Koska Markus ehti tykätä viestistäni, laitan lisäyksen tähän.
Jos Raamatun mukaan mennään niin miksi ei voisi sanoa esim. että Pyhä Henki lähtee Isästä ja Poika voi lähettää sen.
Näin ainakin nykykatolisessa katekeesissa olen kuullut filioqueta käsiteltävän. Sinänsä selitys tekee koko filioquen tyhjäksi ja tarpeettomaksi.
Johanneksen evankeliumissa on tästä asiasta kaikki mitä tarvitsee tietää, ja oppineessa sanaleikissä hypostaaseista ym. on vähän tehdyn maku, ja riidan haastamisen maku. Teologia loppuu siihen missä riidan haastaminen alkaa.
Dogmi on aina tragedian merkki. Se puhuu hajaannuksesta, koska dogmi tehdään aina poleemisessa tilanteessa. En usein hauku länttä, mutta kun haukun, niin. Läntisessä teologiassa on nähdäkseni ajoittain taipumus irrota käytännön tarpeesta ja tehdä dogmatiikasta akateeminen harraste. Tunnustuksellinen luterilainen vanhurskauttamisoppi kaikkine abstraktioneen on yksi tällainen hämmentävä ilmiö.
Olen samaa mieltä. Tai se ei tule irrotetuksi niinkään “käytännön tarpeesta” kuin käytännön uskonnon harjoittamisesta. Teologisen tutkimisen tulee aina olla kirkon elävän elämän ja kokemuksen hedelmää, ei jotain, joka edeltää sitä. Mielestäni tämä lännen virhe johtuu siitä, että teologia irrotetaan rukouksesta.
Lännessä elää vielä skolastikkojen spekuloimisen perinne sekä yritys tarkastella luomatonta ja luotua todellisuutta yhdellä ja samalla metodilla isien kahtalaisen metodin perinteen sijaan. Se johtaa moniin ongelmiin: ensinnäkin siihen, että Jumalaa yritetään etsiä luotuisuudesta ja luoduista asioista. (Kun siinä ei onnistuta, niin ihminen menettää uskonsa. Tämä on etenkin tavisten ongelma.)
Toinen ongelma on se, että spekulatiivinen teologia johtaa ns. “jumalakuvien” syntyyn. Ajatellaan, että kun itse muodostellaan omasta mielestä loogisia ja järkeviä ajatuksia Jumalasta, niin sitten Jumala yhtäkkiä pulpahtaakin sellaiseksi kuin on onnistuttu kuvittelemaan. On tärkeää, että teologia perustuu kirkon kokemusperäisesti saamaan ymmärrykseen luomattomista asioista, ei luotujen asioiden pohjalta tehtyihin “konstruktioihin”.
Joh. 15:26: Jeesus sanoi: Kun Puolustaja tulee, jonka minä lähetän teille Isän tyköä, Totuuden Henki, joka lähtee Isän tyköä, niin hän on todistava minusta.
Gal. 4:6: Koska olette lapsia, on Jumala lähettänyt sydämeenne Poikansa Hengen, joka huutaa: “Abba, Isä.”
Minusta ei ole väärin sanoa näiden perusteella, että Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta.
Eihän noissa raamatunlauseissa puhuta mitään Pyhän Hengen alkuperästä eli Hänen iankaikkisesta lähtemisestään Isästä. Pyhän Hengen maailmaan lähettäminen on eri asia.
Niin, toivottavasti auttaa, koska ikioman opin keksiminen ei ole kovin suositeltavaa, vaikka kymmenet tuhannet protestanttiset “tunnustuskunnat” niin ovat tehneetkin. Kuvio menee seuravasti: saarnaaja keksii oman opin ja alkaa koota sen ympärille laumaa kerittäväksi. Ei hyvä.
Ortodoksinen kirkko opettaa ekumeenisissa kirkolliskokouksissa vahvistettua oppia. Siihen ei saa mitään lisätä. Läntinen kirkko on lisännyt yhteisesti sovittuun paljon muutakin kuin filioquen, mutta filioque on skandaalimaisin lisäys, koska se muuttaa kolminaisuusopin aivan toiseksi.
Sekä @cymbus :kselta että @jkh :lta kaipaisin lähteitä siitä missä filioquen voi nähdä osana apostolista opetusta sekä siitä mistä lähteistä voidaan todeta että filioque oli paavin tekemä lisäys.
Itse en pidä filioqueta mitenkään merkittävänä uskon ilmaisuna suuntaan tai toiseen. Mielestäni kyseessä on enemmänkin ihmisten keskinäinen väittely ja yritys hahmottaa asioita kuin merkki siitä mikä yhteisö on Jumalan asialla.
Silloin tällöin asia on kiinnostanut ja sellaisia lähempänä skismaan johtaneita tapahtumia eläneitä kirjoittajia jotka ovat pyrkineet näkemään asian mahdollisimman laajakatseisesti on ilo lukea.
Hyvää yleistietoa teologisesta pyörittelystä asian ympärillä tulee oppineeksi ainakin kun lukee Johannes Bekkoksen ajatuksia asiasta.
Kuten kasteasiakin ja tämä asia, niin harvalla on tämmöisistä asioista äärivarmuus. Nämä ovat uskonvaraisia asioita, jotka perustuvat uskoon. Ei meidän tarvitse joka asiassa ajatella olevamme suuria ja varmoja ja tietävämme kaiken varmuudella. Jos Jumalan suhteen puhutaan uskosta, niin miksemme puhuisi siitä muissakin yhteyksissä? Uskontunnustus alkaa sanoilla “minä uskon”. Ei ole valittu sellaisia sanoja kuin minä tiedän itsestäänselvänä tietona.
