Saattaa esiintyä pumppaustakin, mutta se mihin itse olen törmännyt luterilaisissa ylistysmusiikkiin pohjautuvissa messuissa ja muissa tilaisuuksissa, en mitään pumppausta ole koskaan havainnut, sen sijaan aitoa iloa ja riemua, koska ylistyksen keskellä ilo ja riemu tarttuu ja Jumalan sanaan turvaava löytää avun.
James näkee asian hyvin kielteisenä, ja vaikka itsekin olen nähnyt yhtä ja toista esim helluntailaiskarismaattisissa tilaisuuksissa, en paikalla ollessani ole ylilyönteihin törmännyt. Kyllä niitä silti varmasti epäraitteissa porukoissa on ollut, mutta aika pitkälle saa mennä, että Jamesin näkymä toteutuu.
Ihmiset ovat erilaisia. Siksi on aina näin, että toinen kokee ylilyöntiä, toinen ei. Toinen kaipaa tarttuvampaa menoa ja musiikkia, toinen iloitsee ja palvookin hiljaisemmin.
Ongelma on se, jos ei ole vaihtoehtoja. Joidenkin ihmisten rakenne ei salli sitä, mitä nimitin “pumppaukseksi”. Erityisesti, jos ryhmäpaine tekee vaikeaksi osallistua, vaan joutuu teeskentelämään.
Kuten olen kertonut, omassa taustassani evankelisessa liikkeessä on myös koettu vaikeutta olla mukana jos klisee “iloinen evankelinen” ei tunnu kivalta nimilapulta otsassa. Kutittaa ja vaivaa. Pitää repiä välillä pois, ja piipahtaa salaa körttien kammariin - vähintään omassa sydämessään. No joo, tämä ei enää ihan vastaa todellisuutta. Kaikki hengelliset liikkeet ovat varsin paljon muutoksen alaisia.
Mutta se lähinnä oli kommenttini tähän asiaan, että perinteinen jumalanpalvelus on myös palvonnan ja ylistyksen paikka. Se saa olla sitä, ei tarvitse hakea helluntailaisilta mallia vaan ymmärtää oma traditio paremmin ja laajemmin. Liian moni luulee että luterilainen kirkko vaim laulaa (tontun) virttä “Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä” ja sen vastapainona on sitten tangoa ja muuta soopaa. Ei! On vaihtoehto, tasapainoisempi.
Koko jumalanpalvelus mukaanlukien luterilaiset, ortodoksit ja katoliset on palvontaa, ylistystä ja rukousta. Muoto, käytännöt ja tavat vaihtelevat, sisältö ei niinkään. Myös helluntailaisilla sama juttu.
Mitä yhtäläisyyttä on kritisoimallasi ylistyksellä ja sillä ylistyksellä, joka on mielestäsi raitista? Molemmat synnyttävät positiivisia tuntemuksia tai hyvää mieltä. Muuten ei ylistettäisi. Kukaan ei ylistä vastenmielisesti tai hampaat irvessä eikä ahdistuksessa. Tässä mielessä näen molemmat ihmiskeskeisinä. Ylistyksessä oma mieliala kohentuu. Jos ei kohentuisi, vaan jokaisen ylistäjän mieli olisi maassa tai tympääntynyt läpi ylistyksen, kukaan ei haluaisi ylistää, koska syy ylistykseen on ihmisestä itsestään johtuen ihmiskeskeinen.
Hurmahenkisessä ylistyksessä tunteet ovat voimallisempia ja synnyttävät usein tarpeen saada kokea samaa ihanaa oloa uudestaan, joten se on minun näkökulmasta selvästi omaa napaa palvelevaa tai itsekeskeistä, vaikka se pukeutuukin sanoissa Jumalan ylistykseksi.
Luterilaisten messujen ylistämisissä en nähnyt koskaan ihmisten ilmeiden muuttuneen erityisen iloisiksi tai hyvinvoiviksi, enkä itsekään kokenut kohoavani koskaan edes hieman lähemmäksi seitsemättä taivasta, joten se ylistys oli oman kokemukseni ja muiden ihmisten pelkkään ulkokuoreen perustuvan tulkintani mukaan ylistystä, joka ei erityisellä tavalla säätänyt ylistäjien mielialaa korkealle. Ehkä se oli vain kaavaan perustuvaa muodollista ylistystä.
En tunne helluntailaisuutta niin tarkasti, mutta kyllä yleinen käsitys on että heidän suunnallaan puhutaan muotomenoista ja lut. kat. ort. “liturgia” on jotain negatiivista. Sen vastavetona sitten olisi “vapaampi” kokoontuminen, vapaat omin sanoin rukoilemiset, eteen kutsumiset, todistuspuheenvuorot. Näistähän on sanottu että siinähän sitä kaavaa onkin, vaikka kaavoja haluttiin vastustaa.
Ylistysmusiikilla tunnelman virittäminen lienee tosiaan uutta virtausta verrattuna perinteiseen helluntailaiseen jumalanpalvelukseen, ja se on luterilaisillakin karismaattisuuteen kallistuvilla kai yleistynyt. Tiedät paremmin kuin minä. Itse olen suunnilleen kerran ollut “Jumalanpalveluksessa” jonka aloitus tällä kaavalla oli niin vaivaannuttavaa, että ilmeisesti ihan ok porukka sai minulta aika rankan tuomion. Satuin varmaan paikalle väärään aikaan, mutta sillä kertaa musiikki oli surkeaa ja käsien heiluttelu sekä laulaminen pakonomaista, vaisua ja tragikoomista.
Minä olen nähnyt, ja kokenut kanttorina ja muusikkona sitä itsessäni ja ympäristössä. Luterilainen perinne on tosiaan meillä harmaa (ihmekös tuo, Ukko-Paavon ja metsien sekä kurkiaurojen, soiden ja pitkospuiden maassa) mutta messussa on kyllä sisäänrakennettuna paljonkin tunne-elämää ruokkivaa hengellisyyttä. Näinhän se menee: Johdanto (synnintunnustus ja -päästö tärkeät), Sana (jonka lopulla esirukous(, Ehtoollinen, Ylistys. Muusikkona ajattelen aina, että ihminen voi elää tunteillaan tämän kaaren. Usein tosiaan varsinkin lopussa kuuluu ja näkyy kiitos ja ylistys saaduista lahjoista, armon sanasta ja ehtoollisesta.
Edit: Itse asiassa juuri tämä ajatus ihmisen muutoksesta vastauksena Jumalan lahjoihin voi puuttua siellä missä kaavamaisesti koetetaan aluksi pumpata porukkaan jotain. Eihän sitä reaktiota aidosti tule, ennenkuin on saatu ravinto.
Keskiössä on Jeesus palvonnan kohteena, ylistävänä osapuolena seurakunta. Jos olo kohenee ylistyksessä, se ei liene paha juttu, kun Jumala on meille hyvä ja pitää sanansa.
Olen varma siitä, että hurmahenkisissä ylistyskokouksissa ihanat tunteet ovat aitoja. Jos reaktiota ei aidosti mielestäsi tule jonkin karismaattisen porukan ylistyssessiossa, niin tuleeko mielestäsi epäaitoja reaktioita? En itse voisi käsittää sitä väitettä, että ylistämiseen liittyvät tunteet ovat epäaitoja.
Sakramentit ja sana vaativat uskoa, sitä uskoa, jonka Jumala itse saa aikaan. Muutoin me turvaudumme omaan uskoomme emmekä käsitä uskoa tarttumistoiminnoksi, tyhjäksi kädeksi, jolla lahja otetaan vastaan. Silloin myös juostaan puhujalta toiselle metsästämässä kokemuksia kuin sähköiskun saaneet murmelit.
Kun uskova tarttuu sakramentissa hänelle tarjottuun armoon, silloin hän voi olla varma syntien anteeksiantamuksesta, eikä hänen tarvitse metsästellä kokemuksia eri puhujilta.
Matt 23:10: “Älkääkä antako kutsua itseänne mestareiksi, sillä yksi on teidän mestarinne, Kristus.”
Erikoinen kysymys. Katson, että kirkolla ei ole lupa luopua kasteesta ja ehtoollisesta. Ne konkreettisina toimituksina auttavat ihmisiä uskomaan. Erityisesti heikkoa uskoa ne vahvistavat ja vakuuttavat armon osallisuudesta, ja sehän riittää.
Mutta tuohon kysymykseesi - ei, minun ei ole vaikea uskoa, koska usko on minulle helppoa. Enhän voisi edes vaikuttaa siihen, mihin uskon, koska usko on sisä- tai myötäsyntyinen asia. Usko on syntynyt ilosanoman kuulemisesta. Kaste identifioi ihmisen kristityksi ja kuvaa uuden elämän syntymistä, ja ehtoollinen ilmaisee tahtoa pysyä uudessa elämässä. Kumpikin vahvistavat uskoa.
Varmasti menisin kasteelle, jos minua ei olisi kastettu. Ehtoollista nautin lähinnä siksi, että se kuuluu kuvioon, enkä ajattele, että erityisesti sen tähden Jumala on minulle armollinen. Jumala on minulle armollinen, koska uskon Jeesukseen Kristukseen.
Jyväskylän vapaaseurakunnassa oli ylistyssessiota Torontoilmiön aikoihin vetänyt bändi nimeltään Virranjakajat. Vähän leikkimielinen nimi mutta se kyllä kertoo jotain.
Ylistyslaulujen sanoitukset eivät puhuneet ainakaan ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Jeesus mainittiin välillä nimeltä mutta sanoissa oli sellaisia aiheita, että Jumala on suuri, hallitsee, ei ole ketään Hänen vertaistaan, janoamme Hänen rakkauttaan ja voimaansa. Ym.
Selvästi oli käytössä metodiikka. Käsiä kohoteltiin, laulujen säkeistöt toistettiin noin kymmenen kertaa, ylistyksen vetäjät lietsoivat tunnelmaa parhaansa mukaan.
Itse en mitään muuta kokemusta kyseisestä toiminnasta saanut kuin sen, että touhu pitkästytti.
Myöhemmin luterilaisissakin yhteisöissä on ollut tätä samaa ylistystouhua, vain lievempänä, mutta ydinsisältö on sama edelleen.
@Glacialis on mielestäni oikeassa siinä, että vanhan ihmisen itsekkäät motiivit karismaattisuudessa ovat vallalla. Haluan kokea jotain ihanaa tunnetta ja jospa saisin vaikuttavia hengellisiä lahjoja ja kokemuksia ja voisin olla silloin jotain.
Niin, en ole varma tiedätkö mistä puhun ja mitä kritisoin. Kun omaan (helluntai)seurakuntaani tuli 1980-luvulla syvää kiilaa uskovien välille lietsova ylistysmetodiikan karhaoppi, jouduin seuraamaan todella läheltä, kuinka järkytttävää tuhoa se sai aikaan. Jotkut valveutuneet ja voimakkaat ja riittävän rohkeat helluntaisaarnaajat asettuivat vahvaa harhaoppia kritisoimaan, kuten tämä Matti Pyykkönen Pielaveden helluntaiseurakunnassa vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2017:
Tämä helluntaiseurakunta jossa olen viime aikoina vieraillut on tältä osin hyvin tervehenkinen. Lauluja ei pitkitetä turhaan. Musiikki on ennemminkin rauhallista ja kaunista kuin ‘tunteita lietsovaa’. Lauluja lauletaan pariin, kolmeen otteeseen kokouksen aikana, hyvin samaan tapaan kuin virsiä jumalanpalveluksessa. Toki osa porukasta nostaa kädet ja hieman liikkuu musiikin tahtiin mutta minusta se on ihan ok, tykkään.
Jopa ihan normi katolisissa porukoissa tätä tapahtuu latinomaissa missä ihmiset ovat kehollisempia kuin täällä Pohjolassa.
Osa porukasta rukoilee kielillä, osa ei, homma pysyy hyvinkin rauhallisena ja kasassa.
Ennen ehtoollista on hiljaisempi rukoushetki, tarkoituksena rukoilla eri tyyliin kuin laulujen aikana.
Eli niin kuin tässäkin ketjussa on tullut todettua, helluntaiseurakuntia on erilaisia. Eivät katolisetkaan seurakunnat kristillisessä kotimaassani Espanjassa olleet kaikki samanlaisia, ja ihmisillä on katolisissa maissa nykyään aika usein tapana valita seurakuntansa eikä vain mennä alueelliseen omaan seurakuntaansa.
En ole aiemmin pitänyt tätä ilmiötä hyvänä, mutta mistäs senkään tietää, ehkä tästä syntyy hyviä hedelmiä. Suomessa, missä seurakuntia on vähän ei ole mahdollista valita, ja seurakunnat ovat suurinpiirtein keskivertoa peruskauraa joka paikassa. Se on minusta ollut harmi.
Muoks. Muokkailen aika paljon. Mulla tulee virheitä näillä mobiililaitteilla.
Onko sinun mahdollista omalla paikkakunnallasi valita kokoontumispaikka jossa on vähemmän epäkohtia?
Epäkohtia on kuitenkin aina, täydellistä seurakuntaa ei ole, joten jos haluaa osallistua seurakunnan elämään on myös osattava olla joustava.
Näyttää siltä, että ainakin sinä tiedät mistä puhun. Pahinta koko kuviossa on ollut se, jos seurakuntalaiset eivät lähteneet mukaan edestä ohjattuun ylistysbakkanaaliin, heitä syyllistettiin hyvinkin voimakkaasti tyyliin, että “kuolleet eivät ylistä” (Ps 115:17) ja “jos sydämessäsi ei ole vihaa, nosta kätesi” (1.Tim 2:8). Sellainen on karmeaa Raamatulla puoskarointia, kun painopiste on selvästi ulkoisessa ilmaisussa eikä armahdetun sisäisessä mielentilassa. Metodiikka vinouttaa ihmisen mielen.
Hyvän ravinnon päälle tulee kiitosta ja ylistystä ihan itsekseen ja painostamatta, mutta tärkein huomio lienee kuitenkin se, että Uudessa testamentissa ei ole kuvatunlaista ylistysmetodiikan mallia.
Ylistysmetodiikan harhaopissa tietynlaisesta kiitoksen tavasta tulee kilpailija Kristuksen ristille. Harhaopissa tie Jumalan läsnäoloon ja kaikkeinpyhimpään kulkee rukouksen ja kiitoksen metodiikan kautta eikä ristin veren kautta. Ylistäjät pyrkivät sinne, jossa vapahdetut jo ovat.
Vaarallisin harhaoppi on sellainen, joka on mahdollisimman lähellä oikeaa, mutta onnistuu oikean syrjäyttämään. Nimittäin yksi raamatullinen tie Hengen täyteyteen on todellakin laulaminen, mutta kyseessä ei ole transsinomainen metodiikka:
“Täyttykää Hengellä, puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle, kiittäen aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” (Ef 5:18-20)
Eihän kukaan kristitty halua vastustaa kehotusta ylistää Jumalaa, mutta ylistysmetodiikan harhaoppi antaa ylistykselle (ja palvonnalle) täysin vinoutuneen sisällön.
Kyllä näin on. Minä olen nyt kiinnittänyt huomiota ylistysmetodiikan harhaoppiin, johon käsitykseni mukaan merkittävä osa helluntaiseurakunnistakin on luisunut, ja valitettavasti sellaista eksymistä on havaittavissa luterilaisissakin piireissä.
Toistan vielä tämän: Ei kukaan kristitty halua vastustaa kehotusta ylistää Jumalaa, mutta ylistysmetodiikan harhaoppi antaa ylistykselle (ja palvonnalle) täysin vinoutuneen sisällön.
John Michael Talbot, katolinen munkki, on tehnyt ylistys- ja muunlaisia hengellisiä lauluja ainakin 80-luvulta lähtien. En ollut uskoa, kun kuulin alla olevan kappaleen vaimoni cd:ltä, jonka hän oli nuorena ostanut, että kyseessä on katolisessa kirkossa pidetty ylistyskokous. Koko levy on kuin helluntaikarismaattisemmista piireistä. Tykästyin kyllä heti, vaikka muutama Mariallekin osoitettu kiitos löytyi samalta levyltä.
Jos on nähnyt katolisuutta vain Suomessa, tämä on iso yllätys.
Tämä on yksi syy miksi en oikein kotiudu katoliseen kirkkoon Suomessa.
En osallistunut ihan tuollaiseen seurakuntaelämään Espanjassa mutta tilaisuudet olivat kuitenkin huomattavasti enemmän karismaattisia ja eläväisiä kuin Suomessa vastaavat.
