Se ei palvele fraseologiaasi. Se vastaa kyllä ajatukseesi. Pohdin hieman toisaalla, että jos on yksi asia, mihin helluntailaisen teologian voisi summata, niin se on nimenomaan villisti elävä fraseologia.
Fraasi on siis sama kuin sanojen yhdistelmä, joka saa muun tai laajemman merkityksen kuin voisi päätellä pelkästään käytetyt sanat summaamalla. Oikeassa kielessä sillä on tarkoitus ilmaista vakiintuneita käsitteitä.
Mutta olen huomannut yhden ainutlaatuisen ilmiön, enkä pysty paikallistamaan sitä muualle kuin helluntailaisiin puhujiin. Se on, että fraseologiasta, eli sanojen yhdistelemisestä aivan kuin sitä kautta muodostuisi uusia ja mystisiä merkityksiä, tulee itseistarkoitus. Eli joku saarnamies saattaa yrittää “sanoa jännästi” jotain, koska tämä “jännästi sanominen” saa sanat tuntumaan siltä, kuin niihin olisi ladattu syvä ja mystinen merkitys. Mutta kukaan ei yleensä osaa avata tai selittää sitä merkitystä. Se jää vain ilmaan, lataukseksi, leijumaan, uiskentelemaan tai väreilemään.
Annat tuossa vastauksessasi hyvän esimerkin. En tiedä, miksi kukaan sanoisi, että jossain syntyy määre tekstiä kohtaan.
Vertailun vuoksi, esimerkiksi David Bentley Hartin kirjat sisältävät paljon monimutkaista ja monitasoista sanojen yhdistelyä. Niistä kuitenkin muodostuu kokonaiskuva, jossa niiden merkitys on löydettävissä. Kun olen kuunnellut helluntailaisia voittovoimiensa ja veren alla olemisiensa kanssa, niin ikinä en ole kuullut kenenkään kertovan tai ymmärtävän, että mitä ne tarkalleen ottaen tarkoittavat tai eivät tarkoita. Tai mihin niitä voi soveltaa tai ei voi soveltaa.
On siis kolmenlaista teologiaa. Tätä kautta tämä sivupolku liittyy keskustelun aiheeseen. Yhdessä on kaikki kirjaimellista, loogista ja ihmisen ulkopuolista. Äärimmäinen esimerkki tästä on reformoitu eli kalvinistinen teologia. Eli usko on avoimuutta sitä kohtaan, mikä voidaan ymmärtää piinallisen, murskaavan täsmällisesti. Monella tavalla pidän hyvänä myyttinä sitä, että aikakoneita on olemassa, ja Hegel matkusti 1500-luvun Geneveen antamaan Calvinille hänen jumalakuvansa. Jonka Calvin sitten väänsi niin kireälle, ettei se ole ollut mahdollista häntä ennen eikä jälkeen.
Yhdessä tavassa kaikki keskeinen on mystistä ja ihmisen pään sisäistä. Tähän kohtaan sijoitan karismaattisuuden. Eli usko on avoimuutta sitä kohtaan, mitä ei voida ymmärtää, koska siinä ei ole mitään, mitä voisi ymmärtää, vaan se perustelee itsensä pelkällä selittämättömällä ja mystisellä olemisellaan. Vähän samaan tapaan kuin värittömät vihreät ajatukset nukkuvat raivoisasti. Tällä tavalla helluntailainen “teologia” on aina näyttäytynyt minulle.
Voi kuulostaa vähättelyltä tai solvaukselta sanoa, että helluntailainen teologia on vain pään sisällä. Mutta jos ajatellaan, että siinä puhutaan symboleista ja käsitteistä (jotka kielen puolella esiintyvät fraaseina), jotka eivät ole jaettuja tai yhdessä ymmärrettyjä tai kielen tai kysymysten tavoitettavissa tai niillä ei ole ymmärrettävää tai täsmällistä tai edes määriteltävää vaikutusta tai sisältöä tässä fyysisessä, psyykkisessä tai sosiaalisessa todellisuudessa, niin jäljelle jää vain, että ne ovat yksinomaan mielen sisäisiä. Eli ihminen uskoo omiin kuvitelmiinsa siksi, tarkoituksella, nimenomaan ja juuri siitä syystä, että ne ovat kuvitelmia.
Yhdessä taas asiat ovat jaettuja symboleita, jotka eivät ole vastaavia sanojen kanssa, mutta jotka voidaan tavoittaa ja kuvailla sanojen kautta. Eli usko on avoimuutta aina vain uudelle, laadullisesti syvenevälle ja erilaiselle käsittämiselle, joka tapahtuu sanojen kautta ja avulla. Tämä on se, mitä katolinen teologia on ollut minulle jo silloin, kun vielä joitain vuosia sitten pidin itse kirkkoa lähinnä hämäränä laitoksena.
Nämä voisi tiivistää myös nimillä univokaalinen, ekvivokaalinen ja analoginen tapa.
Palaan vielä tähän. Joku voisi sanoa, että tekstisi on epäjohdonmukaista tai että tuo typistetty lainaus hyvin edustaa tekstisi epäjohdonmukaisuutta. Silloin on tehty avoin väite, jolla on selkeä sisältö. Se on tarkasteltavissa ja siitä voi jokainen muodostaa mielipiteensä.
Mutta jos sanotaan, että syntyy määre tekstiä kohtaan, niin siinä annetaan mielikuva, että se määre on ensin siitä tekstistä riippumaton olio. Sen jälkeen, kun sillä on tämä riippumaton olemassaolo, se erikseen ja seuraavalla askeleella suuntautuu tai kohdistuu tekstiin. Ja minun reaktioni on, että “älä kohdista sitä määrettä minun tekstiini, pliis, hei, ota pois, kutittaa, apua!”
Karismaattisten puhujien keskuudessa tuollainen puhetapa esiintyy siellä täällä. Joku voi ajatella, että se on jotain “väkevää puhetta” tai “puhetta Hengessä ja voimassa”. Oikeasti se on eräänlaista alkemiaa. Eli noituutta. Siinä ei niinkään ole kyse mistään yliluonnollisesta voimasta tai että taikuutta olisi oikeasti olemassa. Vaan uskomuksesta, että ihminen voi sanojen voimalla luoda sellaisia olioita, realiteetteja ja vaikutuksia, joita ei tässä Jumalan luomassa todellisuudessa ole olemassa. Eli ihminen sanojen voimalla murhaa (tai uskoo voivansa murhata) Jumalan, nousee Jumalan paikalle ja alkaa kutsua olemattomat ikäänkuin ne olisivat (Room. 4:17).
Leikitään vaikka, että Martti Ahtisaati on lihava. Ahtisaaren lihavuus on attribuutti eli ominaisuus, joka on olemassa koska Ahtisaari on olemassa. Mutta jos Ahtisaaren lihavuudesta tehdään itsenäinen olio, niin silloin Martti Ahtisaari voi teoriassa vaikka kadota savuna ilmaan. Tai laihtua. Mutta olio nimeltä Martti Ahtisaaren lihavuus jää silti olemaan itsenäisesti. Se voi jopa toimia itsenäisesti siten, että se kohdistuu asioihin. Se voi vaikka kohdistua Eeva Ahtisaareen. Tai jotain. “Martti! Sä olet laihtunut (tai haihtunut savuna ilmaan). Miten sun lihavuus voi kohdistua minuun??? Tämä on kiusallista. Tee jotain.”
Tuo esimerkki kuulostaa ihan vitsiltä. Mutta keskeinen idea on siinä, että maailmassa on aatteita ja metafyysisiä suuntauksia, jotka aivan oikeasti uskovat ja opettavat, että todellisuus toimii tuolla tavalla. Että ihmisen sanoilla on todellisuutta luova voima. Se on eräänlaista sanamagiaa. Jos jossain joku voitelu vapautuu, niin silloin ei ole mahdollista keskustella siitä, että onko mitään voitelua olemassa. Vaan tämä sanamaaginen operaatio, joka kutsuu voitelun (eli olemattoman) ikäänkuin se olisi, itse asiassa luo sen voitelun. Tai sellaisen vaihtoehtoisen, hypnoottisen tai lumotun - tai ihan vain valheellisen ja kuvitteellisen - todellisuuden, jossa se on olemassa.