Eihän se ilmoitus silloin kovin salainen olisi.
Raamatussa on selvästi viittauksia teksteihin ja ohjeisiin, joita se itse ei sisällä. Vai mitä kirjoja ja kääröjä Paavali kyselee kohdassa 2Tim. 4:13? Miksi ne pitää mainita?
Jos Raamattu olisi tarkoitettu olemaan ehjä kokonaisuus modernin ihmisen standardin mukaisesti, niin kaikenlaiset viitteet ja avoimet kysymykset olisi siivottu siitä pois. Siinä olisi tekstejä, jotka olisi aivan alkujaan sitä varten laadittu. Eikä joitain kirjeitä jostain pidemmästä kirjeenvaihdosta. Eikä tilannesidonnaisia ohjeita, tyyliin 1Kor. 7:26 - joita sitten pitkin tulevia aikoja yritetään sommitella milloin mihinkin lähestyvään ahdinkoon.
Aivan kuin ihmiset eivät olisi kykeneviä käsittämään Raamattua siten, että joku tietty neuvo on siinä annettu jostain tietystä syystä. Jos se syy ei päde, niin ei päde ohjekaan. Sen sijaan yritetään käyttää tuotakin jaetta jonain taikakaavana, että aina, kun ahdinko lähestyy, niin pitää pysyä naimattomana. Lasarus-veljet esimerkiksi toimivat näin. Siellä oli avauduttu keskustelussa, jokin aika ennen kuin vuosia jatkunut naimakielto päättyi, että “jätkät täällä vetää käteen!”
Tiukoissa ryhmittymissä johtajan kontrollia lisää se, että seuraajat ovat seksuaalisesti turhautuneita. Kuten myös se, että he eivät uskoudu toisilleen tai muodosta liittoumia keskenään. Tuo oli se oikea syy. Näennäisesti syynä oli Raamattu. Yhdistettynä siihen, että Eero Heikkilä piti vainojen alkamista ja marttyyrinä kuolemista todennäköisenä kaiken aikaa. Tuli sitten kuolleeksi odotteluun, mutta yrittipä ainakin.
Jos tarkoituksena olisi ollut luoda protestanttisen ajatuksen mukainen ja sola scripturan ihanteen täyttävä uskomanuaali, niin Raamattu olisi kirjoitettu sillä tavalla, että Paavali olisi koonnut sieltä täältä seurakunnista vanhimpia esittämään itselleen kysymyksiä. Sitten hän olisi vastannut niihin kootusti. Nyt Raamattua voi väkisin yrittää käyttää siinä tarkoituksessa tai aivan kuin se olisi näin syntynyt. Se sattumalta onnistuu. Ja välillä se ei onnistu. Ajattele vaikka luomiskertomusta.
Historiallisesti ja ulkopuolisen näkökulmasta ajatus, että Raamattu olisi jotenkin tarkoitettu olemaan kaiken kattava edes jollain mittapuulla, tuntuu älyttömältä ja ilmeisen epätodelta. Raamattu voi olla hyödyllinen ja sisältää maininnan kaikesta tärkeästä. Mutta missään siellä ei esimerkiksi avata antiikin ajan kulttuurista sellaisia piirteitä, mitä moderni ihminen tarvitsee evankeliumien vertausten ymmärtämiseen.
Ajattelen sen niin, että Raamattu on viipale elävää elämää. Mutta sellainen viipale, että siihen on saatu kaikki tarvittavat ja keskeiset asiat mukaan. Sen lisäksi siinä on paljon sellaista ainesta, mikä aivan kirjaimellisesti tapahtui yhden ainoan kerran siihen aikaan tai oli relevanttia vain sen ainoan kerran juuri niille ihmisille siinä tilanteessa. Vanha Testamentti on ehkä enemmän koottu kattamaan jokin tietty tarkoitus.
Toki evankeliumit on kirjoitettu olemaan kattavia esityksiä valitusta aiheesta. Pastoraalikirjeet taas eivät. Ja Ilmestyskirja taas kyllä.
Oma käsitykseni on, että katolinen ehtoolliskäsitys on mahdollista ymmärtää evankeliumin kokonaisuuden kautta oikeaksi. Saman kokonaisuuden kautta kalvinistinen tai helluntailainen käsitys jää ohueksi, vaikka teoriassa ja kirjaimen tasolla sisältääkin sen, mitä Raamattuun on tallentunut.
Vaikuttaa siltä, että minä väheksyn Raamattua. Mutta teen niin vain siinä tapauksessa, että joku yrittää tehdä siitä jonkinlaisen ideaalin taikakirjan. Kukaan, jonka kanssa olen samaa mieltä, ei tietääkseni ole sanonut Raamattua erehtyneeksi tai epätodeksi.
Raamattu voi kertoa Jumalasta siksi, koska ihminen ei koe Jumalaa millään yliluonnollisella elimellä tai mielen osalla, vaan usko vaikuttaa ja tapahtuu ihmisen normaalin järjen, normaalien aistien, tunteiden ja tahdon tasolla. Kun taas jos tämä kiistetään, niin sitten pitää ehdottaa tilalle jotain muita vaikutusteitä ja tietosisältöjä, mitkä näkymättömästi ja ihmisen tietämättä saavat aikaan jotain väitettyjä juttuja jossain havaintojen ulottumattomissa.
Etenkin jos kiistetään uskon yhteisöllinen ja historiallinen puoli, niin silloin jää jäljelle pelkkä ideaali yksilö, jossa usko vaikuttaa näkymättömällä ja tuntemattomalla tavalla. Ja tämä vaikutus liittyy jotenkin johonkin ajattomaan ja maagiseen tekstiin, josta se näkymätön ja selittämätön ottaa vauhtia, pysyen kuitenkin loppuun asti näkymättömänä ja selittämättömänä. Ei edes tekstin lauseisiin, sanoihin ja kirjaimiin, vaan johonkin olemukselliseen juttuun tekstin sisällön takana.
Jos usko on oikeasti reaktio sanoihin, niin silloin se puhuttelee ihmistä ymmärryksen tasolla. Silloin se ilmenee hänen suhteessaan itseensä ja ympäristöönsä. Kriisiyttää sen. Muuttaa sitä. Avaan siihen näkymiä ja ulottuvuuksia. Silloin uskolla olisi aina ja heti tekemistä sen kanssa, miten uskova elää nyt ja mitä odottaa tulevaisuudelta. Mutta jos kiistetään uskon yhteisöllinen ja historiallinen puoli, niin siitä tulee maagisen kirjan ja maagisen Hengen selittämätön ja näkymätön vaikutus ihmiseen. Sellainen, joka pitää suurella vaivalla ja erikseen taiteilemalla yrittää yhdistellä ihmisen arkiseen olemiseen ja koettuun maailmankuvaan.
Oikeasti kyse on siitä, että evankeliumi on tietty sanoma. Ihmisellä on suhde siihen sanomaan sen kautta, mitä ihminen ymmärtää olevansa luotuna olentona. Evankeliumi on tietty lupaus. Ihminen käsittää tämän lupauksen kun se hänelle esitetään, ja omista valmiuksistaan lähtien pitää sitä vastaanottamisen arvoisena tai ei pidä. Ihminen ei itse näe eikä koe mitään yliluonnollista vaikutusta, vaan havaitsee ainoastaan halunneensa uskoa lupaukset todeksi sillä ymmärryksellä, mikä hänellä muutenkin on. Ihminen voi aavistella tai spekuloida asian yliluonnollista taustaa. Mutta ei havaita tai kokea sitä suoraan.
Heb. 4:2 sulautumista tarkoittava sana on συγκεκερασμενους. Se tarkoittaa usean osan yhdistymistä yhdeksi kokonaisuudeksi - tai, kirjaimellisesti, kanssa ja sekoittaa (tyyliin vaikka kakkutaikinaa). Olen aivan varma, että helluntailainen ymmärrys sulautumisesta on tuossa se, että usko on jotain energiaa tai yliluonnollista utua, joka sulautuu siten, että se imeytyy ihmisen hahmon sisään. Kun oikeasti ajatus on se, että ihmisen käsitys itsestään ja maailmastaan on kokonaisuus. Usko sulautuu silloin, kun se löytää paikkansa tästä kokonaisuudesta. Ja se ei sulaudu jos se jää kyseiselle kokonaisuudelle vieraaksi.