Tämä. Ja silti se on hyvin, hyvin lähellä ajatusta siitä, että yhteisellä laululla halutaan täyttyä Hengellä - ja siinähän ei ole mitään moitittavaa, päin vastoin. Ongelma on siinä, mikä sisältö “ylistykselle” annetaan. Ja omien kokemuksieni pohjalta voin sanoa, että se saattaa olla silkkaa henkistä väkivaltaa.
Olen itsekin musikanttina toiminut monipuolisissa musiikkitehtävissä (srk-säestys, sekakuoro, lauluryhmät, ylistysryhmät, gospelyhtye) ja pyrkinyt sitä kautta palvelemaan seurakunnan tilaisuuksissa.
Mutta minua suoraan sanoen tympii nykyajan (TV, YouTube) pianon pimputus ylistyslaulujen säestyksessä musiikin yksipuolistuttua ja kavennuttua pelkkään ylistyslaulantaan. Kaipaan monipuolisuutta, sekakuoroja, virsiä ja kunnollisia hengellisiä lauluja. Gospelyhtyeitä en niinkään kaipaa, ne kun tuppaavat olemaan lähinnä nuorison harrastustoimintaa ilman asiallista hengellistä viritystä ja henkeä.
Musiikilta ja laululta ja säestykseltä odotan korkeaa laatua, ja siinä suhteessa joudun valitettavasti useimmiten pettymään. Pelkästään sen takia kiehtoisi perustaa jokin musiikkiryhmä.
Uskova ihminen voi uskoa pelkän sanan tähden. Tiedän luterilaisia, jotka eivät ajattele (lapsi)kastettaan aikuisina tai saa sen ajattelemisesta mitään ravintoa. He eivät mielessään palaa kasteen armoon vahvistaakseen uskoaan. Heille riittää pelkät raamatunkohdat siihen. Minua ei uskovana puhutellut kaste uskoa vahvistavassa merkityksessä, eikä ehtoollinen vahvistanut uskoani, vaikka sillä kävinkin.
Tarkoitin kysyä sitä, että onko sinulle jo kastettuna ja ehtoollisellakin menneisyydessä käyneenä henkilökohtaisesti vaikea uskoa nykyään ilman ehtoollisella käymistä ja ilman kasteesi ajattelemista siihen, että Jumala on sinulle armollinen. Minua luterilaisena ihmetytti se, miksi monien on vaikea uskoa pelkkään sanaan. Koetaanko Jumala pikkumaisena tai ankarana, ja siksi armoon uskominen on vaikeaa ilman rituaalien ajattelemista ja toistamista, joilla Jumala ikään kuin lepytetään?
Enhän minä tätä toki kiellä. Missouri-synodin katekismus sanoittaa tämän hienosti.
Is it possible for an unbaptized person to be saved? Yes. Only unbelief condemns. Before the institution of Baptism, Old Testament believers were saved through faith in the promise of Christ. Those who believe the Gospel and yet die before Baptism are not condemned, because they “have been born again, not of perishable seed but of imperishable, through the living and abiding word of God” (1 Peter 1:23). However, faith does not despise what the Lord promises and gives in Baptism. The unbaptized should not delay in receiving Baptism.
Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että kasteen halveksiminen on epäuskoa, koska Jumala on siihen liittänyt nimenomaan syntien anteeksiantamuksen. Kaste samoin kuin sana ja ehtoollinen ovat armonvälineitä joissa Jumala toimii.
Kastettani varsinkaan en ajattele käytännössä koskaan. Silti hyvä että minut on kastettu, se riittää. Ehtoollisen merkitys on minulle suurempi ja vaikka yleensä en koe mitään siinä, vahvistaa ja rohkaisee se silti minua uskossani. Sitten on vielä ne kolme kertaa, jolloin olen kokenut erittäin voimakkaasti Kristuksen läsnäoloa ehtoollisen jälkeen joitakin tunteja myöhemmin.
Varsinkin ensimmäisellä kerralla yli 30 vuotta sitten se oli suorastaan mykistävää ja suurta ihmetystä herättävää. Naispappi jolta en kuvitellut saavani tilaisuudesta mitään ja menin kotiini yksin pettyneenä, mutta sen jälkeen Kristus ilmestyi, ei näkyvänä tai kuultavana, vaan läsnäolokokemuksena, jossa tiesin jopa metrin tarkkuudella, missä kohtaa huonetta hän oli. Läsnäolo oli todella voimakas.
Tervetuloa siis perusluterilaiseen messuun. Meillä toteutuu tuo ainakin. Sekakuoroissa on se ongelma että ne ikääntyvät, ja nuoremmat eivät ehdi sitoutua. Siksi on pienempiä lauluryhmiä joissa ei välttämättä perinteinen SATB enää ole mielekäs.
Se on oikein. Toisaalta pieni horjunta ei kaada tavoitteita. Messussa seurakunta rukoilee ja ylistää sävelin ja kuoron sekä soiton tehtävä on palvella seurakuntaa. Tasovaatimus ei ole konserttiluokkaa. Päinvastoin, huippuosaajat vievät huomiota sanomasta, pahimmillaan.
Muiden ihmisten läsnäolo kirkossa tai ylistyshuoneessa ja odotusten luonne vaikuttaa monien kohdalla tunteisiin positiivisesti (myös rockkonserteissa, karismaattisen poliittisen puhujan kokouksissa jne). Ihmisiä on sekä luterilaisissa jumiksissa että hurmahenkisissä kokouksissa. Musiikki vaikuttaa monien kohdalla tunteisiin positiivisesti. Musiikkia on sekä hurmahenkisissä että luterilaisissa kokouksissa. Molemmat edelliset seikat ovat nähdäkseni metodeja, jotka aiheuttavat fiiliksiä. Ei voi siis mielestäni vain hurmahenkisiä pitää sellaisina, jotka itse aikaansaavat uskonnolliset tuntemuksensa tai “psyykkaavat” osaltaan itsensä niihin.
Tämä on irvikuva luterilaisuudesta, ainakin siitä.
Joka noin ajattelee, on saanut väärää opetusta.
Kaste ja ehtoollinen eivät ole lakia eivätkä rituaaleja velvollisuuden vuoksi.
Armonvälineet ovat sitä mitä nimi sanoo: Välineitä joiden kautta Jumala vuodattaa armoaan meihin.
Evankeliumia on siis se että saarnataan kasteen lahjasta joka uskolla otetaan vastaan. Ja että sanotaan: Syö ja juo, lähde on avoin!
Jumalaan uskotaan kun saadaan usko lahjaksi Pyhän Hengen vaikutuksesta. Samaa uskoa on se jota kasteen todistus Jumalan lapseudesta ja ravinto ehtoollisen pöydässä pitää yllä.
Miksi monen kastetun ihmisen armoon uskominen ilman ehtoollisella käymistä ja kasteen ajattelemista on vaikeaa?
Jos sleyläisen olisi helppoa uskoa Kristuksen olevan armollinen ilman oman kasteen ajattelemista, niin tuskin hänen tarvitsisi kuulla saarnoissa kasteen armoon palaamisesta?
Lisään tähän vielä omasta ehtoolliskokemuksestani, että kirkon arki-illan ehtoollisen vietossa ei ollut mitään kokemuksellista, päinvastoin se oli äärimmäisen kaavamainen, puiseva, enkä saarnastakaan saanut mitään, jos sellainen siellä oli. Vain pari kolme virttä ja normaali ehtoollisjumalanpalveluksen liturgia, ja nekin siten, että jäi olo, ettei käteen jäänyt mitään muuta kuin tyhjää.
Tämä ensimmäinen tapahtui Helsingin Meilahden kirkossa 80-90-lukujen taitteessa ja kun kävelin bussipysäkille Mannerheimintielle matkalle kotiin Haagaan, oli olo pettynyt ja tunne, ettei tästä saanut mitään. Sitten tuli Kristus, enkeli, Pyhä Henki, tai muu aiheeseen liittyvä ja tunsin hänen läsnäolonsa kotona nukkumaan mennessä. Vahvin veikkaus ensimmäisen puolesta.
Tämä käsite on lähellä uskoontulon käsitettä, evankelinen ja luterilainen versio ja myös slogan.
Kasteen armoon palaa ihminen joka on luullut että Jumala vaatii lepytystä tai että usko on suorittamista johon ei yllä. Hänelle selviää että Raamatun mukaan Jumala rakastaa ihan tavallista ihmistä ja että kaste todistaa sen koskevan kastettua yksilöä.
Ei kasteeseen pidä keskittyä eikä sitä täydyjulistaa ja ajatella. Vaan se on jotain joka antaa meille hyvää.
Kasteen armo on ihan samaa Jumalan armoa kuin muukin hänen rakkautensa.
Koska meissä uskovissa on vielä liha, synnillinen Aadam. Lisäksi on huomioitava, että seurakunnassa on monenlaisia ihmisiä ja monelaisissa uskonelämän vaiheissa eläviä uskovia, jolloin pitää pyrkiä huomioimaan kaikkien yksilöllisetkin tarpeet. Vanha “tervaskanto” ei tarvitse samassa määrin armonvälineiden esilläpitämistä kuin uskossaan nuori. Kaikki me kuitenkin tuemme siellä toisiamme.
Musiikki on tunteisiin vaikuttavaa. Olet siinä oikeassa.
Ero on se, että messussa on kysymys kokonaisuudesta, mitä edellä kuvasin. Musiikki on luterilaisen teologian mukaan soivaa sanaa. Se liittyy opetukseen, rukoukseen ja ylistykseen.
Helluntailais-karismaattinen tavoite on ainakin yleisesti ajatellen toinen. Pyritään vaikuttamaan ensisijassa tunteisiin ja tunnelmaan.
Ongelma ei ole että meillä on tunteet ja että uskontoon kuuluu tunne. Ongelma ei ole että pohjoiseurooppalaisen ihmisen luonne on perinteisesti introvertimpi kuin eteläisen. Tai amerikkalaisen.
Kyse on nähdäkseni teologiasta. Vanhat kirkot joihin luen luterilaisen kirkon, uskovat että Pyhä Henki vaikuttaa sanassa ja sakramenteissa erityisesti ja missä ja miten tahtoo. Ns vapaat suunnat ym ajattelevat enemmän niin että Pyhää Henkeä jotenkin saadaan aikaan . Luvataan erityisiä tunteita ja kokemuksia, ihmeitä. Silloin kaikki tunnevaikuttaminen irtoaa sanasta. Keskus ei ole enää evankeliumi vaan ihmisen kokemus.
En oikein tiedä kuinka monella kristityllä se varsinaisesti menee näin.
Itsellä vahva Jumalan armoon uskominen alkoi käytännössä kirkon ja sakramenttien ulkopuolella joten uskoni siihen on vahva.
Sakramentit ovat sitten osaltaan auttaneet kristittynä elämisessä.
Koska minulle sekä kaste että ehtoollinen ovat symbolisia uskon tukia ja vahvistajia, en näe kasteeni tai ehtoollisella käymiseni vaikuttavan siihen, onko Jumala minulle armollinen. Merkitystä on sillä, uskonko Jeesukseen Kristukseen, joka teurastettuna Jumalan Karitsana uhrasi itsensä meidän tähtemme. Olen jokseenkin satavarma, että sekä kaste että ehtoollinen viittaavat samaan tärkeimpään asiaan eli kristinuskon ytimeen, ristiinnaulittuun Kristukseen ja siis uskoon Häneen.
Matti Väisänen on pitänyt omaa kastetodistusta seinällä. Ilmeisesti sen näkeminen on ollut hänelle säännöllinen muistutus siitä, että juuri hänet on armahdettu. Hyvin tuntemani uskova on puolestaan pitänyt ristiinnaulittua seinällä. Kastettaan hän ei ole ajatellut.
Ilmeisesti joidenkin uskovien on vaikea uskoa olevansa turvassa vain uskomalla kaikkia ihmisiä koskevaan sovitukseen? Tavallaan se vaikeus on epäuskoa, koska kaikki sisältää aivan kaikki. Ei ole armahdettu vain niitä eikä annettu varmuutta vain niille, jotka saavat varmuuden siitä että ovat armahdettuja oman kasteensa ajattelemisesta ja siihen turvautumisesta.
Ehtoollinen on myös henkilökohtainen. Sinun puolestasi vuodatettu.
Ulkokohtaiset sakramentit ovat siis hyvin henkilökohtaisia.
No, en saa sinua vakuutettua, siltä näyttää.
Mutta minä pidän siis näitä viestejäsi osoituksena että joko et ymmärrä luterilaista armonvälineitä koskevaa oppia tai sitten sinulle on opetettu jotain muuta siitä.
Dogmatiikan materiaalia kyllä löytyy esim kasteesta vaikka kuinka paljon. Siitä selviää uskon ja kasteen yhteys ja suhde. Luterilaisen opin näkemys siis.
Kyllä ymmärrän sen, @tortoise, että luterilaisuudessa kasteessa saadaan usko, jolla uskotaan myös kaikkien sovitukseen. Mutta nähdäkseni ei silloin tarvitsisi esim. kenenkään etsiä henkilökohtaista uskonvarmuutta omasta kastetodistuksesta, kun uskossa sovitukseen on itsessään varmuus. Varmuutta siitä, että on sovitettu, ei tarvitse etsiä omasta kasteesta tai kastetodistuksesta, vaikka ajattelisikin uskonelämän alkaneen kasteesta. “Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä.” (1 Joh. 5:10)
Usko ei ole tunteen ja kokemuksen tasolla stabiili tila, monellekaan.
Jos jollekin on, niin sitten hän porskuttaa onnellisesti, se on ok.
Monelle uskovalle tulee vaikeita aikoja.
Muun muassa tässä mielessä on tärkeää saarnata kasteen lahjasta. Kaste ja Jumalan armoliitto on luja vaikka ihmisellä on häilyvä mieli ja kokemukset vaihtuvat. Aivan niin kuin Raamatun lukemista ja sanan kuuloa tarvitaan läpi elämän, samoin omakohtaista kasteessa saatua lahjaa voi muistaa. Ei pakosta, vaan mahdollisuutena, evankeliumiin kuuluvana.
Lisäksi kasteella on se jokapäiväisen parannuksen aspekti. Kastettu elää uutta elämää Kristuksessa.