On. Tämä on johtopäätöksenä vedettävissä kaikesta opetuksesta koskien pyhäin yhteyttä. Ihmisten maailmankuva on vaihdellut kahden tuhannen vuoden aikana, tarkoitan että kuolemanjälkeiseen elämään liitettyjä ajatuksia on ollut olemassa monenlaisia ja ne ovat vaikuttaneet myös kirkon filosofiseen ja teologiseen pohdiskeluun, mutta opetus pyhäin yhteydestä pysyyy.
Mirhalla voitelu on kasteen mysteerion vahvistaminen, konfirmaatio .
Mirhalla voitelu – Ortodoksi.net
Ketähän tässä nyt sitten pitää uskoa…
Pyhän Hengen voi tietenkin saada myös käsien päällepanemisen kautta. Luterilaisessa kirkossa kastetta ei tarvitse vahvistaa. Kaste on Jumalan lahja ja sellaisena tuhoutumaton. Luterilainen saa Pyhän hengen kasteessa ja/tai Sanan kuulemisesta.
Hmm… Mutta menköön,
D
1 tykkäys
Tässä öljy- ja kasteasiassa näkyy hyvin, kuinka oikeasti luterilainen kirkko on keskiajan katolisen kirkon lapsi. Selitän tarkemmin.
Varhaisessa kirkossa kasteen yhteydessä käytettiin öljyjä vaihtelevasti, paikasta riippuen. Yksi käytäntö oli, että ennen kastetta olleissa eksorkismeissa kastettavat voideltiin eksorsoidulla tavallisella oliiviöljyllä. Kasteen jälkeen puolestaan kastettava voideltiin krismaöljyllä, joka oli Pyhän Hengen saamisen ritualisointi. Kaikkialla öljyjä ei kuitenkaan käytetty ollenkaan.
Lännessä lapsikasteiden määrän kasvaessa ja kasteopetuksen siirtyessä kasteen jälkeiseen aikaan käytännöt alkoivat muuttua. Näin syntyi vähitellen kasteesta erillinen ja sitä myöhemmässä vaiheessa seuraava konfirmaation sakramentti, jonka saattoi toimittaa lähtökohtaisesti vain piispa.
Varhaisessa kirkossa piispa oli ollut jokaisessa seurakunnassa, mutta mitä pidemmälle keskiajalle tultiin, sitä suurempia alueita piispat kaitsivat. Niinpä kerrotaan, että joskus keskiajalla nuoret konfirmoitavat asetettiin riviin (heitä oli ilmeisesti aika paljon) ja piispa … ratsasti heidän ohitseen, laskien kätensä kunkin pään päälle vuorotellen. Kätevää! (Idässä konfirmaatio saatettiin puolestaan siirtää presbyteereille, he käyttivät piispan vihkimää öljyä ja sen katsottiin ikäänkuin ulottavan piispan kädet konfirmoitavan ylle).
Luterilainen reformaatio katsoi vallitsevaa käytäntöä, luki Raamattua ja totesi, että Apostolien teoissa Pyhä Henki annetaan pelkällä kätten päällepanolla eikä sitä edes aina kasteen yhteydessä edellytetty. Jeesuksen käsky koski pelkkää kastamista eikä öljyllä voitelemista mainita. Kun yhdistetään tämä siihen, että piispuus keskiajan kirkossa ymmärrettiin eräänlaiseksi hallinnolliseksi lisäksi pappeuteen (presbyteeri oli pappeuden ylin aste, alidiakoni-diakoni-presbyteeri -sarjan mukaan) ja luterilaisuus peri tämänkin, ei tarvitse ihmetellä miksi konfirmaatiolle kävi kuin kävi: se muuntui enemmän kasteopetuksen osaamisen tarkasteluksi kuin Pyhän Hengen ritualisoiduksi antamiseksi eikä piispallinen konfirmaatio siirtynyt edelleen.
Kiinnostavaa on kuitenkin se, että Englannin kirkossa piispallinen konfirmaatio on edelleen käytössä. Toki konfirmoitavien määrätkin ovat vähän eri luokkaa meillä. Jo riittäisi piispoilla juoksemista, jos jokainen meillä konfirmoitava pitäisi piispan käsien konfirmoida. Öljyn käyttöönotto olisi tietysti vanhakirkollisesti perusteltavissa oleva ritualisointi, mutta on varmaan syytä myös aidosti kysyä, uskovatko veljet ja sisaret Roomassa ja Idässä, että meillä köyhillä kerjäläisillä luterilaisessa kirkossamme ei ole Pyhää Henkeä?
Näkisin itse mielelläni krismaöljyn paluun, mutta jollei vastaus esittämääni kysymykseen ole ekumeenisesti kulmakarvoja kohotuttava kyllä, joudun krismasta toteamaan että bonum est sed non est necessarium.
3 tykkäystä
Edelliseen myös lisäykseksi, että Suomen ev.-lut. kirkon kastekaavassa on itse kasteen jälkeen aina kätten päälle paneminen ja apostolinen siunaus. Pyhän Hengen antaminen on siis meillä ritualisoitu kastekaavaan näin.
4 tykkäystä
Asiat ovat aika usein sekä-että-paradokseja.
Plautilla kirjoittaa yleensäkin katolisesta näkökulmasta eikä ortodoksisesta. Minä en ymmärrä mitään hänen kirjoituksistaan.
4 tykkäystä
Plautilla kirjoittaa omasta näkökulmastaan. Minun kirjoituksistani on turha etsiä minkään kirkkokunnan oikeaa opetusta.
2 tykkäystä
Tekee mieli tehdä asioihin liittyvä täysin epäasianmukainen välihuuto: (Ketjun luettuani)
Me eri merkkiset kristityt jotka toistemme parroissa riippuen julistamme omia tulkintojamme, ainoina totuuksina, olemme kuitenkin samaa läheistä porukkaa, samaa perhettä. (Ja kuten maallista perhettänikin, joskus on vaikea ymmärtää,kuinka toi voi ajatella noin!..)
Kirkkokunnasta/liikkeestä riippumatta kaikki jotka uskovat Herraan ja pelastajaamme Jeesukseen Kristukseen ovat kristittyjä. Kaikki joille tämä usko kuuluu ja jotka sitä kunnioittavat, olette läheisiä. Kaikkia teitä kunnioitan ja rakastan!
Meillä on paljon enemmän keskenämme yhteistä kuin erottavaa, ja kun meille Jumala ja jumalanpalvelukset, messut, liturgiat ovat rakkaita ja tärkeitä, me kiivailemme omien tulkintojemme ja tapojemme ja perinteidemme puolesta. ( Ja Jeesus katselee ja ihmettelee kiivauttaumme lempeästi hymyillen, ehkä ne siitä asettuvat.)
Etäältä asiaan: Maallikon tärkein ajatus ehtoollisesta on se, että se ei ole minun tärkein synninpäästöautomaattini, ei suinkaan. Tärkeintä minulle on se, että paitsi saisin omat syntini anteeksi, kykenisin ennen ehtoollista synnintunnustuksess myös itse antamaan anteeksi kaikille niille, jotka ovat minua loukanneet tai muuta pahaa minulle tehneet. Tämä meinasi alkuaikoina kirkkoa lähestyessäni muodostua esteeksi mennä lainkaan ehtoolliselle, koska minulla oli eräs niin ikävä kokemus työelämästä. Mutta hyvän raamattupiirin vetäjän ja ihmisten kanssa keskustellen opin ymmärtämään, että jäykkyydelläni antaa anteeksi, siirryin itse pahantekijäksi (oma ylpeys) siinäkin asiassa. Pystyin lopulta “katsomaan itseäni ulkopuolelta”, ja sitä kyseistä tekoa, ja kykenin antamaan anteeksi tuollekin ihmiselle. Voisin mennä nykyään hänen kanssaan vaikka kaljalle.
Sittemmin, ja nykyään messun synnintunnustuksessa murehdin vain omia syntejäni, en muiden tekoja minua kohtaan, koska en kanna kaunaa enää kenellekään. Ja itse ehtoollista nauttiessani tunnen vain iloa ja toivoa, vaikka sangen usein itkenkin liikutuksesta, en murheesta.
6 tykkäystä
Näinhän me luterilaiset toisista tunnustuskunnista ajattelemme, mutta ongelma on se, että kaikki toiset tunnustuskunnat eivät ajattele meistä samoin. Toisessa ketjussa jopa sanottiin, että meillä on eri usko kuin ortodokseilla, koska emme usko reliikkeihin ja luostarikilvoitteluun… Änkyräortodoksien näkökulmasta Kristuksella ei ole mitään tekemistä kristittyjen ykseyden kanssa, vaan luostarikilvoittelu ja reliikit on se ratkaiseva tekijä 
.
1 tykkäys
Minä ajattelen näin vaikka foorumilaiset eivät varmaan usko sitä harhaoppikirjoituksieni jälkeen. Harhaoppinen tarkoittaa minulle Kristukseen uskovaa (täysin ateisti ei ole koskaan harhaoppinen koska hän ei ole kirkkoon kuulunutkaan) joka on suuressa vaarassa liukua todelliseen pimeyteen Kristuksen valosta.
Ajattelen siis kyllä että kaikki kaikissa kirkkokunnissa kävijät ovat enempi omaa porukkaa kuin vierasta ja siksi olenkin äärimmäisen surullinen siitä että omassa porukassa leviää ajatus että ihmisluonto on paha ja maailma on lähtökohtaisesti paha ja että liha ei voi pyhittyä. Nämä ovat salakavalaa jumalanpilkkaa ja Pyhän Hengen pilkkaa jota ei huomaa, luulee tekevänsä oikein ja kokeekin suurta nöyryyttä, kiitollisuutta armosta ja todella luottaa Jumalan pelastavan meidät pahat.
Mutta pakanatkin ajattelivat näin huutaessaan jumaliaan.
Kristittyjen suurin ilosanoma on että kaikki on lähtöisin hyvästä Luojasta ja on hyvää Hänen sanasta mukaisesti, kuinka voisikaan olla olematta kun itse jumala on tullut osaksi sekä luotua ainetta, aineettomuutta ja jopa syntiä ja kuolemaa. “Minne minä voisin mennä kussa sinun Henkesi ei olisi, minne paeta kasvojesi edestä? Jos minä taivaaseen nousisin niin sinä olet siellä; jos minä tuonelaan vuoteeni tekisin niin katso, sinä olet siellä.” (Ps. 139:7-8) Jeesus Kristus on todella vienyt itsessään ihmisyyden ja luotuisuuden taivaaseen ja tuonelaan, synnin valtakuntaan ja tuonelassakin on Jumala!
Ei mene yhtään eukaristiaa etten rukoilisi kaikkien epätoivoisten puolesta niin kristittyjen kuin pakanoiden puolesta, sillä eukaristiassa minä aina uudistan yhteyteni Kristuksen ihmisyyteen ja se ihmisyys kuljettaa rukoukseeni sisältyvän Kristuksen valon, yhteyden häneen eukaristiassa, kaikkialle niin syvälle harhaan, syntiin ja pimeyteen kuin Kristuskin laskeutui Tuonelassa. Että kaikki näkisivät oven olevan auki.
3 tykkäystä
Sitten vielä kyynisempi viesti tästä aiheesta. Kaikki alkoi siitä että reformaattorit esittivät rauhallisesti ajatuksiaan kirkolle. Kun niitä ei hyväksytty sellaisenaan alkoi riehuminen; paavin ja piispojen nimittely, asiakirjojen julkinen poltto ja yhteyden katkaiseminen kirkkoon.
Miten me muut voisimme teistä tämän jälkeen ajatella että te haluatte elää rauhassa meidän muiden kanssa?
Esimerkkinä itselleni läheisempi suru, idän ja lännen suuri skisma. Miten minä voin jatkaa elämää missään kirkossa kun kaikki olemassa olevat kirkot ovat rikkoneet rauhan, niin itä kuin länsi? Minulle harhaan menon merkki on se että on valmis eroamaan omista ruumiin jäsenistään sen vuoksi että haluaa puolustaa jotain kantaa, oikea kirkko on yksi vaikka sisälle repeää haavoja. Ehtoollisyhteyden menettäminen langetetaan juuri siksi että jos alkaa puolustamaan vain pienen joukon etua, ei voi enää osallistua ateriaan jonka tarkoitus on yhdistää Jumalaan koko luomakunta. Mitä pitäisi ajatella kirkoista jotka ovat tehneet näin toisilleen yhtä aikaa? Vaikuttaa siltä että tällaiset kaksi ovat tulleet tuonelan porttien voittamaksi, Konstantinopoli ja Rooma. Ehkä voisi olla jäsen jonkin Kaksoisvirtain maassa vaikuttavassa paikalliskirkossa jossa kukaan ei ole kirkonkironnut ketään ja jossa pyritään yhteyteen kaikkien jakamattoman kirkon opetusta seuraavien ja yhteyttä tavoittelevien kanssa. Sellaisiin kirkkoihin en haluaisi kuulua jotka ovat heittäneet menemään suuren osan äitikirkosta. Kaikista menemäänheittäjistä voisi tulla taas rauhan rakentajia mielenmuutoksen kautta. Onko minkäänlaisia muita kirkkoja olemassa kuin näitä menemäänheittäjiä, jotka ovat liian ylpeitä rakentaakseen rauhan?
Luostarikilvoittelu on vahva merkki siitä että Kristuksen uskotaan yhdistäneen ihmisyydessään kaikki ihmiset, miten muuten voitaisiin väittää rukoiltavan koko maailman puolesta. Rukous on yhteyttä Kristuksen ihmisyyteen.
Reliikit ovat vahva merkki siitä että Jumalan pyhyys leviää Jumalan lihaksi tulon ja ylösnousemuksen kautta kaikkialla luomakunnassa, se on yhä enenevää Uuden, taivaallisen Jerusalemin todellisuutta.
Näitä asioita pidetään ratkaisevan tärkeänä osana traditiota juuri niiden kristologisen perustan vuoksi.
Perustelepa sinä @Tunnari minulle mikä kristologinen peruste on sille että ihmisluonto on paha tai että liha ei pyhity, ihan mikä tahansa liha, määritelmästä riippumatta.
En ymmärrä. Rukous on kyllä mielestäni yhteyttä taivaalliseen Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, ei mihinkään inhimilliseen.
Jos Jumalassa ei olisi ihmisyyttä, ihmisillä ei olisi mitään yhteyttä Jumalaan; Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Tämä on peruste teologiselle väittämälle siitä että Jeesus Kristus on ainoa välittäjä ihmisten ja Jumalan välillä.
Muistat varmaan myös että Kristuksen ihmisyys joka on osa meitä, kirkastui ja nousi taivaaseen.
Näin ei kyllä kirkot opeta.
D
4 tykkäystä
En muista tuollaista, enkä ole koskaan kuullutkaan.
Tämä oli mukava kuulla!
Luulen, että näissä asioissa on eroja käsitteiden määrittelyssä ja ymmärtämisessä, ja osa kirkkokuntien eroavaisuuksista johtuu myös siitä, että ymmärrämme toisiamme väärin. Toki aitojakin eroja on, eikä niitä pidä hyssytellä ja painaa villasella, vaan niitä on hyväkin käsitellä. En väitä luulevani, että osaisin nyt sanoa mitään tyhjentävää tai mitään uutta mitä et ennen olisi kuullut, mutta sanonpahan omana kannanottonani näihin: on täysin luterilaisen uskonopin mukaista ajatella, että ihmisluonto on hyvä ja maailma on lähtökohtaisesti hyvä. Jumala on luonut kaiken, niin ihmisluonnon kuin koko maailmankin, ja luotuaan totesi sen olevan sangen hyvää. Syntiinlankeemus muutti sekä ihmisluontoa, niin, että ihminen - mitä hengellisyyden tulee - kuoli. Myös maa tuli kirotuksi ihmisen syntiinlankeemuksen johdosta, ja ihmisen syntisyys heijastuu koko maailmaan. Koska ihminen kuoli hengellisesti, on ihmisen nyt syntiinlankeemuksen jälkeen täysin mahdoton auttaa itse itseään tai elää Jumalan mielenmukaista elämää. Siksi on paradoksaalisesti myös täysin luterilaisen uskonopin mukaista sanoa, että ihmisluonto on paha. Se on hyvä luotuisuuden takia ja paha syntiinlankeemuksen takia.
No entä voiko liha pyhittyä? Tottakai voi! Sehän on Kristuksen evankeliumi, että hän kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan herätti henkiin meidät hengellisesti kuolleet. Kun me nyt olemme heränneet jälleen henkiin, olemme elossa, niin nyt me voimme tehdä kaikkea sitä mikä on Jumalalle mieleen. Nyt me voimme taistella syntiä vastaan ja noudattaa Jumalan pyhää tahtoa! Emmehän me enää ole hengellisesti kuolleita, kun Kristus on herättänyt meidät eloon! Meissä toki taistelee edelleen syntisyytemme, mutta meillä on aseita siihen taisteluun: kirkko, sana, sakramentit, synninpäästö, jne. Me olemme siis elossa, ei Lutherin sidottu ratkaisuvalta kastettuihin kristittyihin enää päde! Se pätee pakanoihin, ei-kristittyihin. He ovat edelleen hengellisesti kuolleita eivätkä voi tehdä mitään mikä miellyttää Jumalaa. Mutta heillekin on olemassa apu: Jumalan Sana, Kristus, elävä Sana joka myös tekee eläväksi sen joka sitä kuulee.
Tämä on luterilainen ihmiskäsitys. Onko tämä nyt ortodoksisesta näkökulmasta aivan hirveä ja totaalisen väärä?
1 tykkäys
Ei ole hirveä ja väärä, harvoin sitä vain kuulee noin positiivisesti esitettynä. Kiitos tästä!
2 tykkäystä
Kyllä, tiedän, että luostarikilvoittelun ja reliikkien taustoihin tekisi hyvää luterilaistenkin perehtyä. Luterilaiset varmasti mätkivät olkinukkeja monesti kun on puhe esim luostarikilvoittelusta. Lähinnä tarkoitin sitä, että toisessa ketjussa tunnuttiin pitävän luostarikilvoittelua ja reliikkejä suurempana merkkinä kristittyjen ykseydestä kuin yhteisiä uskontunnustuksia ja se on mielestäni väärin. Mutta sitä et tosin sanonut sinä, enkä edes muista kuka sen sanoi, eikä tuolla taida olla väliäkään.
Palaa juutalaiseen ihmiskäsitykseen basar, nefesh, ruah, jossa ihmisyys on yksi, ei yksilöiden joukko.
Tämä kirja avaa tätä kristillisyyden kontekstissa hyvin.
1 tykkäys