastuu varmasti; se, joka ei rukoile, on varmasti kadotettu.
Aivan hakoteillä. Löysin vähän aikaa sitten sen keskeisen jutun, mikä Vatikaani II:n kirkolliskokouksessa muuttui. Pyhän Tuomas Akvinolaisen metafysiikassa ihmisen elämällä on kahtalainen tarkoitus: luonnollinen ja yliluonnollinen. Ei kahta erillistä tarkoitusta, vaan kaksi toisiinsa niveltynyttä tarkoitusta, joilla on analoginen suhde keskenään. Eli niillä on vaikutus toisiinsa ja yhtäläisyyksiä keskenään, jopa keskinäinen riippuvuus, mutta ne eivät ole sama asia.
Hengellinen viisaus on sitä, että nähdään näiden asioiden välinen etäisyys. Eli se, miten ne eivät ole sama, mutta eivät ole täysin erillään, vaan mistä kohdista ja millä tavoin ne liittyvät toisiinsa.
Kun taas se ajattelu, minkä Nouvelle Théologie silloin toi tullessaan, ja jonka keskeisin puuhamies itse tapahtumassa oli Henri de Lubac, sanoo että ihmisen tarkoitus on yksi, ja että se on sinänsä yliluonnollinen. Tai sellainen, että yliluonnollinen ja luonnollinen ovat siinä erottumattomina. Eli arki, työ ja politiikka ovat alueita, joissa pyhä tulee esiin tai toteutuu. Kirkolla ei ole mitään omaa todellisuutta tai erillistä asemaa siihen nähden, vaan kirkon tehtävä on opettaa tätä arjen ja yhteisönä elämisen yliluonnollisuutta ja pyhyyttä. Ihminen sisältää oman tarkoituksensa tai ihminen on oma tarkoituksensa tai ihminen itsessään on yliluonnollinen realiteetti.
Tomistisessa filosofiassa siis ihminen sisältää materiaalisen tarkoituksensa, mutta ihmisen täytyy saada annettuna ja itsensä ulkopuolelta yliluonnollinen tarkoituksensa. Uuden ajattelun mukaan kirkko ei enää tarjoa tai opeta mitään yliluonnollista tarkoitusta, vaan viittaa suoraan ihmiseen tai ihmiskuntaan: Katso kaveriasi. Siinä on olemassaolon yliluonnollinen tarkoitus.
On eräällä tavalla sekä tämän vastakohta, että sama ilmiö toisella tavalla sanottuna, että aivan kaikessa olisi kyse kaikenlaisista hengistä. Vatikaani II:n ajattelussa materiaalinen ja sosiaalinen on hengellistä, kun taas noissa sinun sanoissasi kaikki on vaan hengellistä ilman, että materiaa tai sosiaalisia oloja tarvitsee edes mainita.
Se on tuhoisaa asian ymmärtämisen kannalta. Koska se laskostaa jotain, mikä päinvastoin pitäisi laajentaa täyteen mittaansa. Maallinen on maalliseksi tarkoitettu. Hengellinen on hengelliseksi tarkoitettu. Ei ole sitä, että toista näistä ei olisi tarkoitettu. Eli jos haluat perille tästä, niin yritä jatkuvasti havaita asioita, missä ei ole mitään henkiä osallisina mihinkään suuntaan.
Voi sanoa Jumalalle kiitos vaikka kahvista ja pullasta. Mutta samalla kaiken aikaa ne ovat tosiaan vain kahvi ja pulla.
Tämä kuulostaa aivan äärimmäisen gnostilaiselta ajattelulta. Eli pitäisi paeta materiaalista ja luotua todellisuutta, koska se on pahuutta ja siinä oleminen on pahuutta?
Niin. Miksi mennä merta edemmäs kalaan? Sama onnistuu täällä foorumillakin.
Miten ihmeessä se, jos joku yllättäen havaitseekin demoneita olevan olemassa, tarkoittaa sitä, että mikä tahansa, mitä kuka tahansa sanoo asiasta, olisi jotenkin hyödyllistä tai edes pitäisi paikkaansa?
Tämä vaikuttaa sinun taholtasi taas vain pilkkaamiselta, että kaikki uskominen on yhtä ja samaa sekoilua. Eli jos sekoilu osoittautuukin aiheelliseksi, niin silloin ei edelleenkään ole mitään syytä tehdä mitään eroa yhden ja toisen sekoilun välillä.
No ihmiset eivät ainakaan tarvitse sitä, että joku sanoo kaikessa olevan kyse sekalaisista hengistä.
Kaikessa tässä näyttää olevan vahvasti kyse myös siitä, miksi katolisessa ajattelussa Pyhällä Neitsyt Marialla on niin keskeinen merkitys. Ihmisen on tarkoitus tulla tuntemaan ja hyväksymään materiaalinen luotuisuutensa äitinsä kautta. Niin hyvä kuin on äiti, niin hyvin tämä myös lapselta onnistuu. Lapsen on tarkoitus kasvaa äidin ja isän välisen suhteen sisällä. Ei niin, että pelkästä äidistä tai pelkästä isästä tulisi jossain vaiheessa kaikki kaikessa.
Todellisuus ei missään vaiheessa laskostu pelkäksi moraaliksi, pelkäksi tietämiseksi, pelkäksi tottelemiseksi tai pelkäksi henkisyydeksi. Eikä pelkäksi välittömäksi aistimiseksi, tuntemiseksi ja kokemiseksi. Sielunvihollisesta käytetty nimi diabolos tarkoittaa hajottajaa. Ihmisen persoona ei koskaan tule olemaan singulariteetti pelkkää materiaa tai pelkkää henkeä, pelkkää sisäistä tai pelkkää ulkoista. Mutta sen voi hajottaa toisiinsa liittymättömiksi materiaksi ja hengeksi. Eikä kannata hukata aikaa sellaiseen, mikä ei tätä ongelmaa jollain tavalla korjaa.
Monet ovat käsittäneet puheen lihasta väärin. Se ei tarkoita, että luotuisuuden pitäisi kadota tai että se olisi paha asia. Vaan se tarkoittaa, että luotuisuus ja aistiminen ei saisi olla ihmisessä hallitseva asia.