YLE:n jutussa Priden toiminnanjohtaja Aaro Horsma. Turha välttämättä klikkailla kopioin itselleni olennaisen, Horsma:
“Raamatustahan löytyy vaikka minkälaista tekstiä, ja se että Päivi Räsänen puhuu synnistä ja häpeästä kyl se on loukkaavaa. Se on enemmän kuin loukkaavaa. Se on mun mielestä syrjivää ja se on niinkuin henkistä väkivaltaa”
Toisena helmenä tasa-arvoa muka edistävä Horsma ääni täynnä huonosti piilotettua hermostuneisuutta vaahtoaa kuinka heidän laillaan ajattelevia on kirkossa enemmistö ja näin vähemmistö hyvin voi erota.
Pridessa tosiaan ei ole mitään logiikkaa se perustuu vain sosiaaliseen painostukseen. Tasa-arvo luonnollisesti olisi sitä, että kaikilla olisi oikeuksia vaikkapa mielipiteensä ilmaisuun. Ei sitä, että muutama ylpeä ihminen painostaa muut olemaan samaa mieltä heidän laiskasti mietittyjen näkökantojensa kanssa. Luulisi Horsmalla olevan sen verran tietoa kristinuskosta, että tietää ettei heitä pysty hiljentämään.
No huh. Tämän päivän eroajien mediaani-ikä karvan yli 45 vuotta! Ja tuossa siis mukana jo ennen uutista eronnut tavanomainen erovirta. Tämä on ilmeisesti kaikkien aikojen ennätys.
"Tällä viikolla vietetään jälleen Helsingissä Pride-festivaalia, josta kirjoitin myös viime vuonna. Tänäkin vuonna festivaali on jo ennen tapahtumistaan ollut otsikoissa, kun Päivi Räsäsen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispan Tapio Luoman välillä on ollut erimielisyyksiä luterilaisen kirkon osallistumisesta festivaaliin virallisena kumppanina.
Kahden edellä mainitun henkilön välisestä avoimesta kirjeenvaihdosta löytyy muutamia ongelmia ortodoksisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Räsäsen protestanttinen ihmiskuva ei hahmota himojen ja syntien välistä suhdetta, mikä vaikeuttaa ylipäätään kaikkiin ihmisen himoihin liittyvän hengellisen parantumisen ja puhdistumisen prosessin tarkastelua. Luoman vastauksessa, kuten monissa muissakin evankelis-luterilaisen kirkon virallisissa kannanotoissa, tehdään taas selkeä ero avioliiton ja muiden ihmissuhdemuotojen välille. Ortodoksisesta näkökulmasta katsottuna ainoa seksuaalisen parisuhteen muoto on kuitenkin avioliitto, ja siksi on erikoista tehdä jonkinlainen kahtia jaettu ihmissuhdejärjestelmä vain miehen ja naisen välille sallittuun avioliittoon sekä toisaalta kaikille sukupuolille ja niiden yhdistelmille muodostuville parisuhteille, joita ei ole siunattu avioliittoon.
Ongelmaksi luterilaispohjaisessa keskustelussa tulee myös seksuaalisen pidättyväisyyden ongelmallinen asema. Tämä on nähdäkseni vaikuttanut myös monien suomalaisortodoksien suhtautumiseen asiaan. Seksuaalista pidättyväisyyttä pidetään jollakin tavalla rangaistuksena tai vähintäänkin toisarvoisena elämäntapana, jolloin ihminen ei elä täysin oman potentiaalinsa mukaan. Kirkkoisien näkemys on kuitenkin toisenlainen: neitsyyttä ja seksuaalista pidättyväisyyttä pidetään kaikista ylevimpänä elämäntapana, joka mahdollistaa ihmisen kokonaisvaltaisen omistautumisen Jumalaa kohti kurottamiseen. Selibaatti on siis valtava siunaus ja mahdollisuus, ei rangaistus. Vaikka tämä elämäntapa ei ole kaikille mahdollinen – ihmissuvun jatkuvuudenkaan takia –, ei se ole mitenkään vähempiarvoinen perhe-elämään ja parisuhteeseen verrattuna. Jos sen sijaan seksuaalisuuden aktiivista toteuttamista (oli kyse mistä seksuaalisesta suuntautumisesta tahansa) pidetään perustavanlaatuisena ja periksiantamattomana ihmisyyden ilmaisuna, jota ilman ihminen ei ole todellinen, täyteen mittaansa elävä ihminen, ollaan kaukana ortodoksisesta ihmiskuvasta."
Oletan, että kyse on poikkeuksellisen iäkkäistä eroajista.
Mitään suuria massojahan ei nyt eronnut, vaikka toki jonkinlainen piikki nähtiin. Tämä on ihan luonnollista ainakin silloin, kun puhutaan konservatiivisista vakaumuksellisista kristityistä. He luultavasti harkitsevat tällaista ratkaisua pitkään ja mikäli eroavat on heillä todennäisesti ensin oltava näköpiirissä tai yhteys johonkin uuteen vaihtoehtoiseen seurakuntayhteyteen. Kumpikin näistä syistä ruokkii erojen tipoittaisuutta ja siten vaikuttaa niin, ettei tästä ihmisryhmästä synny kovin suuria äkillisiä eroaaltoja.
Sikäli, että kristityllä tulisi olla yhteys kristilliseen kirkkoon, ihan konkreettisesti. Jos evlut- kirkko halutaan jättää taakse pitäisi silloin mahdollisimman pian pyrkiä jonkin toisen kirkon tai seurakunnan yhteyteen. Extra ecclesiam nulla salus Toki jäsenyyden ei tarvitse aina olla paperilla, kunhan on osa jumalanpalvelusta viettävää seurakuntaa.
Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen (Jaakko Olkinuora, Athoksen munkki) kirjoittaa Facebookissa nimellä Ortodoksisesta maailmasta. Kannattaa seurata, hän kirjoittaa aina hyvin viisaasti.
Tämä sitaatti on siis pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslaisen kirjoituksesta eikä minun päästäni. En tiedä, mitä pm. Damaskinos tällä tarkoittaa, mutta ortodoksiset kirjoittajat käsittelevät paljon himoja, joilla he eivät tarkoita vain “intohimoa”, vaan muitakin syntejä.
Pyhittäjä Filoteos Siinailainen kirjoittaa himojen asteista, Filokalia 3 s. 28–29 kohdat 34–36 :
"34. Ensin tulee houkutus, sitten veljeily sen kanssa, sen jälkeen taipuminen ja sitten vankeus. Lopulta seuraa himo, jonka tottumus ja toisto saavat asumaan meissä pysyvästi. Näin vihollinen kääntää voitokseen taistelun meitä vastaan. Näin sen myös selittävät pyhät isät.
Houkutukseksi isät nimittävät yksinkertaista, sinänsä himotonta ajatusta tai sydämessä syntynyttä tuoretta kuvaa, joka näyttäytyy mielelle. Veljeilyksi he kutsuvat sitä, kun ajatuksemme antautuvat keskusteluun tuon houkutuksen kanssa – joko himollisesti tai himottomasti. Taipuminen taas on sielun nautinnollinen suostumus näkemäänsä. Vankeudeksi isät kutsuvat sitä kun sydän väen väkisin, tahtomattaan riistäytyy houkutukseen mukaan tai on itsepintaisesti tekemisissä sen kanssa – siihen häviää hyvä tilamme. Himoksi kutsutaan yleensä kaikkea, mitä kohtaan sielu on kauan tuntenut himokasta kiintymystä ja mikä näin on päässyt pesiytymään siihen. Näistä kuvatuista vaiheista houkutus ei vielä ole syntiä, veljeily taas ei ole täysin synnitöntä ja taipumisen synnillisyys tai synnittömyys riippuu kilvoittelijan tilasta. Mutta itse taistelu sitten varsinaisesti ratkaisee, saammeko osaksemme voitonseppeleen vai rangaistuksen.
Vankeus on erilaista rukouksen aikana ja erilaista silloin kun emme rukoile. Himo sen sijaan vaatii välttämättä vastineekseen katumusta – muussa tapauksessa siitä seuraa rangaistus tulevassa elämässä. Mutta joka torjuu houkutuksen, tai kestää sen himottomana, pääsee kerralla eroon kaikesta häpeällisestä mikä väijyy houkutuksen kintereillä.
Tällaisin keinoin ilkeät pahat henget käyvät sekä munkkien että maallikkojen kimppuun, ja tuloksena on meille sekä voittoja että tappioita, niin kuin edellä olemme kuvanneet. Voittajia odottavat seppeleet, kun taas rangaistukset ovat niiden osa, jotka lankeavat eivätkä kadu. Taistelkaamme siis hengen asein pahoja henkiä vastaan, ettemme toteuttaisi niiden katalia aikeita synnintekoina. Taistelkaamme kiihkeästi ja kitkekäämme synti perin juurin sydämestämme, että löytäisimme sisimmästämme taivasten valtakunnan. Näin oivallisesti toimien varjelemme sydämemme puhtaana ja seisomme alati Jumalan edessä hartaan liikutuksen vallassa."
Kiitos tästä. (Ja huomasin kyllä, että Räsäs-kommentti ei ollut sinun laatimasi, vaan en sitä seikkaa maininnut, kun ajattelin sen olevan kaikille muutenkin selvää.)
Tämä nyt tuntuu vähän riidan haastamiselta, mutta en nyt malta olla hämmentymättä. Mielestäni on jotenkin vähän hassu kuvio, että kirkko instituutiona on niin merkityksellinen, että siihen pitää kuulua vakavista opillisista erimielisyyksistä huolimatta. Miten tämä toimii? Onko pelastus jotenkin kiinni ulkonaisesta yhteyksistä instituutioon?
Tällä en sinänsä moiti ketään evl.fissä pysyvää, vaan yritän saada kiinni tuosta ajatuksesta.
Merkittävä tekijähän tässä on yliopiston teologinen tiedekunta. Jossa opetetaan ev. lut. papeille vaikkapa sitä, että homous olikin ihan toisin ymmärrettyä antiikissa, kun alan johtava tutkija aivopierutti tuollaisen vuosikymmeniä sitten.
Näinollen kirkon sisällä on oppositio Raamatun sanaa vastaan, joka olisi ok muodoltaan jos a) se ei koskisi viranhoitoa, ja B) se olisi muodoltaan älyllistä, korkeatasoista ja haastavaa, nykyään muodissa olevien julkisuutta keräävien itkupotkuraivarien sijaan. Hieman haastavaa pyrkiä syvempään analyysiin, jos vastapuolen argumentit ovat pelkkää pintakiiltoa. Ainakin omassa käsityksessäni myös luterilaisuus nimenomaan on aina korostanut, varmaan liiaksi asti, nimenomaan uskon älyllistä puolta jolloin nykyajan pohjanoteeraukset tuntuvat sitäkin kautta vierailta.
Tässä on taustalla sellainen ajatus, että kristinusko on joukkuelaji ja yksinäinen puu ei pala kauaa. Pelastus ei ole kiinni ulkonaisesta yhteydestä mihinkään instituutioon, mutta uskon säilyminen on vaarassa, jos seurakuntayhteys puuttuu. Mahdollisia seurakuntayhteyden toteutumispaikkoja on useita, ei vain yksi oikea The Kirkko, mutta jokin niistä pitää valita ja mielellään myös jäseneksi liittymisen tasolla. Siksi seurakuntaa vaihtavan kristityn tulisi mieluiten vaihtaa “lennosta”, ilman pitkittyvää välivaihetta kirkkokunnattomana kristittynä.
Mikä on se seurakunta jolla ei ole instutionaalista luonnetta ja organisaatio rakennetta. Eikö usko yksin pelasta, kuten me luterilaiset opetamme. Tarvitaanko lisäksi jotakin muuta uskon lisäksi.
Jos yksi on alkuperäinen miksi valita piraatti.
Umm. Vatikaani II:n jälkeen katolinen kirkko on toki antanut virallisen aseman kaikenlaisille järjestöille ja jopa paaveille, joiden mielestä kaikissa uskonnoissa on jotain pelastavaa, etenkin hindulaisuudessa ja muhamettilaisuudessa, ja kaukaisten saarten kivenkolot ovat täynnä jesuiitta Rahnerin anonyymeja kristittyjä. Mutta mielestäni he eivät ole perustelleet asioita riittävän hyvin sitä ennen olleen tradition kannalta. Siksi minua ainakin alustavasti kiinnostaa perehtyä myös siihen näkökulmaan, että the Kirkon ulkopuolella ei olisi pelastusta.
Mutta huomaan, että se ei välttämättä liity tämänkertaiseen aiheeseen. Toinen mahdollinen tapa ajatella asiaa on se, että ihminen kuuluu siihen, mihin eniten uskoo. Ja jos ei tarpeeksi usko mihinkään yhteisöön, niin ei kuulu mihinkään. Itse en ehtinyt koskaan liittyä Kansanlähetykseen tai Lähetyshiippakuntaan, vaikka jonkin aikaa vuosikymmenen alussa pidin kumpaakin sinä oikeimpana seurakuntayhteytenä. OPKO:n jäsen olin joitain vuosia muista syistä. Tai saatan olla edelleen. Eivät ne pyytämättä päästä irti.
Yksi ilmiö on sellainen, että evankelisilla järjestöillä, etenkin jos henkilö kokee kuitenkin olevansa oikeutettu käymään luterilaisesta ilman mitään jäsenyyttäkin, ei sen jälkeen ole oikein varsinaisia jäsenetuja. Erona katoliseen puoleen, jossa paljon enemmän riippuu kirkkoon kuulumisesta. Vai onko SEKL:n, OPKO:n ja SLEY:n toiminnassa joku sisäänrakennettu oletus, että tietenkin jokainen kävijä kuuluu kirkkoon? Varmaan enemmistö kuuluu kuitenkin?
Aika harva näitä pohtiessa huomioi sitä mahdollisuutta, että joskus tulisi aika, jolloin kulttuuri, niin kristillinen kuin kristinuskosta irtautunut sekulaarikin, vetäisi viimeisiään tai olisi tulossa tiensä päähän. Siis aika varmaa on, että eivät nuo paraatilaiset paria sukupolvea kauempaa juhli. Mutta samaan aikaan entistä harvempi kokee halua sitoutua seurakuntaan tai kokee edes löytävänsä sopivaa itselleen.
Toki jäsenyyden ei tarvitse aina olla paperilla, kunhan on osa jumalanpalvelusta viettävää seurakuntaa.