Harhaoppinen virsi?

Kyllähän tässä virressä on paljon sellaista, joka voi mennä lipan yli. Anskutin tarttui tuohon syntien surren tunnustamiseen. Minulle se sen sijaan on tuttua, mutta en ymmärrä mitä on armon omistaminen (miten jumalallisia energioita voisi omistaa?) tai vanhurskaaksi tuleminen. Mutta jos aina kaikki pitäisi heti ymmärtää, niin useimmat vanhat virret saisi heittää romukoppaan. Se ei kaiketi käy?

Tunteet eivät kyllä ole kiellettyjäkään. Raamatussakin taitaa olla ilmaus “Jumalan mielen mukainen murhe”. Olisiko juuri katumuksen luonnetta se? Se ei ole pyöriskelyä synkistelevissä tunnelmissa, vaan sitä että kun huomaa tehneensä pahoin (jälleen) se tuntuu pahalta. Kristitty ihminen on semmoinen, joka ei ole paatunut syntiensä suhteen. Murhe tuottaa kuitenkin hyvää hedelmää, jos se saa aikaan kääntymisen ja anteeksiantamuksen yhteyteen pääsemisen.

Mielestäni virsi - tai tämäntapainen saarna - ei esitä, että sureminen olisi jokin pelastuksen ehto. Kyse on enemmänkin tilanteen kuvauksesta.

Tuo virsi 262 on minusta ihan perustavaraa. Melko opillinen, mutta 1500-luvun tuotteena se on sen ajan tyyliä ja niihin tarpeisiin syntynyttä.

Esim. viimeisessä säkeistössä ei kyllä jää epäselväksi pelastuksen perustus:

On meissä synti, turmelus
vaan Kristuksessa lunastus.

Ja muutenkin armosta pelastuminen on moneen kertaan esillä.
6.säkeistö tuo taas hyvän puheenvuoron meidän kestoaiheestamme “usko ja teot”:

Kun Herran Henki sydämeen
elämän uuden antaa,
hän ohjaa meitä pyhyyteen
ja voimallansa kantaa.
Hän pahan kahleet katkaisee,
hän hyviin töihin rohkaisee
ja antaa uuden toivon.

Yhteenveto

http://notes.evl.fi/Virsikirja.nsf/30a7d6618ce6ab81c2256ca80040e996/d05a8270627f2dd3c2256d5b0038f9d9?OpenDocument

Virsissä on todella paljon syvyyttä ja hyviä kiteytyksiä. Aina ei tarvitse toisaalta koko pajatsoa tyhjentää , se on joidenkin vanhojen virsien heikkouskin. Runous ja monimerkityksellisyys voi myös luoda tiettyä arvoa. Harhaoppia ei ole syytä etsiä yhden säkeen tai säkeistön pohjalta. Jos virsi jotenkin johtaa Jumalan rakkauden ääreen, se kirkastaa Kristusta ja on tehtävänsä tehnyt.

4 tykkäystä

Room. 3:20b: “By the law is the knowledge of sin.” Kreikaksi knowledge = epignoosis, joka ei tarkoita tunnetilaa, vaan tietoa. Suomenkielisen käännöksen (KR 1938) “synnin tunto” voi johtaa lukijan harhaan, sillä moni voi ajatella, että syntitietoisuus välttämättä sisältää tietyn tunnetilan.

Hyvä raamatunkohta. En ole Luther-tuntija, mutta kyllä tuo voi hyvinkin olla vaikuttanut em. sanontaan hänellä.
En ole kyllä vakuuttunut siitä että Luther olisi opettanut armon olevan epävarma asia.
Ehkä kerjäläisyys - joka on ollut aina ihan konkreettinen näky arjessa - on vain hyvä tapa ilmaista se, missä suhteessa ihminen ja Jumala ovat toisiinsa, tai ainakin se kuvaa ihmisen tunnetta siitä että on täydellisesti Jumalan armon varassa. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin turvautua Jumalaan. On täysin hänen vallassaan, miten meidän käy. Ylpeä, rikas ja itseriittoinen ei tarvitse armahtajaa. Köyhä keppikerjäläinen ei puolestaan voi elvistellä millään.

1 tykkäys

Monet ortodoksit rukoilevat lukuisia kertoja päivässä: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!

Olen toistanut tuota Jeesuksen rukousta hiljaa mielessäni jo 30 vuotta. On muuten kreikkalaiskatolilaisillakin yhtä tunnettu kuin ortodokseilla. Kerrassaan upea rukous ja sopii kaikille kristityille. Ylipäätänsä hesykasmi on mun “juttuni”. :slightly_smiling_face:

1 tykkäys

8 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Kainin saaminen (Gen. 4:1)

Ortodoksinen kirkko on ylösnousemuksen kirkko. Pelkkä Golgata ei vielä riitä.

1 tykkäys

Näin on. Voitto ja ihme ei ollut siinä, että Jeesus kuoli, vaan siinä että hän nousi ylös.

2 tykkäystä

Luterilainen uskoo mm. seuraavat tosiseikat: 1. Kristus on sovittanut kaikki synnit yhdellä kertakaikkisella uhrilla. 2. Kristityn on kilvoiteltava koko maanpäällisen elämänsä ajan. Näiden välillä en näe mitään ristiriitaa. Mutta näetkö sinä, @timo_k, siinä jonkin ristiriidan?

3 tykkäystä

Ei ylösnousemusta olisi tarvittu, jos ei olisi ollut ensin ristinkuolemaa.
Aiheellisesti esim. luterilaista käytäntöä on voitu moittia pääsiäisen kaventamisesta liiaksi pitkäperjantaita painottaen. Jeesus ei todellakaan jäänyt ristille.
Mutta kysymys oli nyt siis syntien sovituksesta ja Jeesuksen koko ihmiseksitulemisen “ideasta”.
Onko eromme siinä, mikä merkitys Kristuksella on? Teille hän on enemmän Voittaja, meille Vapahtaja ja Sovittaja?

2 tykkäystä

Kova väite, koskapa ilman Jeesuksen ristinkuolemaa ja ylösnousemusta ei olisi yhtään kristillistä kirkkoa, ei edes ortodokseja.
Myös sikäli, että Jeesus ei perustanut yhtään kirkkoa, vaan seurakunnan, joka koostuu Hänen seuraajistaan, yli kirkkorajojen.
Matt.16: 16- 18, Matt. 12: 47- 50, 1.Joh: 2: 2.

Totta kai tarvitaan ristinkuolema, mutta tarvitaan myös ylösnousemus.

“Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.”

1 tykkäys

Tästä olemme täysin yhtä mieltä, eikä kukaan muuta ole väittänytkään.
Kysymys on ollut ristillä tapahtuneen sovituksen merkityksestä. Oliko se kertakaikkinen ja riittävä? Miksi Jumala antoi Poikansa?

1 tykkäys

@Filonilla ja @timo_k: Puhutte ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta ja annatte ymmärtää, että luterilaiset ymmärtäisivät näiden suhteen jotenkin väärin. Mikä on tämä olettamanne väärinkäsitys?

2 tykkäystä

Ortodoksien mukaan ei ole riittävä, koska myös ylösnousemus. Luterilaisten mielestä on riittävä, mutta myös ylösnousemus kuuluu tietysti pakettiin.

1 tykkäys

Tätä minäkin haen vajavaisella viestilläni, ristintyö ja ylösnousemus kuuluvat samaan pakettiin ja tästä myös profeetat kirjoittavat (vert.Joonan merkki).

Olen kertaillut Katekismuksesta luterilaista kristinoppia lyhyesti esitettynä vuodelta 1948. Pari lainausta siitä.

Uudestisyntymisessä alkaa jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan. Pyhä Henki herättää meissä halun täyttää Jumalan tahtoa ja seurata Herraamme Kristusta.

Usko on elävä, uuttera, toimelias, voimallinen asia; sen vuoksi on mahdotonta, ettei se lakkaamatta tahtoisi vaikuttaa hyvää. -Martti Luther

Kristitty ei tottele Jumalan tahtoa pakosta, vastahakoisesti tai palkan toivossa, vaan mielellään, iloisin ja vapain sydämin.

Vaikka paljon korostamme pelastumista yksin armosta, niin on luterilaisuus myös muutakin kuin pelkkää lohdutettua syntikurjuutta.

2 tykkäystä

Kyllä luterilaisten mielestä tarvitaan myös aktiivinen kuuliaisuus.

Po. 1500-luvun virren uudisti körttipappi Carl Gustaf von Essen 1867, ja herännäisydessä on sinänsä normaalia surra syntiä suurta = suomeksi jokseenkin katua aralla tunnolla ja nöyrällä mielellä, tunnetilasta ei ole kyse.

“Armon omistaminen” taas viittaa siihen, että Jumalan työkalupakille ei saa mennä omin luvin, vaan on odotettava, jopa “kerjättävä” kunnes armon tietää todella “omistavansa” = suomeksi vakuuttuu osallisuudesta Jumalan armoon Kristuksen armotyön kautta.

Körttisanakirja voi joskus jotakin avata;

https://www.h-y.fi/74-a-e

"Armon kerjäläinen;

Hengellisesti köyhä ja osaamaton vastakohtana hengellisesti rikkaalle ja hyvinvoivalle. Hän odottaa armoa.
*Siinä voi nähdä epäjohdonmukaisuuden: armo on ansaitsematon lahja, mutta samalla sen saamiseen luotetaan. Herännyt tuntee itsensä mitättömäksi ja huonoksi ihmiseksi, mutta Jumala pitää ihmistä arvokkaana.
*Nykyihminen ei helpolla pyydä armoa, ehkei osaa antaakaan. Tai hän luulee, että armosta voi tehdä kauppaa, mihin kerjäämisellä ei tässä viitata."

“On varottava omin luvin lapsenoikeuteen tarttumista” (Tarvainen, 80). On suostuttava etsivään ja ikävöivään uskoon eikä vaadittava omistavaa uskoa. “Kun yhteys Vapahtajaan on katkennut, sitä ei saa koettaa aikaansaada keinotekoisesti, ei pakottamalla, esiinpuristamalla tai käyttämällä psykologisia tehokeinoja. Jos apu viipyy, on pitkitettävä ’ toivon uskalluksella’ odottamista, että 'oppisi uskolla omistamaan Vapahtajan ilman lahjoja ja tuntemisia” (Tarvainen, 79). “Heillä ei ole ymmärrystä nöyrällä sydämellä hengen köyhyydessä totisen kilvoituksen kautta etsiä Kristuksen sisällistä ja elävää tuntoa, vaan he tekevät niistä armonliikutuksista, jotka heillä vielä ovat jäljellä, itsellensä Kristuksen” (Ruotsalainen, Tarvainen, 82).
“Odota, nimittäin sisäisellä ikävöimisellä ja rukouksella, Kristuksen ilmestymistä niin kuin kointähteä” (Ruokanen, 320). “Oikea mielentila on hengen köyhyys, jossa tyhjänä ja avuttomana, kaikkea puuttuvana ikävöidään Kristuksen yhteyttä” (Tarvainen, 82).
"Usko ei liiku tuntemisissa eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen pimeässäkin, kilvoitellen kunnes sen löytää. Jokapäiväisessä parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi syntisen nöyryyttämiseksi pitää murhehuoneessa. " (Kusti Niskasen selostus, Tarvainen, 83). Tunteiden varaan ei uskoa voi rakentaa.

Kun asia ja sen käytännön soveltaminen opetetaan ortodoksisella tavalla, en näe mainitsemaasi ristiriitaa. Mutta ollessani luterilainen koin ristiriitoja siinä, mitä esim. Raamattu opetti parannuksen teosta, hyvistä teoista, kilvoittelemisesta ym. ja siinä, mitä, miten ja mihin ev.-lut. kirkossa opetettiin. Jos kilvoittelu kuuluu luterilaisuuteen, niin miksi te sitten ette opeta sen äärimmäisestä tärkeydestä vaan riennätte aina varoittelemaan “pelastuksen tavoittelemisesta omien tekojen avulla” ja korostatte vain sitä, että ei tässä mitään tarvitse tehdä, vaan armo riittää jne.?