Vanhoissa kirkoissa messun ydin ja tärkein osa on eukaristia. Toki tuo kokemus pyhyyden läsnäolosta tulee sen myötä automaattisesti eli siinä mielessä olet kyllä oikeassa.
Lasten läsnäoloon liittyy aina kitinää ja häiriötekijöitä. Ei sille vaan voi mitään. Myönnän kyllä, että mielessäni heräsi fantasioita puhelimen heittämisestä seinään kun yhtenä sunnuntaina kuuntelin pikkuoravia saarnasta ehtoolliseen asti…
Eivätkö kaste ja ehtoolinenkin ole evankeliumia, toisin sanoen sisälly siihen. Silloin ne eivät pelasta pyhän kokemuksena vaan näkyvänä sanana verbum visible, jolloin ne evankeliumin sanan kautta synnyttävät ja säilyttävät uskoa. Ehtoollinen asetussanoineen on kuitenkin viikottain toistuva tapahtuma joten asetussanat osataan ulkoa, toisin kuin saarna jonka sisältö vaihtelee jatkuvasti ja tästä johtuen luterilaisessa jumalanpalveluksessa pääpaino on sanalla so. saarnalla.
Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala niin haluaa. Sanoisin että pääpaino ei ehkä ole saarnalla, vaan luetulla Jumalan sanalla l. Raamatulla.
Joskus ei itselläkään saarna onnistu ja lohduttaudun sillä, että Raamattua on luettu ääneen ja ehtoollinen toimitettu, niitä en pysty pilaamaan.
D
Hyväksyn tämän, koska muutoinhan vaatisin pastorilta täydellisyyttä puheessaan johon kukaan ei kuitenkaan kykene. Saarnan tulisi olla Raamatun ts. Jumalan sanaa tukevaa, sitä sen mukaisesti selittävää, mutta toki näin ei aina ole, vaan saarna jää tässä suhteessa usein vajaaksi. Pidän sitä kuitenkin itse jp:n keskeisenä sisältönä. Jos ehtoollinen pyhän kokemuksena irrallaan sanasta on keskiössä niin silloin ei asiat ole hyvin. Tämä oli edellisen viestini pääpointti.
Minä vierastan tätä kokemuksen ja kokemisen painotusta. En tosin ole varma ymmärsinkö ajatuksesi oikein. Ainakin minulle on opetettu, että hengellisten kokemusten ja tunnetilojen etsiminen on väärin. Jos niitä kirkossa tai yksityisessä rukouksessa tulee, niin kiitos Herralle, mutta ne eivät kuitenkaan ole pääasia eikä niihin pitäisi kiinnittää liikaa huomiota. Kokemuksia etsimällä menee helposti harhaan hengellisessä elämässä. Jumala on Jumala, ja Ehtoollinen on Kristuksen Ruumis ja Veri riippumatta siitä miltä minusta milloinkin tuntuu. Kokemusten puuttesta huolimatta rukous on hyödyksi ja avuksi, Jumala on läsnä vaikken Häntä kokisikaa.
Saarnan tärkeys luterilaisuudessa on kiinostava aspekti. Ortodokseille Ehtoollinen on liturgiassa tärkein ja toki myös Evankeliumin lukeminen on tärkeää. Saarna ei kuitenkaan ole välttämätön. Esimerkiksi seurakunnissa, joissa toimitetaan liturgia useamman kerran viikossa on saarna yleensä vain sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä.
Sinähän puhut kuin luterilainen, asia on juuri näin ja tätä tarkoitin.
Tuota viestisi jälkimmäistä osaa vierastan. Onko totta, ettei saarnaa pidetä ortodoksisessa jp:ssä vättämättömänä?
Vaikkei kysytty multa, niin vastaan.
Opetuspuhe on oleellinen osa eukaristista liturgiaa. Joskus se voidaan jättää myös pois.
Sen pitää papistoon kuuluva. Joskus sen voi pitää maallikkokin.
Tätä on ortodoksia 
Sinä taistelet nyt itse keksimääsi vihollista vastaan. Eihän täällä kukaan ole tuollaista väitettä esittänyt sinun lisäksesi.
Sinulle pyhyyden kokemus ilmeisesti tarkoittaa jonkinlaista vapaista suunnista tuttua tunnetta tai mielentilaa, joka usein on aikaansaatu keinotekoisesti. Kyllä minäkin muistan, miten eräässä tilaisuudessa hoettiin “Kiitos Jumala” niin kauan että ihmiset lopulta vaeltelivat kädet pystyssä pitkin huonetta kuin zombit. Ja minä mietin paniikissa, että pitäisikö minun feikata mukana vai poistua paikalta. Loppujen lopuksi jähmetyin vain paikalleni istumaan ja odottamaan tilaisuuden loppua. Tällaista “pyhyyden” kokemista en itsekään halua enää koskaan kokea.
Meille katolilaisille pyhyys tarkoittaa kuitenkin aivan eri asiaa. Ehtoollinen ei ole vain leipä ja viini, vaan Kristuksen tosi ruumis ja tosi veri. Näin ollen on selvää, että jokainen ehtoolliselle osallistuva on automaattisesti osallinen myös pyhyyden läsnäolosta. Jo pelkästään se, että ymmärtää nauttivansa Kristuksen pyhän ruumiin ja veren on pyhyyden kokemista. Ei katolisessa kirkossa pyhyyden kokeminen tarkoita mitään hurmostilaa eikä se ole edellytys pelastumiselle.
Itselläni on joitain kokemuksia mystiikasta, mutta sekin on vain mukavaa ekstraa. Ei liity millään tavalla pelastumiseen eikä ole mikään sellainen asia, jonka tavoittelemisesta pitäisi tehdä itseisarvo tai uskon mittari. Jumala antaa näitä kokemuksia silloin kun haluaa ja kenelle haluaa.
Pitäisikö olla iloinen, että löytyy yhteisiä asioita vai huolestunut koska “puhun kuin luterilainen” 
…? Taidan valita iloisuuden, koska elämässä on parempi etsiä ilon kuin huolen aiheita.
Mutta saarnasta. Ei se ole pakollinen, toivottava tietenkin. Esimerkiksi Lintulan luostarin entinen pitkäaikainen pappi ei saarnannut koskaan. Lintulassa oli silloin saarna ainoastaan vierailevien pappien ja piispojen toimesta.
En kyllä muista sellaista sunnuntaita ettei seurakunnan kirkossa olisi ollut saarnaa, viikolla “arkiliturgiassa” ei yleensä ole. Riippuu tietysti papista.
Edit: Tulipas jotenkin sekavasti ilmaistua asia. Siis seurakunnan kirkoissa saarna on normaalisti sunnuntaina ja kirkollisina juhlapäivinä. Viikolla yleensä ei ole saarnaa, mutta jos pappi haluaa niin toki hän saa saarnata vaikka jokapäivä 
.
Meilläpä sen on pitänyt ortodoksikin. Ja kokonaan kirkkoon kuulumaton. Tätä ei ole luterilaisuus oikeasti.
D
Olen myös sitä mieltä et saarna ja ehtoollinen on messun oleelliset osat. Liturgiset muotomenot vastaavasti epäoleellista rönsyä. Saarnan tulee myös ankkuroitua päivän tekstiin eikä olla mitä tahansa diibadaabaa, kuten nk. luterilaisissa kirkoissa valitettavan usein on.
Näinhän se menee Roomankin kirkossa. Ehtoollinen on Pyhän messun tärkein ja oleellisin osa. Toki myös Raamatun lukeminen, varsinkin Evankeliumi. Saarna ei ole välttämätön. Ainakaan ennen ei arkipäivän aamu- tai iltamessuissa Suomessa juuri saarnoja pidetty. Mutta kun asuin Lontoossa, oli jesuiittojen hoitamassa seurakunnassa toimitetuissa messuista aina lyhyt, muutaman minuutin opetuspuhe liittyen päivän Raamatun teksteihin.
Luterilaisessa jumalanpalveluksessa saarna yhdistyy luontevasti muihin osuuksiin. Ortodoksisessa palveluksessa opetuspuhe jotenkin katkaisee liturgian kulun, tai näin ainakin minusta, liturgisesti sivistymättömänä maallikkona tuntuu. Itse ajattelen että toimituksen rytmin kannalta parempi paikka puheelle olisi ennen liturgiaa tai sen jälkeen.
Itse en koe näin. Tuleehan se heti evankeliumin lukemisen jälkeen.
Saa se olla muissakin kohdissa. Piispa voi pitää sen vaikka ihan lopussa.
Minusta on jotenkin ylevöittävää istua lattialla opetuspuheen aikana.
Valamossa aikoinaan isä igumeni monesti liturgian päättymisen jälkeen piti pienen saarnan esim. päivän pyhään liittyen.
Olen Optatuksen kanssa samaa mieltä. Jos ajatellaan historiaa niin saarna tietenkin loogisesti kuuluu osaksi opetettavien liturgiaa ja heti Evankeliumin jälkeen, koska opetettavat eivät saaneet jäädä koko liturgian ajaksi kirkkoon. Nykyään tilanne on kuitenkin toinen, koska kuka hyvänsä saa olla paikalla koko palveluksen ajan. Ainakin Venäjällä saarna on usein liturgian lopussa, ambonin takaisen rukouksen jälkeen. Suomessakin osa papeista toimii näin. Minä pidän siitä tavasta, vaikka minun mieltymyksilläni ei tietenkään ole mitään merkitystä mihinkään. Pääasia että liturgioita toimitetaan .
Entisinä ns. rappioaikoina katolisessa kirkossa on kuulemani mukaan ollut ajoittain tapana saarnata ja opettaa ensin kirkon ulkopuolella ja siirtyä sen jälkeen sisään viettämään messua (johon ei enää kuulunut saarnaa). Tästä muistona olen itsekin nähnyt kirkkoja, joissa saarnatuoli on ulkopuolella.
Ero lasten ääntenpitämiselle ja vammaisuuden tms. aiheuttamalle ääntelylle on valitettavasti se, että viimeksi mainittu voi kestää koko kirkonmenojen ajan. Kaikki taukohiljaisuudet mukaan lukien.
Itseä se ainakin ahdisti, muistuu mieleen järjestön messu pk-seudulla vuosien takaa. Kymmenet ihmiset kärsivät ja kukaan ei puutu. Lapset hellittävät välillä kun tulee vaikka into värittää värityskirjaa välillä.
Olen pahoillani, että vammaiset ahdistavat sinua.
Myös vammaisilla on hengellisiä tarpeita, joten ystävällisellä mielellä täällä yksi vammainen kyselee miten toivoisit vammaisten osallistuvan seurakuntien elämään tai onko heillä mielestäsi siihen oikeutta ollenkaan?
Läheskään kaikista vammoista ei aiheudu jatkuvaa häiritsevää ääntä. Ne joihin tämä ongelma ensisijaisesti liittyy, ovat yleensä puhekyvyttömiä vaikeasti kehitysvammaisia, jotka tuskin täällä palstalla kirjoittavat mielipiteitään. Heidän kohdallaan kysymys on kieltämättä haastava. Kehitysvammaisille on omiakin jumalanpalveluksia olemassa, ainakin ev.lut. puolella, mutta suhteellisen harvoin.