Onko pakko harrastaa tuota kirkon sisällä ja resursseilla, jos opettaa päinvastaista kuin kirkon virallinen oppi on. Ei minusta. Ihan vapaasti voi perustaa sen oman kirkon erilaisilla säännöillä. Nyt menee niin päin että uskollisimmat joutuvat lähtemään.
Ei kai tämä oikeastaan minulle edes kuulu, kun olen eronnut aikapäiviä sitten. Mutta ihmetyttää vaan että miten se kirkko, johon on kastettu, voi vajota näin alas.
Ei ole pakko. Mutta joku haluaa. Toivottavasti järkevä puhe riittää palauttamaan raiteille. Itse ainakin saan opettaa esim. rippikoulussa juuri niin kuin kirkkomme opettaa. Ja nykyisessä työssäni myös.
D
Tässä on nyt kyse vähän suuremmasta kuin sinusta, ja mitä sinä saat tehdä - vielä.
Samaan aikaan toisia opetetaan väärin samassa organisaatiossa, esimiestesi siunauksella.
Järkipuhe ja jutustelu agnostikko-ateistipaimenen kanssa on vähän sama kuin helmiä sioille.
En voi puhua kuin omasta puolestani. Minun esimieheni on piispa, joka opettaa niin kuin pitääkin.
Puhuminen Kovácsin kanssa ei ole turhaa. Jos ei usko Jumalan sanan vaikuttavuuteen, niin on väärässä paikassa töissä.
D
Lopputulema on kuitenkin se, että sudet saavat jatkaa mellastamista. Moni johdetaan harhaan.
Toivotaan, että seuraava esimiehesi on yhtä kiva.
En puhunut kivuudesta mitään, enkä pelkää tulevia esimiehiä täällä päin Suomea. Esimiehen ei tarvitse olla kiva. Mutta ymmärsin kuittailusi.
D
Niinhän se tietenkin on, että kirkolla on oppinsa, dogminsa ja kanoninsa ja niissä on kirkkoon liittyneiden maallikoiden ja paimenten pysyttävä. Ulkopuolisia ei tietenkään voi pakottaa omaksumaan kristinuskon näkemyksiä.
Tähän sopii melko hyvin erään ihan maallisen vapaaehtoisjärjestön toiminnanjohtajan lausunto: " Vapaaehtoistyöhön lähteminen on vapaaehtoista, mutta sen jälkeen on kaikki pakollista". Voin allekirjoittaa tämän ainakin siten, että ei voi sitouduttuaan vaikkapa ilmaistyöhön leipäjakelussa jättää menemättä tai löysäillä töissä, vaan on tehtävä ne hommat, jotka on tietylle porukalle mitoitettu.
Jumalakaan ei pakota ketään lähtemään seuraamaan Kristusta, mutta Kristuskin kehoitti arvioimaan kestokykyään: Onko minusta tornin rakentajaksi? Pystynkö kohtaamaan vihollisen joukot? Kun on tielle lähtenyt pitäisi sitoutua ristin kantamiseen, oman tahtonsa kuolettamiseen -tai paremminkin sen vapaaehtoiseen kalibroimiseen mahdollisimman paljon kohti Jumalan tahtoa- ja alistumaan Kristuksen perustaman kirkon opetukselle.
Toki voi olla pastoraalisesti perusteltua ja viisasta antaa kirkkoon liittyvien maallikoiden kipuilla aikansa joidenkin vaikeiden oppien ja sääntöjen kanssa, mutta paimenilta odotetaan kyllä enemmän: eikös siellä varoiteta, ettei “kovin monien pidä ryhtyä paimeneksi…”
Ei voi olla kirkon sisällä niin, että harhaoppisten pappien annetaan jatkaa vääriä opetuksiaan ilman virasta pidättämisiä ja vain todetaan, että “kappas, ei se Jumalan sana vielä ole tuossa kaverissa vaikuttanut tarpeeksi. No, odotellaan rauhassa, tutkimattomia ovat Herran tiet…”
Selkeästi on kirkon historiassa, kanoneissa ja Uudessa testamentissa nähtävissä, että ihan omalla järjellä, päätöksillä ja kurinpidollisilla toimilla on pidettävä kirkkolaivaa kurssissa. Samoin ei voi kukaan syntiä tehdessään todeta, että “voi, voi kun ei se Jumala ole näitä poistanut, mutta eipä se auta yhtään yrittää mitään itse, sehän olisi kauheaa väkivaltaa omaa aitoa itseä kohtaan sellaista tehdä vasten omaa uniikkia olemusta ja tahtoa -antaa sen tapahtua itsestään Jumalan aikataulussa vaan…”
Ei Kovácsin kanssa puhuminen toki turhaa ole; Raamatun ohje kuuluu: “Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti” (Tiit.3:10). Kyllä me muutkin uskomme Jumalan sanan “vaikuttavaksi”. Mutta tässä nyt ei ole lainkaan kysymys siitä, pitäisikö ihmisille julistaa Jumalan sanaa (kyllä pitää). Vaan kysymys on siitä, kuka kelpaa hoitamaan sananpalvelijan virkaa. Siinä virassa on mm. “oikein jaettava totuuden sanaa” (2.Tim.2:15; tällaisia raamatunkohtia on riittämiin).
“piispainkokous toteaa, että tuomiokapituleilla on oikeus määrätä seuraamuksia
papeille, jotka ovat vastoin kirkon avioliittokäsitystä ja annettuja ohjeita vihkineet avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Esille tulleita vihkimisiä käsitellään tapauskohtaisesti. On syytä harkita pidättyväisyyttä seuraamusten määräämisessä.”
Nyky ev-lut.kirkon jumala on tasa-arvo, ei Kristus. Jos taas olet perinteisellä virkakannalla, tulevat sanktiot kovimman kautta.
Piispainkokouksen päätös näyttää ihan hyvältä, ei lukittauduttu Oulun junaan.
No ei mihinkään junaan mutta kyllä siinä se sävy on että ei nyt viitsitä varoituksia jakaa vaikka lupa olisi. Kirkon johto Luoman suulla arvioi ettei ”varoitusten varaan voi rakentaa kirkkoa jakavassa kysymyksessä”. Eli vaikka oppi on periaatteessa ennallaan, se ei käytännössä estä yhtään ketään toimimasta jumalattomalla tavalla. Kirkon virassa saa jatkaa huoletta vaikka häpäisee kristillisen avioliiton.
Oulun junaa tuo linjaus ei sisältänyt siltä osin, että siinä ei esitetty yhteiseksi linjaksi sitä, että tuomiokapitulien tulisi aina huomauttaa ja ojentaa kirkon opin vastaisesti toimineita silloinkin, kun varoitusta ei anneta. Linjauksessa todetaan, että käsittely pitää tehdä tapauskohtaisesti. Ei piispainkokouksella olisi edes juridista valtaa tehdä keskenään päätöstä siitä, että kirkkolaissa tuomiokapitulin käsiteltäväksi säädettyjen asioiden kohdalla tuomiokapitulien ei tulisi tehdä lainkaan tapauskohtaista harkintaa. Tapauskohtaisen käsittelyn esiin tuomisella ja sijoittamisella linjauksen toiseksi viimeiseksi lauseeksi lienee haluttu viestiä jotain muuta kuin vain sen esille tuomista, että ylipäätäänkin asiat pitää käsitellä tapauskohtaisesti. Sen lauseen tulkinta saattaa vaihdella piispakunnassakin. Myös viimeinen virke on tulkinnanvarainen. Siinä ei sanota, että on pidättäydyttävä seuraamuksista tai edes että on syytä pidättäytyä seuraamusten määräämisestä, vaan että on “syytä harkita” pidättyväisyyttä seuraamusten määräämisessä, mikä kirjaimellisesti luettuna ja yhdessä edellisen lauseen kanssa luettuna myöskin korostaa harkinnan tarvetta. Linjauksen merkitys riippuu siitä, miten kaksi viimeistä virkettä tulkitsee, ja millaisen painoarvon kummallekin niistä antaa. Yhteisen kirjallisen linjauksen puitteissa taitaa olla mahdollista sekä antaa sanktioita että pidättäytyä niiden antamisesta. Toinen juttu on sitten se, mitä kaikkea piispat ovat suullisesti asiassa keskustelleet, ja että millainen vaikutus niillä keskusteluilla on linjauksen virkkeiden tulkintaan ja käytännön soveltamiseen. Se ei käy kirjallisesta yhteisestä lausunnosta ilmi.
Jumalalle ovat kaikki vastuussa tekemisistään viimeisenä. Mitä korkeampi tehtävä kirkossa, sitä suurempi vastuu. En haluaisi olla piispan tai papin housuissa (tai hameessa) toimiessani tai opettaessani väärin. Pelkkä riviseurakuntalaisen osakaan ei tule silloin olemaan helppo, ellei osoita jonkinlaista katumusta ja halua parannukseen.
Tämänpäivän luterilaiset papit ja piispat joutuvat vielä kovaan kuulusteluun viimeisenä päivänä ja epäkelvot heitetään pois.
Tässä keskustelussa ymmärrettävä lausahdus.
Varon silti itse koskaan vetoamasta viimeiseen tuomioon kenenkään erikseen mainitun ihmisen tai ryhmän kohdalla. Tuomion tuleminen koskee kaikkia. Kukaan ei selviä ilman Kristuksen armoa siitä päivästä. Pappien vastuun korostaminen on kyllä Raamatusta nousevaa. Mutta erikseen mainittuna luterilainen tuo mieleen kysymyksen siitä millä perusteella me uskomme juuri näiden ihmisten tuomioon. Kristikunnan lukuisat opettajat ja paimenet ovat keskenään ristiriidassa ja uskovat silti johtavansa ihmisiä Jumalan tahdon mukaisesti. Voimme arvioida inhimillisesti monen muun kirkon opettajien Raamatun vastaisuutta ja harhan opettamista. Lopullinen tuomio on kuitenkin oikeasti Jumalan.
Nykytilanne houkuttelee luterilaisuutta ja kirkkoamme arvostelevia näkemään tämän parisuhdeasian kanssa sekoilun ehkä jopa toivottuna merkkinä meidän kristinuskon tulkintamme varmasta tulevasta tuomiosta. Näin joissain tapauksissa ainakin saadaan vahvistusta omalle identiteetille. Se on aika surullinen itsepetos.
Onhan se tuomion näkökulmasta erikoista että papin virkoja kiivaasti tavoitellaan ja piispan uraa rakennetaan. Miten sellaista vastuuta voi haluta niin kovasti? Jumalan kutsusta varmaan monet puhuvat mutta näyttää usein ihan valtataistelulta. Tai ainakin oikeudesta olla pappi jossain tietyssä tilanteessa puhutaan. Ehkäpä papit pitäisi valita toisin…Vastentahtoisista? 
Itse aiheesta kanssasi samaa mieltä. Homoliitto ei kuitenkaan ole ainoa paha eikä supersynti. Sen hyväksyminen on väärin mutta pahinta on se kalteva pinta. Raamattu ja kirkon oppi jopa pelastuksesta on vaarassa joutua kohtalokkaaseen remonttiin. Lopulta ehkä on tuomittavaa tai ainakin hyvin epäsuotavaa saarnata siitä että Kristus on ainoa pelastaja. Tätä eivät vielä näe monetkaan uudistukseen taipuvat papit ja piispat.
Sanoin sen jo viestissäni. Papin tai muun seurakunnan vastuuhenkilön ja opetusvirassa olevan vastuu on kuitenkin merkittävästi vielä korkeampi. Jopa sinunkin kanttorina ja ylistyksenjohtajana.
Kyllä sanoit. Tartuin muotoiluun jossa nimenomaan luterilaiset mainittiin. Siitä sepustus.
En tarkoita että ajattelisit kuitenkaan siihen tapaan miten huomaan monen muun ajattelevan.
Ja voit pitää muotoilua edelleen hyvänä. Vain omalta kohdaltani yritän välttää sitä.
Ahaa! Sain ylennyksen ja hienon tittelin. Nyt pitää olla tarkkana .
Kanttorin vastuu rajoittuu käytännössä vastuuseen siitä, ettei osallistu jumalattomiin tilaisuuksiin, esim. epäraamatullisiin homojen vihkimyksiin. Virsikirjamme taso on sen verran korkea, että muuten siinä ei voi tehdä kovin suurta virhettä. En tosin uskoisi sinun homovihkimyksiin edes suostuvan tai joutuvan.
Tulevaisuus muuttaa tätäkin asiaa ja ehkä moni kanttori tai suntio voi joutua kipuilemaan tällaiseen painostuksen takia. Ylistys, rukous ja sananjulistus ovat koko seurakunnan elämän keskiössä, jonka keskuksessa on Kristus, joten siitä tämä huomio, ettei totuus unohtuisi.
Äkkiseltään vähän vaikea ymmärtää vastuuta näin rajatusti.
Virsikirja ei pelasta mitään, jos ruvetaan perkaamaan sitä, mitä kirkon työssä kylvää ja miten sen hoitaa. Eikä se yksi kirja nyt ole kuin osa meidän työtämme. Esim. kasvatuksen puolella vastuu on aina iso. Eri työalat tekevät siinä yhdessä.
Vastuu seurakunnasta isoissa linjoissa on yksiselitteisesti paimenilla. Muut työntekijät hoitavat oman ruutunsa, ja heillä on kulloisetkin ihmiset kohdattavina. Samaa joukkoa kuitenkin seurakuntalaisten kanssa, vaikka tehtävään on valittu ja siinä on tietyt odotukset ja velvollisuudet.
Valintakysymys uudistusten edessä on kaikilla työntekijöillä, jossain määrin. Siitä olen kirjoittanut jo aiemmin.