4 viestiä yhdistettiin ketjuun: Miksi samaa syntiä täytyy pyytää anteeksi uudestaan ja uudestaan?
Jos suruttomuus tarkoittaa myös ahdistuksettomuutta suhteessa Jumalaan, niin olen samaa mieltä kanssasi siitä, että luterilainen vanhurskauttava usko ei johda suruttomuuteen.
Luterilainen tosin sanoo, että laki ja evankeliumi on erotettava toisistaan ja vain laki ahdistaa, mutta kristitty on omassatunnossaan vain evankeliumin tai armon vallassa. Nähdäkseni tämä toimii lähinnä vain paperilla tai teoriassa, mutta ei usein käytännössä. Luther itsekin kirjoitti siitä, ettei ole vielä kunnolla oppinut erottamaan lakia ja evankeliumia toisistaan. Raamatusta löytyy armosta vakuuttavia kohtia, mutta sieltä löytyy myös pelottavia tai epävarmuutta synnyttäviä kohtia. Tuskin luterilainen on niille immuuni, vaikka olisi omaksunut ajatuksen siitä, että laki ja evankeliumi on erotettava toisistaan.
Ehkä wanhojen kirkkojen kirkon ja papiston auktoriteettia enemmän korostava kristillisyys luo vahvemman subjektiivisen varmuuden, koska siinä tukeudutaan vahvasti muihin ihmisiin (1 Tim. 3:15), esim. papin synninpäästöön, kun taas hyvin raamattukeskeinen ja kirkkoa ja papistoa vähemmän painottava uskonpuhdistuksen perillinen on tukeutumassa lähinnä Raamatun ja erilaisten dogmaattisten teosten sanoihin, joista löytyy paljon epävarmuutta ja ahdistusta synnyttäviä kohtia. Uskonpuhdistuksen perillisiä on monenlaisia. Kirkkoa väheksyvä asenne ei pidä paikkansa suhteessa esim. niihin luterilaisiin, jotka ovat kirkko- ja messukeskeisiä. Esim. Luther-säätiössä painotettiin pastorin virkaa ja kuuliaisuutta pastoreille.
Jos sydän on petollinen yli kaiken ja pahanilkinen (Jer. 17:9), on vaikea siltä pohjalta luottaa omaan raamatuntulkintaan, varsinkin, kun joutuu lisäksi tukeutumaan Raamatun ulkopuolisiin sanakirjoihin ja kielioppeihin, jotka eivät ole Pyhän Hengen inspiroimia. Vähintään on siltä pohjalta todettava, että kaikki on hyvin moniselitteistä, subjektiivista, ei-inspiroitua ja epävarmaa. Vaikka yhteisö päättäisi siitä, mikä on oikea tulkinta, kyse olisi silti tulkinnasta. Helluntailaisten kanssa keskustellessani olen eniten törmännyt asenteeseen, josta paistoi läpi ajatus: me emme tulkitse, me olemme erehtymättömiä. Toisaalta olen törmännyt hellareihin, joista olen kaikista kohtaamistani kristityistä eniten pitänyt.
3 tykkäystä
Helluntailaiset eivät ajattele muiden kristittyjen olevan kadotettuja, mutta he ajattelevat, että heillä on “kirkkain valo”. 
Heidän tulisi ehkä tehdä parannusta hengellisestä korskeudesta. Maallikkoliikkeenä heillä on myös uskonnonfilosofisesti heikot eväät vahvistaa laumaa. Puheet ovat helposti tunteellisia kertomuksia siitä, kuinka Jeesus teki sitä ja teki tätä…
Helluntaiseurakuntien jäsenet ovat kirjavaa porukkaa, päin vastoin kuin esimerkiksi jehovantodistajat ja mormonit. Olen tuntenut ihastuttavia ja Jumalaa rakastavia helluntailaisia, mutta heidän joukossaan olen myös kohdannut muutaman saatanan silmästä silmään. Oma joukkonsa on useamman polven lapsesta saakka helluntaikulttuuriin kasvaneet ja muu “kermaväki”, varsinkin saarnaajien lapset.
Kovin paljon seurakuntaväki kipuilee oman riittämättömyyden tunteen kanssa sekä myös Hengen janon kanssa, janon joka ei väärien mielikuvien takia koskaan tyydyty. Ja nämä ongelmat ovat vain opetuksen laaduttomuuden syytä. En nyt moiti siitä asiasta pelkästään helluntailaisia, sillä opetuksen (saarnan) naiivi pinnallisuus kalvaa varmaankin kaikkia kirkkokuntia.
Miten itse olet päässyt riittämättömyyden tunteesta, vai koskeeko se sinuakin?
Jos ihminen jakaa mielessään ihmiselämän siihen, minkälainen sen tulisi olla, ja siihen, minkälainen sen ei tulisi olla, ja vertaa omaa elämäänsä siihen, miten se suhtautuu niihin, niin hän auttamatta kokee esim. riittämättömyyden tunnetta, pettymystä, häpeää tai syyllisyyttä.
Vaikka kristitty uskoisi siihen, että uskonnollinen laki on täytetty hänen puolestaan coram Deo (uskonnollisen lain täyttämys imputatiivisesti luetaan kristityn hyväksi ikään kuin hän olisi itse sen täyttänyt), ei hän silti olisi vapautettu riittämättömyyden tunteesta, joka johtuu oman elämän mielensisäisestä hyvään tai ideaaliin vertaamisesta, ei ainakaan ihmisten edessä (coram hominibus), sillä jos hän olisi siitä vapautunut, esim. häpeää olisi mahdotonta kokea.
Moni ihminen kokee riittämättömyyttä ja häpeää myös itsensä edessä, kun ei ole ketään ihmistä, jonka edessä hävetä, ja vaikka tiedostaisi, ettei kukaan ihminen arvostele tai saata häpeäntunteeseen.
Vaikea minun on ajatella, ettei moni esim. forenssiseen vanhurskautukseen uskova kokisi häpeää koskaan Jumalansa edessä.
Oletko koskaan rakastanut jotain ihmistä ja saanut vastarakkautta, että välillänne on niin paljon rakkautta että pystytte olemaan ihan paljaita, nayttämään todellisen itsenne eikä rakkaus silti siitä vähene?
Häpeä on olemassa yhtenä tunteena mutta se ei hallitse, sillä rakkauden mukanaan tuoma luottamus ja hyväksyminen ovat suurempia kuin häpeä.
Tällainen suhde ihmisellä on elävään Jumalaan.
Päällimmäisenä on tunne ihailusta, halusta olla läsnä ja pahana päivänä purkaa sydäntään luottamuksellisessa seurassa. Ilosta ja kiitoksesta.
Riittämättömyydelle ei silloin ole tarvetta.
Muoks. Sori autocorrect typo
2 tykkäystä
En minä läheisteni edessä häpeä. Joidenkin muiden ihmisten edessä kokemani häpeä on ennen kaikkea häpeää itseni edessä, eli tiedostan, etteivät he minua oikeasti arvostele, vaan minä arvostelen itseäni heidän edessään, koska olen imenyt itseeni käsityksen, että minun tulisi olla tietyissä asioissa tietynlainen ihminen.
Hyvin sanoitit asian!
1 tykkäys
Ilahduttavan hyvä kysymys. Totean, että minä en koe minkäänlaista riittämättömyyden tunnetta. Ei siksi että olisin ihmisenä onnistunut tai että toteuttaisin laadukkaasti Jumalan tahtoa. Ei sinne päinkään.
Riittämättömyyden tunnetta voi aiheuttaa toisaalta se, että omat uskonsuoritukset (rukous, raamatunluku, evankeliointi, uhraaminen yms) ovat olleet ehkä laimeita, toisaalta se, että oma kelvottomuus (synnillisyys, maailmallisuus, lankeemukset yms) on aiheuttanut väsymystä ja epätoivoa.
Lääke tuohon kaikkeen on hyvin yksinkertainen: näemme toisemme Kristuksessa täydellisinä, juuri tällaisinamme täysin hyväksyttyinä virheinemme ja heikkouksinemme ja laiskuuksinemme ja keljuine luonteenpiirteinemme ja vähäuskoisuuksinemme.
Mielestäni tällä tavoin eli aivan sellaisenaan meidän tulisi hyväksyä pelastukseen osallisena ilman ehtoja jokainen, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen kirkkokunnasta tai uskonsuunasta riippumatta, ja sen tulisi näkyä erittäin kirkkaasti myös seurakuntien opetuksessa, koska varsinkin me suomalaiset uskovat olemme kovin taipuvaisia taakoittumaan ja epäilemään taivasosuuttamme.
Jokainen meistä on jossakin asiassa harhassa, mutta tässä ei nyt ole kyse siitä, vaan uskovien ja seurakuntien hyvinvoinnista.
Ja sitten itse kysymykseesi. Varmasti minullakin oli nuorena kipuilua oman hengellisen elämäni laadun suhteen. Riittämättömyyden tunteesta minut on vapauttanut selkeä uskonvanhurskausoppi, joka vanhemmiten on yhä vain kirkastunut kirkastumistaan. Nykyään voisin sanoa, että salaisuus on se, että minä olen kuollut, minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu (Kol 3:3, Gal 2:19). Näin ollen kyse ei ole laisinkaan omasta onnistumisestani, niin kauan kuin luottamus Jumalaan ja usko Jeesukseen säilyy. Sain kertaheitolla koko elämäni anteeksi.
3 tykkäystä
Syy siihen, miksi ei löydy tuota yhteyttä kokonaisvaltaisessa mielessä kirkkokuntarajojen yli, on minun uskonpuhdistuksen ilmapiirin hapattaman hengen näkökulmasta siinä, että kolmas uskonkappale tavallaan jyrää toisen uskonkappaleen sisällön väärällä tavalla alleen. Pyhästä Hengestä tulee silloin Kristuksen työtä ja siihen perustuvaa pelastusta keskeisempi esim. hurmahenkisten karismaatikkojen vääristyneen Pyhä Henki -keskeisyyden kohdalla, tai näkyvästä kirkosta ja virasta tulee Kristuksen lunastusta keskeisempi.
Mielestäni kolmannen uskonkappaleen kohta, jossa sanotaan, että uskon “syntien anteeksiantamisen” pitäisi ottaa siitä uskonkappaleesta keskeisimmäksi kohdaksi. Se liittyy tietenkin Jeesukseen, ja kaikki, jotka lukevat uskontunnustusta, tavallaan nähdäkseni myöntävät, että syntien anteeksiantamus on keskeisempi kuin kirkko, virka tai Pyhä Henki itsessään. Keskeisintä on Kristuksen työ ja siihen perustuva syntien anteeksiantamus, ja muut (kirkko, virka, Pyhä Henki, pyhäin yhteys) ovat vain välikappaleita sen saamiseksi. Miten näet voisi perustella sen, että syntien anteeksiantamus olisi vähemmän keskeinen kuin kirkollinen virka ja sellainen Pyhän Hengen toiminta, joka ei liity syntien anteeksiantamuksen kirkastamiseen? Pyhän Hengen varsinainen tai tärkein tehtävähän on kirkastaa evankeliumia, johon syntien anteeksiantaminen perustuu.
1 tykkäys
Tämä oli yksi niistä seikoista joka minua ahdisti Lähetyshiippakunnassa. Käsitettiin Jumalan valtakunnan tuleminen näkyvällä tavalla kääntämällä Raamatun sanat muotoon “Taivasten valtakunta on teidän keskellänne” ja vaadittiin ehdottomasti noudattamaan tätä muotoa ja sillä käsitettiin näkyvää kirkkoa, näkyviä sakramentteja, näkyvää virkaa. Teksti kuitenkin kuuluu seuraavasti:
Luuk. 17:20-21: “Ja kun fariseukset kysyivät häneltä, milloin Jumalan valtakunta oli tuleva, vastasi hän heille ja sanoi: “Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: ‘Katso, täällä se on’, tahi: ‘Tuolla’; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä”.”
Jeesus siis sanoo selvästi, ettei se tule nähtävällä tavalla ja perustelee sen sillä, että Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.
Professori Jukka Thuren myös sanoo, että alkutekstissä oleva genetiivimuoto vaatii kääntämään “sisällisesti teissä.”
On kyllä totta, että taivasten valtakuntaa tarjotaan myös näkyvästi pro nobis Kristus edestämme sakramenteissa jne., mutta se omistetaan uskon kautta in nobis, Kristus meissä, siis sisällisesti.
Toivottavasti tämä asia Lähetyshiippakunnassa on nyt käsitetty tekstin vaatimalla tavalla. Eihän meitä hyödytä kirkon, viran ja sakramenttien näkyvyys, ellemme uskossa ota vastaan sitä mitä ne tarjoavat sanan kautta!
1 tykkäys
Näinhän se on. Täydennän ja tarkennan vielä vastaustani.
Eniten minua on auttanut se, että olen saanut suuren etuoikeuden kuulla Mauri Viksténin laadukasta opetusta ja myös soveltaa sitä omaan hengelliseen elämääni. Vikstenin mukaan väärentämättömässä evankeliumissa ja siis uskonvanhurskausopissa on myös Pyhän Hengen osallisuuden salaisuus. Kun ihmisen henkeen iskostuu tieto absoluuttisesta armosta, seurauksena on Pyhällä Hengellä täyttyminen ilman mitään konsteja tai pumppauksia tai muita kepulikeinoja. Itsellä on tuosta asiasta selkeä ja toistuva kokemus.
Asian voisi tulkita pelkäksi psykologiseksi vapautukseksi, mutta ainakin minulle on täysin selvää, että kyseessä ei ole pelkkä henkinen vapaus epäkuranttien vaatimusten taakasta vaan nimenomaan hengellinen yltäkylläisyyden tila, jota Paavali kuvailee näin:
“Ei Jumalan valtakunta ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.” (Room 14:17)
“'‘Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.’ Mutta sen hän sanoi Hengestä, joka niiden piti saaman, jotka uskoivat häneen.” (Joh 7:38-39)
Tämän viestin tarjoamiseen tarvitaan armoitettuja opettajia ja erittäin kirkasta teologiaa.
Mielestäni ajoittainen hengellinen oman kelvottomuuden kokeminen ja samanaikainen usko siihen, että on täysin armahdettu toisen tähden, eivät sulje pois toisiaan tai ole merkki siitä, että evankeliumi ei siitä syystä olisi kirkastunut. Yritys tehdä hengellisestä elämästä ei-paradoksaalista on nähdäkseni todellisuuden vastaista. Tietenkin voi uskoa kokematta mitään negatiivista tunnetta itsestään, mutta jos annettaisiin ymmärtää, ettei evankeliumi ole siitä syystä missään nimessä kirkastunut, jos ihminen kokee ajoittain omaa hengellistä kurjuuttaan, niin siinä olisi kyse epäraamatullisesta käsityksestä.
Yhtä aikaa avun saanut ja apua vielä saamaton:
“Minä olen kurja ja köyhä, mutta Herra pitää minusta huolen. Sinä olet minun apuni ja pelastajani; minun Jumalani, älä viivy.” (Ps. 40:18)
Tuo ilmaisusi miellytti minua kovasti. Olen itse sanoittanut sen niin, että sakramentit ovat uskon välineitä, ja usko on se ainoa pelastusarmon väline.
Suomeksi sanottuna sekä kaste että ehtoollinen ja muutkin pyhät toimitukset tukevat uskoa. Ne ovat tärkeitä, sillä varsin konkreettisella tavalla ne helpottavat uskomista ja tuovat siten Kristuksen tähän todellisuuteen, jokaisen yksilön elämään.
1 tykkäys
Pieni helluntailaisuutta koskeva kriittinen arvio voisi sopia tähän kohtaan. Korostan, että en ole tiiviisti ollut helluntailaisten kanssa tekemisissä yli 20 vuoteen, mutta sitä ennen hyvinkin paljon, ja puutun nyt 1980-luvulla alkaneeseen ylistysmetodiseen vinosuuntaukseen, joka minun käsittääkseni on näihin päiviin saakka kasvanut valtavirraksi suomalaisessa helluntaikentässä.
Varsinainen ongelma ei ehkä kuitenkaan ole ylistys ja palvonta sinänsä vaan se, millainen sisältö kyseisille käsitteille on viime vuosikymmeninä ylistysmetodiikan harhaopin kautta seurakuntiin tungettu.
Olen yhä vahvemmin sillä kannalla, että ihmisen oma vanhuskaus - uskovan kristitynkin - on kuin saastainen vaate Jumalan edessä (Jes 64:5). Myös ne muodikkaat ylistykset ja palvonnat, jotka eivät laisinkaan ole UT:n mukaisia, ovat silkkaa omavanhurskautta; ne luullakseni lähinnä oksettavat Jumalaa. Ne uhrit, jotka UT:n mukaan ovat Jumalalle mieluisia, ovat tyystin toisenlaisia, ja nekin ovat Jumalalle mieluisia vain “Jeesuksen Kristuksen kautta” (1.Piet 2:5). Kuten tämäkin:
“Niin uhratkaamme siis aina Jumalalle kiitosuhri hänen kauttansa, se on: niiden huulten hedelmät, jotka hänen nimensä tunnustavat.” (Heb 13:15, oikea käännös 1776, “tunnustavat”). τοῦτ’ ἔστιν καρπὸν χειλέων ὁμολογούντων τῷ ὀνόματι αὐτοῦ.
Meidän olisi välttämättä turvattava yksin ja ainoastaan Jeesuksen ansioon, eikä kenenkään pidä kuvitella, että omassa itsessämme olisi yhtään mitään Jumalalle kelpaavaa. Vain teeskentelevä ja umpisokea ja itselleen epärehellinen fariseus voisi toisin kuvitella.
Meidän laulamisemmekin tulee olla nöyrää kiitosta, johon Jumalan Henki yhtyy eikä missään tapauksessa korskeaa uhraamista kuvitellen sen uhrina kelpaavan Jumalalle; sellainenhan olisi silkkaa pilkkaamista. Ylistys siis ei kelpaa uhrina - siinä hyvä ja kaunis muuttuisi irvikuvakseen.
"Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta." (Jaak 1:27)
On todettava, että tunnusomaista helluntailaiselle kristillisyydelle ei ole teologisesti merkittävät pelastusopilliset prinsiipit vaan tunnepitoinen kokemuksellisuus (ihan aidossa) Pyhän Hengen janossa ja etsinnässä. Huomautan, että helluntailaisuutta ei voi muuttaa muuksi kuin mitä se on, ja niin ollen se on edellä olevan takia aina altis vaaralle suistua omavanhurskauden suohon eli sekä lakihenkisyyteen että hurmahenkisyyteen ja pahimmillaan yhtä aikaa noihin molempiin ojiin. Vaarana on se, että seurakunnista tulee ahtaita pyhitys- ja palvontaklubeja.
Viestin alkuun viitaten, omien havaintojeni mukaan näyttää siltä, että helluntailaisuus on harmillisesti luisunut pysyvästi yllä kuvatun ylistysmetodiikan pauloihin. Käytännössä se tarkoittaa loputonta laulantaa tilaisuuksien alussa, kun “ylistyksen johtajat” ovat lavalla pitkiä aikoja virittämässä seurakuntaa. Laulaminen sinänsä ei tietenkään ole huono asia vaan hyvä, sillä Hengen täyteyttähän sillä tavoitellaan, mutta liika on toki liikaa ja jos laulanta mielletään uhraamiseksi, johon Jumala muka mielistyy, kyseessä on vakava virhe. Se on itse asiassa erittäin vakava virhe, sillä focus uhkaa siirtyä sivuun siitä tärkeimmästä eli Kristuksesta Jumalan Sanana ja evankeliumina.
Toki sanotaan, että lauluissahan nimenomaan keskitytään siihen tärkeimpään eli Jeesukseen, mutta tosiasiassa se tapahtuu varsin pinnallisella tasolla, ja niinpä hyvästä tulee helposti parhaan vihollinen. Mutta se ei ole edes hyvä, jos kyse on Jumalalle laulamisesta siinä mielessä, että ajatellaan Jumalan jotenkin mielistyvän siihen laulamiseen.
Ylistysmetodiikan hedelmä on myös ollut varsin huono: se on lyönyt kiilaa seurakuntien sisälle. Sinne on saattanut jäänyt jäljelle se ylistäjien joukko, ja ristin kansa on kaikonnut tai vaiennut. Pahimmat ylilyönnit näillä alueilla ovat synnyttäneet uusia “karismaattisia” seurakuntia, jotka eivät kuulu perinteiseen helluntailiikkeeseen. Joka tapauksessa on selvää, että alun perin linjan muutos tapahtui jyräämällä ja henkistä väkivaltaa tehden. Pidän ylistysmetodiikkaa helluntailailiikkeen tuhoajana - ja tietäen sen “apostolit” - täysin tahallisena tuhotoimintana.
Lopuksi minun on välttämättä mainittava, että korkeatasoisinta opetusta, mitä itse olen kohdannut, olen saanut kuulla helluntailaiselta taholta eli usein mainitsemani lähetyssaarnaajan Mauri Viksténin kautta. Tuo Hengen ja älyn jättiläinen osasi opettaa myös kiittämisestä ja ylistämisestä raittiilla tavalla. En siis ole tässä kirjoituksessani helluntailaisuutta vastaan, vaan olen kirjoittanut liikkeen terveellä pohjalla pysymisen puolesta. On harmillista että lupaava kristillinen liike on näissä asioissa liukunut sokeasti sivuraiteille.
2 tykkäystä
Tämän asian minä ymmärrän, kuka ei haluaisi taikka toivoisi oikeita hengellisiä kokemuksia? Minulla itselläni ei ole ollut tosi pitkään aikaan yhtään mitään kokemuksia “Hengen läsnöolosta” tms.
Ehkä viimeisin “kokemus” oli se, kun olin rukoiltavana jossain ja kaaduin ihan oikeasti. Se oli erikoista. Tästäkin on jo ainakin parikymmentä vuotta. En halua ruveta arvioimaan oliko kokemus hyvä juttu vai huono juttu, täälläkin foorumilla on varmaan mielipiteitä puolesta taikka vastaan: pointti nyt vaan on se että se oli oikea kokemus, se ei tuntunut pahalta, ja ymmärrän hyvin sen että ihmiset etsivät kokemuksia ja tunteita. Olisihan se nyt hienoa jos tulisi oikein “Kirkastusvuori”-luokan kokemuksia.
3 tykkäystä
Ja voisi olla hienoa, jos minäkin löytäisin uskonyhteisön, missä voisin palvoa ja palvella.
Jos seurakuntatoiminnan ja julistuksen fokus on väärässä paikassa, kyseessä on mielestäni riipivä ongelma. Sen tähden minun on vaikea kuvitella enää palaavani helluntailaisuuteen. Seurakunnissa tarvittaisiin sekä opillinen että käytännöllinen paradigman muutos, ja sellainen on valitettavasti äärimmäisen epätodennäköinen.
Onko sinun vaikea uskoa ilman kastetta ja ehtoollista siihen, että Jumala on sinulle armollinen? Jos kristitty uskoo ilman kastetta ja ehtoollista siihen, että Jumala on hänelle armollinen, niin eikö hän omasta puolestaan voi ne unohtaa tai jättää taakseen? (Kristitty olisi siis tässä tapauksessa kastettu.) Jos taas Jumala vaatii, että myös niiden kautta uskotaan evankeliumiin, niin ne eivät enää ole armonvälineitä vaan ehtoja pelastukseen.
1 tykkäys
Toivoisin sitä itsekin sinulle, nimittäin olet jotenkin ymmärtänyt esille ottamasi asiat nurinkurisesti ja turhan kielteisesti. Ylistys ja palvonta ovat rukouksen välineitä, joissa voi kohdata Jumalaa. Kun sanoitukset ja tekstit ovat vielä lähes suoraan Raamatusta, useimmiten psalmeista, ei rukouksessa, joka ilmenee ylistyksen ja palvonnan muodoin, pitäisi olla mitään valittamista. Ja jos joku jotain rukouksessa kokee, niin hyvä hänelle.
Jumalan läsnäoloa ainakin soisin jokaisen tuntevan, olipa rukoustapa millainen hyvänsä. Jumala on hyvä ja Hän asuu rukoilevan, ylistävän ja palvovan kansansa keskellä (vapaasti Mooseksen opetuksesta), eikä Hänen kanssaan kohtaamalla rakkaudella ole rajoja, tarkkaa sovittua muotoa, kaavaa tai yhtä ainoaa oikeaa tapaa. On vain Jumalan hyvyyttä kohtaava ihminen ja kokoontuva seurakunta, jonka keskellä Jumala voi ilmestyä sanansa lupauksiin perustuen.
2 tykkäystä
Hyvin sanottu, ja tätä ylistystähän on “tavallinen” luterilainenkin messu täynnä, jos se oikein ymmärretään. Ehtoollisrukous kokonaisuudessaan on palvomista ja ylistystä, ja pidän myös siksi tärkeänä että ehtoollisen aikana soitettava ja laulettava musiikki ei poista mahdollisuutta yhtyä pyhään palvontaan ja ylistykseen. Tietenkin kulttuuriset tavat ja tottumukset tekevät vaikeaksi vetää rajaa, mutta joskus kyllä selvästi havaitsee tuossa ristiriitaa.
Eräs ihminen käytti sanaa “Pyhän Hengen pumppaus” hiljattain, ja tarkoitti kai lähinnä kristillisyyttä joissa pyritään saamaan ihmiset johonkin tilaan keinotekoisesti, ja ehkä myös sitä että ei ole ollut hyväksyttävää olla oma itsensä - ehkä alakuloinen, epävarma, heikolla uskolla lupauksiin tarttuva…
Ylistys(musiikki), jota on käytetty tuollaisessa ihmislähtöisessä ja kapeassa tarkoituksessa, voi yhdistyä monilla ihmisillä siihen että koko palvonnan aspekti tuntuu väärältä. Itse tunnen kuitenkin heikosti tätä aluetta, ja varmasti asia on kirjavampi kuin musta tahi valkoinen. Minulle riittää vanhan tai vanhahkon musiikin ylistävyys, virsien ilo ja vakavuus, ja se että rukoillaan “Hengessä ja totuudessa”, ei siis omiaan höpöttäen. Vapaamuotoinenkin rukous voi olla totuudellista ja hyvää mutta usein riittää kirjoitetut, Raamatun ja kirkon perinteen mukaiset sanat, kuten esim. messussa meillä on tapana olla.
3 tykkäystä
No, tässähän oli sitä mitä koetin sanoa, en lukenut kunnolla ennen omaa viestiäni.
Lisäisin, että paitsi Jumalan mielistymistä tuolla metodilla luultavasti tavoitellaan sitä että ihmiset voivat kokea “Pyhän Hengen läsnäolon, voiman”. Pumpataan… ja sitten voidaan mitata pallon läpimitta. Tänään Pyhää Henkeä oli näin monta senttiä, viime viikolla pari enemmän. Ei onnistuttu?! 
Hiukan asiaa sivuten
Olin juuri hiljattain palaverissa jossa mietittiin millaiset messut kiinnostavat, ja millaisia odotuksia, kokemuksia ja pettymyksiäkin kirkossa kävijöillä on.
Yksi merkittävä jaettu huomio oli, että eivät ihmiset pysy millään tempuilla mukana. Sen sijaan iloittiin siitä, että Jumala tekee halutessaan työtänsä meistä riippumatta. Jopa niin, että jäämme välillä ihmettelemään: nyt sitä kasvua tuli, vaikka ei tehty mitään erikoista. Ehkä se kuitenkin myös todettiin yhdessä, että rosoisuus ja mokailukin voi auttaa asiassa. Ihmiset saattavat käydä siellä, missä ei ole liian täydellistä, liian harkittua ja tarkkaa käyttäytymistä.
1 tykkäys