Mulla on ollut vaikeita aikoja ja itse asiassa vasta nyt havahdun siihen että en niinä aikoina luottanut sakramenttihin yleensä, vielä vähemmän kasteeseen. Mutta siihen minä luotin että jos Jumala on ollut lähellä aina ja toistuvasti kutsunut minua elämäni aikana hän jatkaa lähellä oloa ja kutsumista.
Se on täysi mysteeri miten minä olen tästä vakuuttunut koska tämä alkoi silloin kun minua ei ollut vielä edes kastettu.
Kirkkoihin en varsinaisesti luota tänäkään päivänä. Minusta on merkityksellistä elää kirkon piirissä mutta en kyllä niihin pelastustani luota.
Kun löysin aikoinaan KKK:sta kohdan “halun kasteesta”, se puhutteli. Sitä lukiessa tuntui että sitä oikeaa kastetta minä haluaisin mutta tuntuu että sitä ei ole missään saatavilla. Joten ajattelin että halu minulla ainakin on ja Jumala näkee sen.
“Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1)
Ajatus siitä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (Room. 4:5), on evankeliumia, johon on mielestäni helppo uskoa, jos kokee itsensä jumalattomaksi. (Siinähän ei edellytetä muuta kuin jumalattomuutta.) Koska ei kuitenkaan voi nähdä tai aistia sitä, miten se vanhurskauttaminen tapahtuu, usko siihen on ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy. Tämä oli minulle uskovana evankeliumin ydin. Kaste oli minulle liian abstrakti ja ehtoollinen liian etäinen ja muodollinen tai ulkokohtainen, jotta ne olisivat voineet olla minulle henkilökohtaisesti evankeliumia. Eivät ne lakiakaan olleet.
Luterilaisuudessa kokemus siitä, että on armahdettu ja rakastettu, ja yhteisön miellyttävyys, ovat tekijöitä, jotka saavat ihmisiä jatkamaan messuissa käyntiä. Kun yhdessä vaiheessa osallistuin säännöllisesti puhdasoppisen luterilaisen seurakunnan jumalanpalveluksiin, koin vain kuivuutta. En kokenut mitään positiivista tunnetta. Miksi Pyhä Henki ei vaikuttanut mitään tai salli vaikuttaa sanansa kautta puisevaa olotilaa? En tosin ahdistustakaan tai vaativuutta kokenut. Ei ihme, etten viihtynyt hirveän pitkään ja hakeuduin muualle. Sleyn messuissa en kokenut myöskään Hengen puhaltavan omassa sisimmässäni.
Hurmoksellisessa ja raittiimmassa hellarilaisuudessa kokemukset armon läsnäolosta ja rakastetuksi tulemisesta ovat myös keskeisiä.
Olen varma siitä, ettei kukaan jaksaisi käydä messuissa, jos ei kokisi muuta kuin puisevuutta, vaikka älyssään allekirjoittaisikin pastoreiden puisevaa olotilaa kohentamattomat tai aiheuttavat saarnat tai uskoisi niihin tunteettomassa intellektissään.
Joo, kyllä se voi työstä käydä.
Onneksi vetävä musa pelastaa tilanteen kun kanttorilta käy rock’n roll, vaikka pastorilta ei käviskään!
Vakavammin:
Työtoveria lainatakseni, meille laiskoille uskoville Jumala joskus järjestää asian niin että tekee meistä seurakunnan työntekijöitä. Vieläpä pappeja tai kanttoreita. Sohvalle jäisimme jos oma mukavuus saisi päättää ja puiseva pappi pitäisi lopusta huolen!
Sinun kokemuksesi on varmasti totta eikä kai harvinainen.
Itse ajattelen ainakin tällä hetkellä uskovana kristittynä että Jumala vetää ihmisiä kirkkoon meistä vajavaisista työntekijöistä huolimatta. Vaikka seisoisimme päällämme, he eivät tulisi ellei Jumalan Henki heitä vedä.
Kirjoitin tuon edellisen viestini myös siksi, että ei mielestäni voi pitää paikkaansa, että kristitty elää pelkästä sanasta, ei tunteista. Ensiksikin siitä syystä, että sanan täytyy ensin tulla eläväksi, ennen kuin siitä voi elää, ja sen eläväksi tulemisen tiedostaminen ei voi olla ihmisen puolelta tunteetonta reagointia, ja toiseksi siksi, että jos uskova kokisi messun kuin puhelinluettelon lukemiseksi, niin hän ei sinne enää tulisi. Työntekijänä voisi tulla, mutta ei seurakuntalaisena, jolla ei ole edes sosiaalista painetta käydä siellä. Tietenkin joku voi uskoa ja odottaa, että ehkä seuraavalla kerralla kuivuus hellittää, ja siksi käy uudestaan ja uudestaan, vaikka ei tuntisi mitään tai kokisi taivaan olevan kuin vaskea.
Jari Rankisen saarnat eivät ole puisevia, vaikka monien muiden onkin. Ei edes messujen juonnot tai liturgiakaan, vaan hän saa niihin kyselevällä puhetyylillään paljon kiinnostavaa sisältöä. Suosittelen.
Nuorena pidin Pasi Petteri Palmun saarnatyylistä Luthersalilla. Sain myöhemmin kahdenkeskisen lyhyen keskusteluavun ja ystävällisen mersukyydin.
Rankinen on ihmisläheinen.
Kuvauksen perusteella osallistuit sellaiseen uskonnolliseen yhteisöön, joka ei tarjonnut takuussa minkäänlaista lupausta olotilasta. Asiasta voi tietysti reklamoida, jos haluaa, mutta se olisi suunnilleen sama asia kuin ruuvimeisseliä ostaessaan valittaisi, kun saakin ruuvimeisselin eikä vasaraa.
Ihmiset käyvät messussa inhimillisesti ajatellen varmaan monista syistä ja kokevat ne myös monin tavoin.
En minä olen kieltämässä tunteiden merkitystä kristinuskossa, jos niin luulit.
Kun moititaan hellareita siitä, että he etsivät kokemuksia, ja puhutaan siitä, että keskitytään sanaan ja sakramentteihin, niin minulle se keskittyminen on myös kokemusten tavoittelua, koska jos mitään ei koettaisi, vaan sana ja sakramentit maistuisivat puulta aina vaan, kun niihin keskitytään tai “nojaudutaan”, niin mitä motiivia olisi tarttua niihin?
Eero Junkkaala perusteli säännöllistä Jumalanpalveluksissa käymistään hiljattain sillä, että vaikka se olisi monessa hyvin puutteellisesti hoidettu, siellä kuitenkin luetaan Raamatun tekstit ja on uskontunnustus, syntien tunnustus, synninpäästö ja ehtoollinen, joissa on paljon sisältöä.
Kuivakkuuden tunne, joka minulla oli lukuisissa jumiksissa, johtui siitä, että olin kuullut ja lukenut samansisältöisiä saarnoja lukemattomia kertoja, eivätkä aivoni niistä siksi löytäneet mitään sellaista, johon se voisi reagoida kuin johonkin aivan uuteen. Uutuushan tai jonkin ensi kerran kokeminenhan on monesti järisyttävää. Kun samaa toistetaan, reaktio ei ole enää sama. Samasta musiikista ei voi saada loputtomasti kiksejä. Samankaltaisten saarnojen kuuntelusta ei voi saada loputtomasti voimakkaita emotionaalisia kokemuksia, vaikka aluksi saisikin. Se on neurologinen mahdottomuus. Siksi kyse ei ole hengettömyydestä, jos kuulija kokee puisevuutta; eikä ole kyse siitä, että pastoristo olisi asiaansa osaamaton tai täynnä sisimmässään uskomattomia leipäpastoreita, jos kuulija on aika aneeminen muttei uskomaton.
Kun minulla oli hurmahenkinen jakso, sain hurmahenkisiä kiksejä vain tietyn ajan, jonka jälkeen en enää saanut, koska saman toistaminen ei siis loputtomasti sytytä. Vain uusi ja elintärkeäksi tulkittu “kiksauttaa”.
Varsinainen ongelma ei liene ylistys ja palvonta sinänsä vaan se, millainen sisältö kyseisille käsitteille on viime vuosikymmeninä ylistysmetodiikan harhaopin kautta seurakuntiin tungettu.
Vaarallisin harhaoppi on sellainen, joka on mahdollisimman lähellä oikeaa, mutta onnistuu oikean syrjäyttämään.
Kyseisessä harhaopissa tietynlaisesta kiitoksen tavasta tulee jopa kilpailija Kristuksen ristille. Harhaopissa tie Jumalan läsnäoloon ja kaikkeinpyhimpään kulkee rukouksen ja kiitoksen metodiikan kautta eikä ristin veren kautta. Ylistäjät pyrkivät tekojensa kautta sinne, jossa vapahdetut jo silkasta armosta ovat. Harhaoppi vie sivuraiteille.
Tuskin kukaan kristitty haluaa vastustaa kehotusta ylistää Jumalaa, mutta ylistysmetodiikan harhaoppi antaa ylistykselle (ja palvonnalle) täysin vinoutuneen sisällön. Mieti tätäkin:
- “Pahinta koko kuviossa on ollut se, jos seurakuntalaiset eivät lähteneet mukaan edestä ohjattuun palvontabakkanaaliin, heitä syyllistettiin hyvinkin voimakkaasti tyyliin “kuolleet eivät ylistä” (Ps 115:17) ja “jos sydämessäsi ei ole vihaa, nosta kätesi” (1.Tim 2:8). Oli jopa hyppyjen ja koreografioiden opettelua ja juoksemista salin ympäri lippuja liehutellen. Seurauksena vakava seurakunnan jakaantuminen. On karmeaa Raamatulla puoskarointia, kun painopiste on ulkoisessa manipulaatiossa eikä armahdetun sisäisessä mielentilassa. Metodiikka sairastuttaa ihmisen mielen.”
On tärkeää huomata, että Uudessa testamentissa ei ole ilmoitettu minkäänlaista ylistysmetodista palvonnan mallia. Kun mietin omia kokemuksiani aluksi ihan raikkaassa helluntaiseurakunnassa, minusta ei ole kummallista, että tämäntyyppinen meininki ei kaikkiin uponnut:
Sitä varten on tärkeää, että srk-toiminta edustaa aidosti elävää hengellisyyttä. Jos ruorissa on armoitettu opettaja, joka kykenee ravitsemaan seurakuntaa monipuolisesti, sielut virkistyvät joka kerralla. Ja ei ole huono, jos tilaisuuksissa on monipuolista musiikkiakin. Minulla on ollut aika, jolloin en missään tapauksessa olisi malttanut olla poissa yhdestäkään seurakunnankokouksesta. Mutta sitten kaikki meni pilalle.
Lieneekö niillä mitään yhtäläisyyttä, kun metodiikka on antanut asialle täysin vieraan sisällön.
Erityisten kokemusten tavoittelu on eri asia kuin se että messussa käyminen tuntuu mielekkäältä ja vaikuttaa elämässä jaksamiseen ja heijastuu ympäristöönkin.
Ihminen syö, vaikka aina ei ole tarjolla herkkupöytiä.
Kristitty käy messussa, vaikka ei kokisi mitään eriskummallista.
Erittäin samaa mieltä. Olen jo vuosikymmeniä sitten havainnut, että luterilaiset olivat ottaneet vaikutteita helluntailaisuudesta. Ei olisi pitänyt. Antaa helluntailaisten olla helluntailaisia.
On totta, että Jumalan sanaa voidaan julistaa siten että sama sisältö tuodaan tuoreesti tai sitten väljähtyneesti kuulijalle. Sekin on selvää että jollekin saarna on uusi, toiselle ei. Edelleen: Joku tulee messuun jopa ensi sijassa saarnaajaa kuulemaan, toiset ehtoollista saamaan, joku rukoilemaan, joku rakastaa sitä että saa yhtyä virsiin. Jollekin on tärkeää että häntä pyydetään tehtävään: lukijaksi, ristikulkueeseen, kolehdin keruuseen, tervetulojen toivottajaksi. Jollekin on kauhistus että joutuisi tekemään mitään sellaista. Saisi vain istua ja olla, kuulla tai vajota mietteisiinsä.
Vaikka me musiikin ja puheen ammattilaiset katsomme väistämättä omista kulmistamme messua, ei ole mahdotonta avartua ja ymmärtää että ihmisten kokemus vaihtelee paljon, menköön tilaisuus meistä sitten huonosti, hyvin huonosti ja joskus jopa melkein hienosti. Pitää tehdä toki parhaansa koska kyseessä on juhla, seurakunnan tärkein hetki.
Lopulta ainakin luterilainen ajatus on että Jumalan sanaa luettaessa ja julistettaessa Hän itse puhuu. Emme voi tietää, mikä ketäkin koskettaa, mistä tutustakin Raamatun kohdasta tai virrestä jotain aukeaa. Tunne-elämä on maailma jossa on lukemattomia vaikuttavia tekijöitä. Siksi kaikki yleistäminen on aina mahdollista johtaa vääriin arvioihin.
Helluntailaisuuden ja osin uudemman luterilaisuuden kritiikkiä tässä ketjussa on jo avattu riittävästi, ja itse ainakin yleistän siinä tietoisesti. Ei se kaikki ole varmasti huonoa sillä Jumalan sana voi olla vaikuttamassa hyvin monessa paikassa.
Messu on minulle tärkeä, työni takia, mutta myös siksi että se on niin rikas kokonaisuus, niin vanha ja koeteltu. Saamme yhtyä kristittyjen jatkumoon… ylistykseen läpi historian, ja yhdessä perille päässeiden kanssa. Näen ytimen olevan saman kuin katolisen ja ortodoksisen kirkon palveluksissa, vaikka jostain uskomme ja opetamme hiukan toisin.
Vanha musiikki on rakkainta minulle mutta myös tämän ajan messulaulut ovat arvokkaita. Tässä P Simojoen laulussa on paljon hyvää, ja niin messussa kun jokaisessa rippikoulussani se soi:
Riisu kengät
Maa, jolla seisot on Herran
Pyhää ja puhdasta maata
Katso ja kuuntele hiljaa
Vaikka paljon et ymmärtää saata
Paina pääsi
Maa, jolla seisot on Herran
Hän itse puhuu ja kuulee
Koskettaa meitä kuin viljaa
Sillä Jumalan pelloilla tuuleeJoskus ajaton kohtaa ajan
Silloin Jumalan aavistaa
Joskus rajaton rikkoo rajan
Silloin Pyhä koskettaa
Mun hurmahenkisessä vaiheessa metodi saada hurmoskokemus oli karismaattisen kirjan lukeminen yksin kotona. Olin kuin pilvessä sitten loppupäivän, rukoilin spontaanisti tai halukkaasti lenkilläkin koko ajan. Poikkeuksellisen hyvä olo jatkui tuntikaupalla. Kokouksissa ja ryhmissä en saanut mitään kiksejä. En muista kuin kerran tai kaksi nostaneeni kädet, kun kehotettiin siihen, ja silloinkin vain vastenmielisesti ja siitä syystä, etten halunnut erottua joukosta.
Merkittävä syy siihen, miksi ajauduin hetkeksi karismaattiseen liikkeeseen mukaan, oli yhteys nuoriin aikuisiin, joista useimmilla oli omakohtaisia kokemuksia ja into asian suhteen. Eräällä asiallisella ystävälläni oli myös suuri kiinnostus karismaattiseen liikkeeseen. Hänellä oli kirjahyllyssään paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Vaikka minulla oli pääni sisällä jo ennen karismaattista vaihetta antikarismaattista materiaalia, karismaattinen kokemus oli niin voimallinen, että se nujersi kritiikin ja epäilykset hetkeksi. Ehkä sitä voisi verrata siihen, kun joku huumetta koskaan kokeilematon tietää huumeen vaarasta, mutta otettuaan huumetta ei voi sitä vastustaa.
Helluntailaisuudessa, niin kuin muissakin, joissa on uskonratkaisu, niin on todettava, että heillä on usko tahdon asia, kun esitetään kysymys, kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle, tuntematta todellista evankeliumia.