”… on tietenkin” ei linjaudu sen ilmaisutiheyden kanssa, miten helluntalaisia nimittelet. Olet itse ilmaissut tyytymättömyytesi ”tähtesi” noususta helluntaiseurakunnassa.
Kastajaliikkeiden-määritelmä ontuu, koska on vain yksi, eli Se Kaste. Ei haittaa kaiken ymmärtämisesi keskelläkään naulita Pietarin saarnan maininta Korneliuksen luona: ”sen sanan, joka lähtien Galileasta on levinnyt koko Juudeaan, sen kasteen jälkeen, jota Johannes saarnasi, sen te tiedätte,” Apt. 10:37.
Jo edeltäjuoksija, Johannes Kastaja noudatti oikeaa järjestystä ja kastoi ” parannuksen kasteella” kun he tekivät parannuksen. Eikä Johannes nähnyt parannuksen hedelmiä fariseuksissa ja heidän kanssaan ei neuvoteltu, vaan todettiin keitä kastettiin ja mistä syystä.
Sinun armeliaisuutesi kastajaliikettä kohtaan edustaa kehittynyttä ”teologiaa”, muttei raamatullisuutta.
”Siten myös helluntaiseurakunnat ovat uskoontulleina kastettujen yhteisöjä…”-lausuma ikäänkuin tekee sinulle tilaa olla kaikenlaista mieltä ja ”jopa hyväksyä” raamatullisuus.
Oikeita kristittyjä, eli Jeesuksen seuraajia, ovat ne jotka Jeesusta seuraavat kasteessakin. Oikea kristitty-määritelmä lähtee laukalle, jos Jeesuksen seuraaminen muuttuu sakramentaliseksi, tai voi se olla sitäkin ja voi se olla muutakin. Ne ketkä eivät ole uskovien kastetta vastaanottaneet ovat uskovia, koska uskomaton, siis ei-uskoontullut ei pahene eikä parane kastamalla.
Jumalan nimelleen ottamaa kansaa lähti Egyptistä miljoonia. Jo 40 vuoden aika kertoo kuinka paljon hylkäsi Jumal-suhteensa. Heitä tuhoutui erämaahan tottelemattomuuden tähden. Moni on erämaassa, koska tiekartta Raamatussa ei miellytä.
Liekö missään muuten ollut liikettä, joka vastustaisi lapsikastetta, mutta vaatisi kuitenkin kastetta pelastuksen ehtona? Edellä mainittu Pawson taisi edustaa tällaista kantaa, mutta aika yksin tämä taisi ajatustensa kanssa olla eikä tule mieleen mitään tällaista kirkkohistoriallista porukkaakaan.
Kun UT:n ensimmäinen paikallisseurakunta perustautui. (huom., on kysymys Asian omasta voimasta, eli Pyhän Hengen voimasta. Ei vesikasteesta)
Eli perustautua, on yhtäkuin syntyä. Tähän syntymän hetkeen annettiin seuraavat askeleet. Sitä ennen oli Jeesus varustanut opetuslapsiaan ja kaikki oli linjassa siihenastisen Kirjoitusten toeutumisen kanssa.
Pawsonin opetus korkeintaan painotusten vuoksi aiheuttaa keskuselua. Muuten en ole kohdannut harhoja.
Silti kaikki tietoinen, toistuva tottelemattomuus johtaa toimintaan Kirjoitusten ulkopuolella.
Kyllä tämä muistaakseni taisi opettaa, että kaste uudestisynnyttää. Minua ei tämä toki häiritse, mutta onhan siinä melkoinen kontrasti vapaisiin suuntiin muuten.
Tämä on ensimmäinen Pawsonin kastesaarna minulle. Viimeiksi kuuntelin häntä n. 5 vuotta sitten. Minulla on mahdollisuus käydä tämä läpi huomenna tai viikonloppuna.
Nyt kerran kuunneltuani tämän osuuden, niin ei kuulostanut lupaavalta.
En minäkään sen suuremmin hahmoa tunne. Kiinnitti aikoinaan huomion, kun muistaakseni Nokia Missio toi hahmon puhumaan Suomeen ja hämmennyin, että nyt on vähän erikoinen baptisti.
Kyllä, sai koko liikkeen hajaannuksiin ja se meinasi revetä silloin 2007. Piti hommata paikalle amerikkalainen luterilaisen kirkon pastori Paul Anderson kokoamaan taas porukkaa yhteen syksyllä. Anderson, syntyjään norjalaista sukujuurta, oli viisas mies ja sai sovun taas aikaiseksi ja koottua yhteen porukan. Pawsonin puhe oli saman vuoden helatorstaina ja hajaannusta kesti monta kuukautta vain yhden puheen tähden.
Nokia Missio oli kyllä aikoinaan poikkeuksellisen ekumeeninen ainakin suomalaiseen kontekstiin nähden. Toki lähinnä karismaattisessa viitekehyksessä, mutta kuitenkin.
Minusta näyttää siltä, että niin helluntailaiset kuin kaikkien muidenkin pyhitysliikkeiden kuuliaisuutta korostavat uskovat pyrkivät rakentamaan omaa vanhurskauttaan, koska he eivät tunne Jumalan vanhurskautta eivätkä siten alistu Jumalan vanhurskauden alle: Kristushan on vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Onko tässä sitten jotakin erotusta esimerkiksi lapsena kastetun kohdalla? Eikö Jumalan vanhurskaus tule uskon kautta Jeesukseen Kristukseen kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat?
On hyvä huomata, että helluntailaisetkin näkevät kasteen symbolisena, kuten esimerkiksi Mauri Vikstén opettaa. (Puhetallenne Lupausten liitto (Lahti 18.12.1979, 37m0s); Vikstén 2006, 106 (postuumi) Armo – avain yltäkylläiseen elämään. Keuruu: Aikamedia.)
Lämpimästi suosittelenkin sinua lukemaan ajatuksella Mauri Viksténin pelastusopillisia käsityksiä koskevan graduni, josta (yllä olevaan viitaten) tämä ote:
“Vikstén ei nähnyt kasteessa mitään pelastukselle välttämätöntä mysteeriluonnetta, mutta toisaalta hän ei halunnut typistää sitä pelkäksi kuuliaisuuskysymykseksikään, vaan hänelle vesikaste oli kristityksi tulemisen ja uuden elämän alkamisen uskoa tukeva symboli ja siis parannuksen vertauskuvallinen toimenpide.”
Graduani on moni merkittävässä asemassa oleva helluntailainen suositellut ja myös Viksténin pitkäaikainen työtoveri Matti Villikka: Kirja-arvio
Kyllä näin on, uskon kautta Jeesus lisää uskovan osaksi ruumistaan.
Minua kuitenkin huolettaa se että vasta uskoon tulleelta jää tärkeä tuki juuri alkaneelle uskonelämälleen saamatta, jos häntä ei siihen kohtaan kasteta. Kasteella olisi suuri merkitys siihen kohtaan kun ihminen alkaa elää uskovana.
Minusta taas tuntuu oudolta, jos ihmiseltä edellytetään kastamista kristillisellä kasteella toiseen kertaan. Väittääkö joku, että lapsikaste ei ole kristillinen kaste? Koska uskovien lapset ovat pyhiä eivätkä saastaisia, niin mikä estäisi heitä kastamasta? Minusta tämä on lapsia koskien aivan selvää tekstiä:
“Mies, joka ei usko, on pyhitetty vaimonsa kautta, ja vaimo, joka ei usko, on pyhitetty miehensä, uskonveljen, kautta; muutoinhan teidän lapsenne olisivat saastaisia, mutta nyt he ovat pyhiä.” (1.Kor 7:14)
Oman elämäni esimerkki: Lapsena saamani kristillinen kaste on identifioinut minut kristityksi ja Jumalaan ja Jeesukseen uskovaksi jo pienestä pitäen. En ajattele, että kaste itsessään rituaalina pelastaisi, mutta se varmasti helpottaa uskomista, joka pelastaa. Kaikki eivät tule uskomaan, mutta esimerkiksi minä tulin ja lauloin jo hyvin pienenä kahta minulle tärkeää laulua: Totuuden Henki ja Ystävä sä lapsien.
Ja myöhemmin kun helluntailaisten kautta nuorukaisena innostuin yhä syvemmin uskonasioista (iso kiitos siitä), niin kas kummaa lapsikastettani ei pidettykään pätevänä; väittivät röyhkeästi ettei se ole kaste. Nykyään pidän ehdottomasti vääränä vaatia kastaa niiltä, jotka on jo kerran kastetttu. On sitten toinen juttu jos joku itse haluaa upotuskasteen uskoontulonsa jälkeen. Mutta minä en ryhtyisi ketään uudestikastamaan.
“Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste.” (Ef 4:5)
“Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan.” (1.Kor 1:17)
Varmaankin kaikissa kirkkokunnissa pidetään pyhitystä tärkeänä osana kristillistä vaellusta. Varsinaisina pyhitysliikkeinä näen kuitenkin sellaiset kristilliset uskonyhteisöt, jotka eivät perusta pyhitystä Kristuksen vanhurskauteen ja armon kasvatukseen vaan pyrkivät rakentamaan omaa vanhurskauttaan. Luulevat siis pelastuvansa itsensä ja tekojensa kautta eikä uskon kautta lahjana.
“Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.” (Ef 2:8-10)
Voidaan oikeastaan sanoa, että pyhitysliikkeet haluavat riistää armon niiltä, jotka pitävät pelastusta lahjana ja luottavat pelkkään armon kasvatukseen.
“Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa.” (Tiit 2:11-12)
Päämäärä on siis ilmeisen sama eli Jumalan tahdon seuraaminen. Itse kuitenkin uskon armon vaikutuksen olevan paljon tehokkaampaa ja aidompaa kuin ankarat kuuliaisuuden vaatimukset. Hengen hedelmää ei voi itsestä väkisin puristaa.
Minulla oli uskoontulon aikoina niin suuri sisäinen kokemus siitä kuinka sain yhdistyä kirkon yhteiseen uskoon ja että Kristuksessa, jossa olin saanut alkaa elää, oli niin paljon muitakin sisaria ja veljiä. Se oli suuri sisäinen muutos elämässä ja ihmeellinen jumalan välintulo.
Siihen kohtaan olisi ollut tärkeää saada tunnustaa ääneen oma usko (minkä tietysti teinkin kirkkoon liitettäessä) mutta liittämisestä jäi puuttumaan se että tuo kirkkoruumis upottaisi minut Kristukseen ja nostaisi minut valoon, ja että olisin saanut kuulla altaalla seisovilta ihmisiltä selkeät sanat, “sinä olet uusi luomus, vanha jäi haudatuksi kasteessa”.
Jos tämän olisi saanut kokea muiden ymröimänä siinä kohtaa, se olisi ollut konkreettinen, siis todella kouriintuntuva ja todellinen manifestoituminen siitä sisäisestä näystä mikä minulla olikin. Tuo oman sisäisen näyn manifestoituminen ja toisten sanojen kuuleminen on tärkeää, sillä kasteelta noustessa tulee lähteä elämään uutta elämää puhtaalta pöydältä ja näkemään vanha elämänsä armon valossa, jatkumona joka johti uskoon tulemiseen. Tämän seurauksena uusi luomus näkee vanhat erheensä ikäänkuin kuoppina ja risuina tasoitettaessa talon perustusta, uusi luomus, talo, on jo tullut kasteessa näkyväksi ja sen rakennuspiirustus kädessä voi iloiten kohta valmistuvasta talosta tasoittaa kuopat.
Uskoontulo on tarkoitettu tapahtumaan yhteisöön sisään menevänä voimana. Yksinäisyydestä yhteisöön. On tärkeää että kuulee kasteeseen liittyvät sanat muidenkin suusta eikä vain katsele omaa näkyään ja aloita yksinäistä kilvoittelua. Kaste on yksi, niin kuin usko ja Jeesus Kristus on yksi. Se tarkoittaa että usko välttämättä tullessaan tuo myös yhteisön joka kastaa sinut itseensä, Kristusruumiiseen ja vanha luomus jää sinne, Kristus upottaa sen itseensä. Yksinäinen itsensä kanssa työskenteleminen ei ole kristityn elämää. Eikä kristityn tule lähteä otsa rypyssä kilvoittelemaan, hänen tulee tulla pestyksi muiden keskellä ja aloittaa puhtaana ja uutena.
Sitä kokemusta ei tarvitse jos ei ole tietoinen omasta sisäisestä tilastaan eikä ole kokenut uskoontulon sisäisiä muutoksia, koska Jumala ei jätä ketään oman onnensa nojaan ja hoitaa kaikkia armovoimillaan, kaste taas on erityisen sisäisen todellisuuden ulkoinen muoto. Ei ole järkeä tehdä kastetta väärään aikaan, etukäteen tai jälkikäteen, vaikka Jumalan kairoksessa voidaankin nähdä uskoontulo ja kaste samassa otollisessa hetkessä.
Tällaisiksi kuulee tasaiseen tahtiin kutsuttavan ortodokseja ja katolilaisia. Ehkä erityisesti katolilaisia. Itse en ole vielä elämässäni tällaisiin kristittyihin törmännyt.
