Jännä juttu mitä kerrot, varmaan temperamenttikysymys. Itse en ole saanut juuri mistään tilaisuudesta mitään ihmeempiä kiksejä ehkä hyvän musiikin aiheuttamia positiivisia tuntemuksia lukuunottamatta. Toisaalta pelkkä tyhjä kirkkokin on antanut jotain samankaltaisia tuntemuksia. Ehkä ihmeellisimmät tuntemukseni olen kokenut ulkomailla katolisissa kirkoissa, joko tyhjissä tai messuissa.
Eräs kirkko Gran Canarian pienessä Terorin vuoristokylässä, jossa vierailimme tekniikan opiskelijoiden reissulla v. 1982 keväällä jäi lähtemättömästi mieleeni ja vaikutti vuosiksi eteenpäin. Kirkko oli tyhjä muutamia vierailijoita lukuunottamatta, mutta kun astuin sisään suuresta ovesta, minut täytti aivan käsittämätön euforia, jollaista en ollut ennen kokenut missään. Tiesin jotenkin kuuluvani Jumalalle tuossa hetkessä ja katselin muita kavereitani ikäänkuin ulkopuolisina tästä kaikesta. Kirkko oli syntynyt paikalle, jossa pitkän kuivuuden jälkeen oli kyläläisille tulleen enkeli-ilmestyksen kautta löytynyt lähde paikasta, jonka edustalle rakennettiin tuolloin kirkko satoja vuosia sitten.
Tuo kokemus sai minut kiinnostumaan katolisesta kirkosta siinä määrin, että olin aikeissa vajaat kymmenen vuotta myöhemmin liittyä myös siihen ja tein myös pariin otteeseen ‘pyhiinvaellusmatkan’ kyseiseen vuoristokylän kirkkoon mitään kummempaa kuitekaan enää kokematta. Tuo kokemus jäi ainutkertaiseksi tuolla, mutta ajattelen sen olleen Jumalan enkelin tai Pyhän Hengen läsnäolon aikaansaama ainutkertainen kokemus juuri minulle. Hakeuduin myös vastaperustettuun Helsingin Tuomasyhteisöön, jonka katolisesta Taizesta saadut vaikutteet yhdessä luterilaisen seurakunnan kanssa olivat minulle ominta juttua. Kerran myös Tuomasmessusta kotiin bussilla tullessani minut täytti tuo sama euforia hetkeksi, vaikka elin muuten melko raskaita aikoja.
Nykyisin ei kyllä värähdä enää oikein mikään missään ja olen parkkiintunut perususkova, jonka saa syttymään korkeintaan karismaattinen ylistysmusiikki, jollaisissa tilaisuuksissa kävin vielä ennen koronaa Helsingin luterilaisessa Verkostoyhteisössä. Saman asian ajaa kuitenkin lähempänä oleva kotiseurakunta ilman sen kummempaa karismaattisuutta, onpahan vain kunnollista opetusta järjestävä hyvä kappalainen meillä.
Minulla oli tuollainen kokemus 1990 Turun tuomiokirkossa. Koen jotain vastaavaa tai sen, että Jumala “puhuisi minulle” jotain, Raamatun lisäksi, ehkä noin kerran kymmenessä vuodessa. Karismaattisissa tilaisuuksissa en koskaan koe mitään.
Yhden saarnamiehen lähellä olen tuntenut jonkinlaisen voiman olevan läsnä mutta olen miettinyt jälkeenpäin, että mitähän voimaa se oli. Yksi hänen rukoiltavanaan käynyt alkoi saada viestejä automaattikirjoituksella.
Silloin, kun jotkut karismaatikot hihkuvat innoissaan esim. jossain kotikokoontumisessa, että täällä on Pyhä Henki, en tunne mitään.
Koen toki hyvää oloa esim. rukoillessa tai käytyäni jossain hyvässä hengellisessä tilaisuudessa mutta hyvin maltillisesti. Ei se mitään euforiaa ole.
Minä haltioidun joskus musiikissa, messussa. Jätän sen Herran haltuun onko se Pyhä Henki erityisessä vauhdissaan, vai inhimillinen flow-tila.
Mutta niin ajattelen että erityistä Hengen tai Jeesuksen läsnäoloa kokevat saavat sen vahvistuakseen itse - ei tehdäkseen siitä mittaria toisten taakaksi. Niiden jotka eivät koe erityisiä.
Pyhä Henki on kaiken uskon ja kirkon oikean olemuksen edellytys. Ilman Hänen työtään emme uskoisi enää Raamatun sanaan. Olisimme kaikki moderneja ateisteja tai buddhalaisia jne. Siksi on tärkeää opettaa Pyhästä Hengestä oikein, Kirkon tunnustuksen mukaan. Hän ei ole epämääräinen tunnemoottori, vaan ihan kaiken uskon ylläpitäjä.
Tuollainen viittaa selvästi Hengen täyteyteen. Myös kielilläpuhuminen on sujuvaa Hengen osallisuudessa. Kaikki muukin tuntuu sitten sujuvan “voidellusti” ja johdatuksessa. Siksi itselleni juuri Hengellä täyttyminen on tärkein päivittäinen tavoitteeni.
Niihin kokemuksiin tuli riippuvuus siten, että niitä halusi kokea uudestaan. Niitä oli mahdotonta saada kovin monta kertaa, mutta sain ne aina yhteydessä karismaattiseen liikkeeseen. Kerran sain vastaavankaltaisen pitkäkestoisen hyvän olon kokemuksen myös Seppo Juntusen esirukouspalvelun kautta.
Jos kyse oli Hengen täyteydestä, niin miksi en saanut sitä koskaan esim. Raamattua (Lutheria, Kierkegaardia, Pieperiä, Roseniusta, Valen-Sendstadia, Tuomas Kempiläistä, Augustinusta…) lukemalla enkä raittiimmissa yhteisöissä enkä jumalanpalveluksissa?
Avaatko tätä?
Itse tein katolisessa kirkossa uskonratkaisun eli päätin liittyä siihen. Jumala kutsui ja antoi uskon, minä päätin tarttua toimeen olla seurakunnan jäsen jolla on sekä oma henkilökohtainen että yhteisöllinen rukouselämä. En ollut aiemmin kuulunut mihinkään uskonyhteisöön aktiivisena jäsenenä.
Pystyn oikein hyvin samaistumaan ns. ratkaisukristillisyyteen. Ei se minusta mikään oman voiman tai oman tahdon asia ole.
Tämä keskustelu muutenkin hämmentää minua.
Miten ollaan kristitty tekemättä omaa ratkaisua olla kristitty?
En ole aiemmin tätä tajunnut miettiä. Meidän suvussa ei ole seurakunta-aktiiveja. Kaikki jotka osallistuvat seurakuntien toimintaan ovat aikuisena kääntyneitä. Kyllä he ovat ihan itse tehneet valinnan haluta olla kristittyjä.
Miten muuten tämä siis voi mennä?
Minuakin tämän keskustelun seuraaminen on hämmentänyt, ehkä siksikin etten oikein ymmärrä käytettyjä termejä. Minä näen asian kai enemmän niin, että “uskonratkaisu” (mitä se sitten tarkoittaakaan) on tehtävä jokaisena päivänä ja hetkenä uudestaan ja uudestaan. Eiväthän kiusaukset, epäilykset ja hankaluudet lopu siihen, että saa kasteen tai alkaa elää aktiivisesti Kirkon yhteydessä. Se jatkuva Kristuksen valitseminen kaikissa toimissaan on kristittynä elämistä ja arjen kilvoittelua.
Minäkin yhdyn hämmästelijöihin, sillä ei kai klassisen kristinuskon foorumilla pitäisi joutua selittämään, miten tullaan kristityksi…
Plautilla varmaan hakee jotain, mitä en ihan tavoita.
Sinun viestissäsi on luterilaiselle paljon tuttua. Katekismuksemme opettaa:
Kasteessa Jumala liittää meidät Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Jumalan Poika on kuollut puolestamme, ja hänen voittonsa kuolemasta antaa meille osallisuuden uuteen elämään.
MITÄ SITTEN TÄLLAINEN VESIKASTE MERKITSEE? VASTAUS:
Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.
MISSÄ SE ON KIRJOITETTUNA? VASTAUS:
Pyhä Paavali lausuu Roomalaiskirjeen kuudennessa luvussa: ”Me olemme Kristuksen kanssa haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.”
(Lutherin Vähä katekismus)
Tuossa siis alku on kirkkomme tekstiä (piispa Huovisen kai lähinnä) ja kysymykset ja vastaukset Lutheria.
Ei minulle ole tullut vastaan sellaista että katolinen ja ortodoksinen kirkko opettaisivat olennaisesti toisin siitä asiasta kuka on kristitty. Kastettu Kristukseen = Kristitty.
Sitten tulevat muut kysymykset, ja vaihtoehdot.
Joku elää ilman mullistuksia kristityn elämänsä.
Joku tulee uskoon, kääntyy, ratkaisee, valitsee, palaa. Valitkaa oma terminne.
Raamattu on kirkas opettaja. Jeesus ja apostolit sanovat: Ottakaa kaste, pysykää Kristuksessa.
En hae mitään. En vain ymmärrä miten voi olla kristitty ilman että itse päättää tehdä valintoja elääkseen kristittynä. Eivätkö ne juuri ole uskon ratkaisu? Saako valita olla olevansa kristitty? Siis tarkoitan että kun on tajunnut mitä kristinuskossa piilee Jumalan puolelta, eikö ihmisen pidä kuitenkin valita?
En minä usko että kovin moni ihan muuten vaan ilman mitään käsitystä Jumalan armosta ja evankeliumista haluaa olla kristitty. Toki sellaisiakin varmasti on, mutta siis kyllä kai oikeista syistä kristityksi alkavan täytyy myös jonain kauniina päivänä valita se. Vai täytyykö? Tämä keskustelu tuntuu viestivän asiasta. hämmentävän monimuotoisesti.
Lisäys: Päätöksien ei pidä olla näyttäviä eikä niistä tarvitse pitää ääntä mutta omasta mielestäni kastettu ihminen joka ei päivittäin peilaa elämäänsä Paavalin ja kumppanien Raamatussa mainitsemiin elämän ohjeisiin ei ole kristitty.
Ja bannia tulkoon, olen siis ollut tätä mieltä koko foorumihistoriani ajan ja on tästä jossain vaiheessa jollain foorumin inkarnaatiolla ihan avoimesti keskusteltukin. En nyt tässä ketjussa keskustele tästä enempää koska tämä tosiaankin on suojeltu aihe täällä.
Kyse on lähinnä siitä, mitä se ratkaisu ja valinta tarkoittaa. Luterilaisina korostamme sitä että Jumala vaikuttaa halun valita. Ettei ihmisellä ole sellaista kykyä itsessään.
Onhan niitä tilanteita, joissa valitaan. Menenkö rippikouluun? Tulenko konfirmaatioonkin, tunnustamaan uskoni? Vienkö lapseni kerhoon, menenkö messuun - vai eroanko kirkosta? Kyllä näitä hetkiä on, mitä voi pitää ratkaisuna. Mutta edelleenkin - uskon, että ihminen ei pohjimmiltaan näin itse päätä. Häntä vedetään, Pyhä Henki puhuttelee ja saa jäämään kirkkoon ja sanan piiriin, vaikka inhimillinen luonto kiskoo muualle. Kavereiden luokse, kaljalle tai matsiin. No, voihan sielläkin käydä, mutta tarkoitan: Ihminen huomaa tarvitsevansa kirkkoa, vaikka se ei ole ehkä edes järkevää tai mukavaa.
Itselläni on ollut monia vaiheita. Mutta en nyt avaa enempää tässä. Mitään ihmeenomaista kokemusta ei ole, eikä sellaista ratkaisua, että menenpä nyt jonnekin tekemään ja sanomaan julkisesti, että olen tullut uskoon. Mutta pienempiä juttuja kyllä. Sellaisia, joista jälkeenpäin näkee: Minut otettiin, minä jouduin, minä halusin syystä jota en ymmärrä.
Tässä seuraavassa ehkä on nikoteltavaa ort,kat suunnalla, vaikka muuten tuossa kasteen velvoittavuudesta jokapäiväiseen parannukseen koskevassa Lutherin kirjoituksessa onkin paljon samaa mitä kilvoittelua korostavat vanhat kirkot opettavat.
Kerran saatu kaste kantaa läpi koko elämän. Kasteen liitto on varma silloinkin, kun uskomme horjuu. Kun turvaamme kasteen armoon, meidän ei tarvitse omin voimin tehdä parannusta. Pyhä Henki kitkee meistä joka päivä itsekkyyttämme ja herättää meissä uutta uskoa ja rakkautta. Kaste antaa meille rohkeuden sekä elää että kuolla.
Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. (Room. 6:3–4)
Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä. Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava. (Hepr. 10:22–23)
Minä olen niin yksinkertainen, että minulle kristityn määritelmä on henkilö, joka on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kristillisen kirkon jäseneksi. Pelkkä usko ilman kastetta ei tee kristityksi, koska uskovathan muslimit, Jehovan todistajat ja mormonitkin Kristukseen, mutta eivät he silti ole kristittyjä. Mielestäni myös epäkristillistä elämää elävä kastettu ihminen on kristitty. Muutenhan aina, kun lankeaisimme johonkin syntiin meidät pitäisi kastaa uudestaan. Kasteita tarvittaisiin siis päivittäin… Toki kristillistä elämää pitää mielestäni pyrkiä elämään, mutta siinä onnistuminen tai epäonnistuminen ei vähennä kastettamme. Ainoastaan jos kiellämme Kristuksen ja ryhdymme vaikkapa hinduiksi, niin silloin emme tietenkään ole kristittyjä enää.
Nyt jo olisi joku vaalikoneen tyyppinen seurakunnan valintakone, niin luultavasti se sanoisi minulle että helluntailaisuus sopii minulle parhaiten. Niin vieraalta tämä klassisen kristinuskon foorumi alkaa tuntumaan.
No hyvä että tuli taas tämäkin selväksi. Ihan mielenkiintoista.
Muuten samaa mieltä - kaste tekee kristityn - mutta muut uskonnot eivät tarkkaan ottaen voi opettaa uskoa Kristukseen, koska se tarkottaisi juuri samaa mitä kristinusko Raamattuen pohjaten opettaa. Esim. muslimien Koraani tuntee Jeesuksen, mutta vain profeettana. Kristus hän ei heille ole, ei Jumalan poika joka sovitti syntimme ristillä. Päinvastoin, se juuri on kauhistus heille, että Jumala voisi Pojassaan olla heikko ja kärsivä - mikä meille on suurin evankeliumi.
En trollaa. En ole vaan jotenkin tajunnut oman kantani eroavan niin paljon teidän muiden kannasta, enkä kai sitten teidän muidenkaan kantaa tajunnut oikein.
Hyvähän se on tässä vaiheessa tajuta mistä kannattaa nyt jatkossa täällä puhua ja mistä ei.
Minähän olen aina ollut hyvin paljon oman tieni kulkija enkä allekirjoittanut kaikkea omassakaan kirkossani.
Miksi? Jos saan uskon lahjaksi, silloin minulla on jo usko. Mitä minä silloin ratkaisen?
Ratkaisukristillisyys sanan varsinaisessa merkityksessä opettaa että ihminen ei tule kasteessa kristityksi. Heillä on oma rituaalinsa, ja kertomus uskoontulosta, kokemuksesta, jota toistellaan. Se ei ole sama asia, kuin päättää liittyä kirkkoon ja alkaa elää kristillisen opin mukaan.
Niin vieraalta tämä klassisen kristinuskon foorumi alkaa tuntumaan.